Alustat: PC
Kehittäjä: Crimson Herring Studios
Julkaisija: Zugalu Entertainment
Genre: Deckbuilder
Deck the halls!
Etsiessäni parhaimpia digitaalisia deckbuilder-pelejä olen nähnyt monenlaisia pakkoja. Olen saanut hipelöidä blokkipakkoja, myrkkypakkoja, lihaspakkoja, nollakorttipakkoja, exhaust-pakkoja, luuppaavia pakkoja, hyöröpakkoja ja pyöröpakkoja. Minne saan valittaa, jos steampunk-teemainen Hunter’s Moon ei tarjoa minulle höyry- tai rataspakkoja? Varmaan tähän arvosteluun nyt ainakin. Mutta ei mennä asioiden edelle!
Arvostelussa on Sovereign Syndicate -pelisarjaan kuuluva deckbuilder. Sovergein Syndicate on vuonna 2024 ilmestynyt, Crimson Herring Studiosin kehittämä ja julkaisema roolipeli, joka ei ole minulle tuttu muuten kuin nimeltä. Olen roolipelien ystävä, mutta myönnän että suhtaudun steampunkiin varauksella. Tämä johtunee siitä, etten ole lukenut tai pelannut käytännössä mitään sellaista steampunk-tarinaa, joka olisi tehnyt minuun vaikutuksen. Vaihtoehtomenneisyys-Lontoon yllä pyörivät ilmalaivat, hammasrattailla kuorrutetut korsetit ja hännystakkeihin pukeutuneet peikot ovat mielestäni enemmänkin esteettisiä kliseitä kuin lupaavan tarinan osia.
Ikoninen Thief-hiiviskelypeli (1998) jatko-osineen pitänee kai katsoa kuuluvaksi steampunk-lajityyliin. Sarjan esiteollisista maisemista on kylläkin vielä aika pitkä matka silkkipyttyihin sonnustautuneisiin minotaureihin ja muttereilla kuorrutettuhin kääpiökikottimiin.
Ja noh, Arcanum: Of Steamworks and Magick Obscura (2001) oli ihan söpö, myönnetään! Mutta aika monelta muilta osin tämä tyylisuunta ei onnistu lappaamaan koksin paloa sydämeni kylmään masuuniin.
Totta kai tässä pelissä on zeppeliini
“Tässä pelissä on varmaan zeppeliini”, totesin käynnistäessäni pelin.
Ja katso! Zeppeliini tuli lihaksi. En edes teeskentele yllättynyttä, mutta minusta on silti hieman huvittavaa, että ensimmäinen mielikuvani steampunkista – eli liekehtivä ilmalaiva – on juuri se asia, jolla peli avataan. Ilmalaivavekotin tekee pakkolaskun ja sen pilottina toimiva gnoomintapainen olento nimeltä Grizwald kutsuu kaverinsa apuun alusta korjaamaan. Korjausoperaation ohella seikkailijat selvittävät tienoota piinaavan maagisen ruton alkuperää.
Miljöön perusteella veikkaisin, että olemme todellakin viktoriaanisen ajan Lontoossa. Paitsi tietysti sen suhteen, että joka puolella juoksee kultisteja, aaveita ja ihmissusia. Kokonaisuus näyttää kuitenkin uskottavalta ja eheältä. Hahmojen ulkonäkö ja animaatiot on piirretty sopivan huolellisesti työstetyllä ja hieman synkkävireisellä sarjakuvatyylillä. Pelin sankarit ryömivät joko osittain sortuneissa viemäreissä, hähmäisissä satamakortteleissa tai pystyyn kuolleissa metsissä. Hahmojen ilmeet ovat yhtä synkkiä kuin maisematkin. Sen tietää, että asiat ovat huonosti kun edes pelin kauppias ei hymyile!
Pelin kertojaääni selostaa tapahtumia brittiaksentilla. Ääneen puhutut selosteet luovat tunnelmaa, mutta alkavat toistaa itseään viimeistään kymmenen pelitunnin jälkeen. Pelin taustamusiikkiin en sen sijaan kyllästynyt. Se oli paikoin dramaattista mutta kuitenkin sen verran huomaamatonta, etten missään välissä hyräillyt sen mukana.
Kiinnitin melko nopeasti huomiota siihen, että pelissä on hädin tuskin mitään juoneksi kutsuttavaa. Selostajaääni kuvailee tappeluiden välillä tapahtuvia juonnellisia sattumuksia kuin velvollisuudentunnosta. Pelissä on muutama eri alue, jotka sisältävät tietyn määrän erilaisia tehtäviä. Tehtäviä suoritetaan etenemällä erilaisten sattumusten ja tappeluiden kautta kohti alueen loppuvastusta. Käytännössä on kuitenkin aivan yhdentekevää mikä “tehtävä” on meneillään. Pelin hahmoilla ei ole mitään keskinäisiä synergioita tai henkilökohtaisia pyrkimyksiä. Olen lukenut parempaa käsikirjoitusta maitopurkin kyljestä.
Yllätyksetöntä läpsyttelyä
Jos olet pelannut yhtäkään deckbuilderiä, pääset nopeasti pelaamisen makuun, sillä Hunter’s Moonin käyttöliittymästä löytyvät kaikki tutut ainesosat. Ota kortti, pelaa kortti. Lyö, blokkaa. Buffaa itseäsi, debuffaa vihollisia. Tuttua on myös se, että hutkimisen ohella hahmojen reppuun kertyy kaikenlaista roinaa. Kertakäyttöiset esineet antavat hetkellistä hyötyä ja oudot pyhäinjäännökset voimakkaita ja pitkäkestoisia bonuksia. Kolmannella rivillä voi vekslata erilaisia tarot-kortteja, joiden suomat siunaukset pitää toisinaan lunastaa kirouksilla.
Tarot-korteista olisi voinut mielestäni ammentaa peliin vähän enemmänkin sisältöä. Ne eivät kuitenkaan ole edes kosmeettisesti näyttäviä. Kohtalolla tai ennustamisella ei ole teemallisesti mitään tekemistä pelin sisällön kanssa. Pelissä on hyvin paljon aineksia, jotka olisivat voineet luoda syvyyttä ja tunnelmaa, mutta jäävät vain pintatasolle. Kiertolaismummo tarot-kortteineen ei ole häiriöksi, mutta eipä hänestä myöskään jää mitään kerrottavaa jälkipolville. Ilmeisesti alkuperäisessä Sovereign Syndicate -roolipelissä tarot-korteilla on vähän isompi merkitys?
Elämäpisteiden lisäksi hahmoilla on annos mielenterveyttä, joka kuluu harvakseltaan sikäli kun on kuluakseen. Ehdin itse kahlata läpi kaiken pelattavan sisällön huolestumatta kertaakaan hahmojeni henkisestä kestävyydestä, joten pelimekaniikan kannalta kyse ei ole kovin olennaisesta resurssista.
Kaikki pelissä käytettävien pakkojen kortit ovat heti saatavilla, eikä uusia tarjota eri pelikertojen välillä. Sen sijaan pelin hahmoja vahvistetaan korjaamalla tukikohtana toimivaa ilma-alusta. Sitä päivittämällä peli tarjoaa pelattavaksi uusia hahmoja, joiden erikoisominaisuuksia voi vahvistaa pelatessa kertyvillä kokemuspisteillä.
Ensimmäinen pelattava hahmo on Molly, joka on jonkin sortin ryöväriparonitar. Tämä tyly täti ampuu ensin ja kysyy kysymykset vasta sen jälkeen. Apunaan hänellä on Hercules-niminen koira, joka toimii itsenäisesti ja ainakin oman kokemukseni mukaan arpoo aivan päinvastaisen hyökkäystoiminnon kuin mistä olisi kulloinkin hyötyä.
Muita hahmoja ovat Nandi-niminen taistelunoita, mecha-haarniskaan sonnustautunut Grizwald-nääpiö ja Jericho-niminen minotauri. Jokaisella hahmolla on luonnollisesti vähän eri lähestyminen vihollisten lahtaamiseen. Raivoava härkämies ja pyssyniekka-Molly olivat henkilökohtaisia inhokkejani, koska heidän pakkansa kärsivät eniten korttien satunnaisuudesta. Härän pinna palaa lupaavasti, mutta jos pelaaja ei ole tarkkana, raivokertoimet nousevat helposti väärässä tahdissa siihen nähden mitä pelikentällä tapahtuu.
Laskettelin pelin läpi helpoiten Nandilla, joka blokkasi vihollisen iskuja tonniin asti melko helposti löydettävällä korttikombinaatiolla. Siinä vaiheessa kun olin jo päivittänyt tukikohdan lähes täysin, Mecha-Grizwaldin kortit olivat jo niin tehokkaat, että matsien voittaminen oli tylsää. Uskallan väittää, että hahmojen välillä on jonkinmoista epätasaisuutta. Lopulta päivitetyt hahmot ovat kaikki niin vahvoja, että ensimmäisten alueiden viholliset voi nitistää kuin täit.
Pelin loppuvastukset eivät olleet kovin haastavia aivan viimeistä tehtäväkenttää lukuun ottamatta. Pelin hikisin välibossi, eräs kaaosmatoja hihoistaan kiskova hiippahattu, aiheutti ilahduttavasti päänvaivaa. Jopa siinä määrin että viimeisen pelialueen päässä odottava suurpahis oli aika vässykkä. Listin kaverin jokaisella pelikerralla noin kolmessa tai neljässä vuorossa. Odotin, että hän olisi hiparien huvettua huutanut “This isn’t even my true form”, mutta sekin henkilökortti jäi toisten housujen taskuun.
No mitenkä se höyry sitten?
Oletin, että tinkeröivän nääpiön pakassa olisi jotain viittauksia höyrykoneisiin, mutta eipä ollut höyryä eikä edes hammasrattaita! Pettymys kouraisee syvältä, mutta sainpahan sentään lohdutukseksi paljon staattista sähköä ja konehämähäkkejä. Muilta osin steampunk-teema ei näy korteissa muuten kuin kosmeettisesti, ja se on ihan ok.
Ärsyttävää pelissä on se, ettei pelaaja voi juurikaan vaikuttaa siihen, miten pelikortit päivittyvät. Yleensä tällaisissa peleissä tyypillinen palkinto matsien välissä on se, että pakastaan voi välillä valita kortin ja päivittää sitä paremmaksi. Hunter’s Moonissa päivitykset ovat hyvin harvassa. Silloin tällöin taistelujen välissä peli päivittää täysin satunnaisen kortin – eli todennäköisesti yhden aloituskorteista, joita pakassa on prosentuaalisesti eniten, sillä myös korttien poistaminen käy nihkeästi. Onneksi korttien päivitykset ovat niin vähäpätöisiä, että asialla ei toisaalta ole kovin paljoa merkitystä.
Olisi ollut mukavaa myös päästä ostamaan hahmon oman korttipakan ulkopuolisia jokerikortteja, jotka olisivat tuoneet vähän lisää yllätyksellisyyttä peliin. Jokaisen hahmon luotettavimmat voittotaktiikat on aika nopeasti löydetty. Jos pakassa on kortti, joka joko tuplaa vihollisten myrkytyksen määrän tai kortti, joka tekee vahinkoa omien blokkipisteiden verran, ei tarvitse olla kovin etevä hörykoneen keksijä hoksatakseen, millaisia tavan kortteja nämä avainkortit kaipaavat kavereikseen.
Hunter’s Moon on turvallinen ja tasapaksu kortinläpsyttelypeli, mutta se ei tarjoa lajityyliin mitään uutta. Kaikki pelissä näyttää päällisin puolin hyvältä ja pelattavuus viihdyttää aikansa, mutta peliä on vaikea suositella minkään jo olemassaolevan korttipakkapelin ohi. Hunter’s Moonin kortit ja bonukset eivät tuota kiinnostavia yhdistelmiä, tarina on olematon ja hahmot pökkelöitä. Viritelmää voisi melkeinpä pitää pelisarjaa promoavana ilmaisena mobiilipelinä, ellei sillä olisi Steamissa lähes 20 euron hintalappu.
Täydellisyyteen pyrkivänä pelaajana pakotan itseni sataprossaamaan pelin saavutukset, mutta muuta jälleenpeluuarvoa en keksi. Ehkä pelin parasta antia on se, että se ei ole kovin haastava. Vaikka kuulostan tässä melkoisen tylyltä, arvostelua kirjoittaessani olen kuitenkin tahkonnut peliä yhteensä 40 tuntia sen sijaan että olisin saavuttanut elämässäni jotain merkityksellistä. Vielä vähän pitäisi jaksaa vääntää niin että peli on sataprossattu ja voin unohtaa sen. Hunter’s Moonin ylivoimaisesti pitkäveteisin saavutus on tukikohdan päivittäminen täppiinsä, koska se vaatii kasoittain rojua, jota löytää parhaiten pelin helpoimmasta päästä.
Tekee mieli verrata peliä popcorniin. Olen useasti sanonut, etten pidä poppareista, koska ne ovat mauttomia ja muutenkin tylsää syötävää, mutta jos niitä asettaa käteni ulottuville syön niitä huomaamattani kipollisen. Sama pätee tähän peliin. Se toimii tarpeeksi hyvin, että aika kuluu. Hetkittäin erityisesti blokkinoita-Nandilla pelaaminen oli hauskaa, koska jokin lapsellinen osa minusta nauttii siitä että voin liiskata loppuvastuksen järjettömän ylivoimaisesti.
Ainakin Nandi ja Molly ovat Sovereign Syndicate -pelissä tavattavia hahmoja, joten olisi ollut ehkä ihan hauskaa, jos korttipeli olisi tarjonnut jotain uutta tietoa heidän elämästään. Kaikki hahmot jäävät kuitenkin yhtä etäisiksi. Sain hahmoista enemmän tietoa googlaamalla emopelin fandom-wikiä kuin pelaamalla itse Hunter’s Moonia. Tätä on vaikea spinnata kehuksi. Voi korkeintaan todeta, että pelin mekaniikan kannalta hahmoista ei tarvitse tietää mitään. Ehkä tarinaelementit olisivatkin lopulta vain korttipelin tiellä?
Kysyin itseltäni, miksi kukaan valitsisi pelattavakseen juuri tämän deckbuilderin kun maailmalla on tarjota paljon parempiakin. Slay the Spiren lisäksi tulee mieleen esimerkiksi Griftlands (2020) tai Deep Sky Derelicts (2018). Noppapuolella taas hyviä tärppejä ovat Astrea: Six-Sided Oracles (2023) tai herttaisesti kuvitettu Diceomancer (2024), jossa pelaaja voi arpoa uusiksi kaikki käyttöliittymässä näkyvät numerot.
Pelattuani Hunter’s Moon -pelin läpi ainoa jokseenkin pysyvän muistijäljen jättänyt asia oli steampunk-estetiikka, jota ei digipeleissä kovinkaan usein näe. Eli jos rakastat steampunkkia yli kaiken, Hunter’s Moon on ihan ok deckbuilder, josta saa hupia muutamaksi päiväksi. Sitä on myös kiva katsella!
Lyhyesti
Hunter’s Moon: A Sovereign Syndicate Adventure on hyvin perinteinen deckbuilder -peli, joka on perusteellisesti kiillotettu, mutta vaikuttaa sivutuotteena syntyneeltä tai oheistuotteena tilatulta. Se toimii kuten purkka, jota voi jauhaa hetken kunnes maku menee. Kivan näköinen ja valitettavan kunnianhimoton peli ei tuo lajityyliin mitään uutta – paitsi korkeintaan steampunk-tyyliä.
Top notch!
+ Kiva sarjakuvamainen piirrostyyli
+ Ajaa asiansa, ei bugeja
Bollocks!
− Ei tuo genreen mitään uutta
− Kortteja on vähän eikä niistä synny nokkelia komboja
− Jälleenpeluuarvo on saavustusten metsästämisen varassa
− Olematon juoni, ohuet hahmot
Peli oli arvostelukappale
