Wake Up Dead Man (2025)
Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Daniel Craig, Josh O’ Connor, Glenn Close, Josh Brolin, Kerry Washington, Jeremy Renner
Rian Johnsonin uusin osa Netflixillä rikossarjaansa yksityisetsivä Benoit Blancin tutkimuksista oli tähän mennessä suosikkini kyseisessä leffasarjassa. Pidin myös edellisestä osasta, Glass Onion (20022) enemmän, kuin sarjan aloittaneesta Knives Out (2019) – elokuvasta. Mutta Wake Up Dead Manissa oli niin paljon elementtejä Agatha Christien kirjoista, joten oli melkein mahdotonta, että en pitäisi tästä tarinasta eniten kolmen leffan joukosta. Tarinassa on Johnsonin yleiset kliseet – joukko ihmisiä, joiden keskuudessa murha tapahtuu, ulkopuolista syytetään murhasta (oli kyseessä sitten kotiapulainen, vieraantunut liiketoveri tai tässä tapauksessa uusi pappi) ja Blanc ratkaisee murhan terävillä päätelmillään. Wake Up Dead Manissa kliseet toimivat mielestäni vielä paremmin kuin hänen edellisissä leffoissansa, koska monet niistä on napattu suoraan Christien tarinoista. Agatha Christiellä murha tapahtui usein juuri uinuvissa pikkukylissä, missä pinnan alla kytee paljon salaisuuksia ja skandaaleja, eikä Johnsonin tarina kovin eroa tästä toimivasta kaavasta. Benoit Blanc saapuu myös tarinaan myöhemmin kuin aikaisemmissa osissa, joka seuraa Hercule Poirotin ja neiti Marplen jalanjäljissä, jotka ilmestyivät usein pikkukylä – tarinoissa myöhemmin kuvaan kuin yleensä Christien kirjoissa.
Elokuvan päähenkilö on uusi katolinen pappi, Josh O’Connorin esittämä Jud Duplenticy, jolla on rosoinen ja väkivaltainen tausta, mutta on löytänyt tarkoituksen elämälleen Jumalan palveluksesta. Hänet lähetetään pieneen kirkonkylään New Yorkin lähistöllä ja jo heti elokuvan alussa saamme vilauksen Duplenticyn uskonnollisesta vakaumuksesta – armo ja laupeus. Tämä vakaumus tulee esiin erityisesti vastakohtana kylän kirkon papin Jeffrey Wicksin uskomuksiin – ylpeys ja itsekkyys. Muut hahmot toimivat tarinassa tarkoituksensa mukaan ja entisenä uskovaisena pidin siitä, että elokuva ei kohtele uskoa yksinkertaisena hyvänä tai pahana vaan pikemminkin ihmisten sisäisen sotkun ilmaisuna. Jopa Blanc, vannoutunut ateisti, näkee lopussa, että usko, ei uskonto, riippuu enimmäkseen juuri ihmisistä. Uskonto organisaationa ei itselleni ole koskaan ollut kovin hyvä asia, mutta uskon olen nähnyt vaikuttavan maailmassa sekä hyvässä että huonossa. Tätä Johnson yrittää elokuvassakin painottaa, uskonto tarvitsee enemmän ihmisiä, jotka uskovat armoon ja laupeuteen kuin tuomioon ja itsekkyyteen. Kaiken kaikkiaan tarinassa on tarpeeksi juonenkäänteitä, komediaa ja kiinnostavia hahmoja, että melkein kaksi ja puolituntinen pituus menee ohi varsin ripeästi. Elokuva on hetkittäin hieman saarnaava ja yrittää ehkä liiaksi luoda rinnakkaisuuksia Yhdysvaltojen poliittiseen maisemaan, mutta kokonaisuutena elokuva toimii mainiosti kunnianosoituksena vanhan ajan mysteereille. Suosittelen leffaa kaikille, jotka ovat tykänneet myös aikaisemmista osioista Johnsonin sarjassa sekä dekkari – ja mysteerinörteille. Ja mikseipä myös uskovaisille, jotka haluavat kirkkonsa heijastavan enemmän armoa ja laupeutta tässä itsekkyyden ajassa.
