Ellen_ripley

Ellen Loise Ripley on Alien-elokuvasarjan päähenkilö. Ripleyä näyttelee Sigourney Weaver. Ripleyä voidaan pitää ensimmäisenä naispuolisena Hollywood-toimintasankarina, ja hän onkin monien nörttityttöjen esikuva. Kuva: 20th Century Fox, 1979, via Wikipedia.

Olet varmaankin joskus kuullut Bechdelin testistä. Bechdelin testi mittaa naishahmojen läsnäoloa fiktioelokuvassa (tai muussa fiktiivisessä teoksessa). Sitä pidetään myös metodina määritellä elokuvan feministisyyden astetta.

Läpäistäkseen Bechdelin testin elokuvan on täytettävä kolme kriteeriä:

  1. Elokuvassa on vähintään kaksi nimettyä naishahmoa.
  2. Naiset puhuvat toisilleen.
  3. Puheenaiheena ei ole mies.

Vaikka testiä pidetäänkin feministisenä, se ei siis itsessään mittaa elokuvan teeman feministisyyttä tai kerro mitään siitä, millaisia tai missä asemassa elokuvassa esiintyvät naiset ovat.

Yksittäisten feministien lisäksi Bechdelin testiä ovat käyttäneet ohjelmistonsa tasa-arvoisuuden arvioimiseen viime vuodesta alkaen ainakin muutamat ruotsalaiset elokuvateatterit ja Suomessakin näkyvä pohjoismainen Viasat Film -kaapelikanava. Ruotsin elokuvainstituutti SFI kannustaa Bechdelin testin käyttämiseen. Lisäksi Bechdelin testin käyttämistä ovat ilmaisseet tukevansa muutamat pohjoismaiset elokuvaohjaajat, mm. Lukas Moodysson ja Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn.

Voisikin siis sanoa, että Bechdelin testiä on viime aikoina saavuttanut Pohjoismaissa melko vakavasti otettavan aseman. Tähän nähden Bechdelin testin tausta voi tuntua hieman yllättävältä. Testiä ei ole kehittänyt pohjoismainen poikkitieteellinen nais- ja elokuvatutkimuksen asiantuntijaryhmä. Itse asiassa Bechdelin testi on alkujaan tavallaan vitsi. Kasku on peräisin yhdysvaltalaisen sarjakuvapiirtäjä-käsikirjoittaja Alison Bechdelin Lepakkoelämää (Dykes to Wach Out For) -sarjakuvasta vuodelta 1985.

Sarjakuvassa kaksi Lepakkoelämää-henkilöhahmoa keskustelee elokuviin menemisestä. Toinen hahmoista toteaa käyvänsä harvoin elokuvissa kehittämänsä elokuvan sisältöihin liittyvän säännön vuoksi, minkä jälkeen hän esittelee sittemmin Bechdelin testinä tunnetuksi tulleen, yllä mainitun periaatteen. Sarjakuvan punch line on, että viimeisin säännön läpäissyt elokuva oli Alien, jossa naispäähenkilö Ripley keskustelee toisen miehistöön kuuluvan naisen kanssa miehen sijaan hirviöstä. On huomionarvoista, että Alien julkaistiin vuonna 1979 – siis kuusi vuotta ennen Bechdelin hahmojen käymää keskustelua. Se on pitkä aika pidättäytyä elokuvista periaatteen vuoksi.

Lepakkoelämää

Katkelma Lepakkoelämää-sarjakuvasta, Alison Bechdel, 1985. (Julkaistu tässä sitaattioikeudella.)

Alison Bechdel on myöhemmin huomauttanut, että sarjakuvassa esitellyn elokuvasäännön keksi alunperin hänen ystävänsä Liz Wallace, ja joissain yhteyksissä testiin viitataankin Liz Wallacen testin nimellä. Bechdel on todennut, ettei tarkoituksellisesti pyrkinyt luomaan esittelemästään säännöstä laajempaa elokuvien arviointijärjestelmää, mutta on ollut otettu siitä, että idea on myöhemmin noteerattu laajasti feministisissä piireissä.

 

Bechdelin testin feminististä kritiikkiä

Bechdelin testiä on kritisoitu ennen kaikkea siitä, että sitä eivät välttämättä läpäise vahvastikaan feministiset tarinat, joissa on aktiivinen naispäähenkilö, jos naispäähenkilö on yhteisössään naiseutensa kanssa yksin. Draamassa, joka kuvaa naisen toimintaa ja asemaa vahvasti miesvaltaisessa yhteisössä saattaa olla merkityksellistä esittää vain yksi aktiivinen naishenkilö. On myös huomautettu, että mikäli tarinassa halutaan esittää vallitseva totuus realistisesti sellaisena kuin se on – kaikkine epäkohtineenkin – ei useamman keskeisen naishenkilön sijoittaminen johonkin tyypillisesti miesvaltaiseen yhteisöön, kuten vaikkapa armeijaan, tieteelliseen tutkimusryhmään tai koodarinörttiporukkaan, ole välttämättä uskottavaa. Samalla Bechdelin testin voi teoriassa läpäistä hyvinkin höttöinen ja sisällöltään täysin epäfeministinen draama – kunhan siinä on kaksi keskenään keskustelevaa naishahmoa. Tällaisesta draamasta on hieman vaikea osoittaa esimerkkiä, sillä samalla joutuu määrittelemään, mikä tarkalleen ottaen ylipäätään on feminististä saati epäfeminististä draamaa. Todettakoon esimerkiksi nyt kuitenkin, että valtaosa Barbie-elokuvista läpäisee Bechdelin testin teknisesti ongelmitta. Barbie-elokuvien feminismin asteen jätän jonkun muun arvioitavaksi.

Mielenkiintoinen näkökulma on myös, että Bechdelin testi sivuuttaa täysin teemaltaan feministiset elokuvat, jotka keskittyvät tarkastelemaan nimenomaan miesyhteisön toimintaa. Fight Club esimerkiksi voidaan nähdä kertomuksena, joka käsittelee feministisiä teemoja, mutta jonka keskiössä on miesyhteisö. Fight Clubissa päähenkilö Tyler Durden vastustaa miehisen kulttuurin “naismaistumista” osana kulutusyhteiskuntaa ja perustaa miesyhteisölle salaisen, supermachon tappelukerhon. Tarinan mittaan Fight Club -tappelukerho ja samalla henkilökohtainen elämänhallinta riistäytyvät kuitenkin vakavalla tavalla Tyler Durdenin käsistä. Sanomaltaan teos voidaankin nähdä ennemminkin macho- ja väkivaltakulttuurin vastaisena kuin sitä ylistävänä. Tästä näkökulmasta teos on ehdottomasti mielenkiintoinen myös feministeille, mutta Bechdelin testin tiukka noudattaminen rajaa sen yksiselitteisesti feministisesti tutustumisen arvoisen materiaalin ulkopuolelle.

Vaikka Bechdelin testi vaikuttaa päällisin puolin yksiselitteiseltä järjestelmältä, joudutaan sen äärellä myös usein halkomaan hiuksia määritellen, mikä tarkasti ottaen on keskustelemista. Riittääkö esimerkiksi se, että elokuvassa on kaksi nimettyä naishenkilöä, jotka osallistuvat yleiseen keskusteluun samassa kohtauksessa, vai pitäisikö heidän puhua suoraan toisilleen tai peräti täysin kahdenkeskisesti? On huomionarvoista, että Bechdelin testin tunnetuksi tehneessä sarjakuvassa mainittu Alien-elokuvakin läpäisee Bechdelin testin tässä suhteessa vain häthätää.

 

Mako Mori -testistä vaihtoehto Bechdelille?

Pacific Rim – hyökkäys Maahan -elokuvan kansainvälinen suosio nörttityttöjen keskuudessa herätti vuonna 2013 paljon keskustelua Bechdelin testin toimivuudesta. Pacific Rim ei nimittäin läpäise Bechdeliä, vaikka elokuvassa keskeinen naishenkilöhahmo, Mako Mori, nousi elokuvaa fanittavien naisten esikuvaksi. Mako Morin innoittamana sosiaalisen mediayhteisön Tumblerin käyttäjä Chaila kehitti Bechdelin testin rinnalle uuden Mako Mori -testin.

Läpäistäkseen Mako Mori -testin elokuvan on täytettävä kolme kriteeriä:

    1. Elokuvassa on ainakin yksi nimetty naishenkilö,
    2. jolla on oma tarinalinjansa,
    3. joka ei tue miehen tarinalinjaa.
Jotkut fanit haluavat nähdä Mako Morin hahmon (keskellä vasemmalla) Pasific Rim -elokuvan päähenkilönä. Draamarakenteellisesti elokuvan päähenkilö on kuitenkin kiistattomasti Raleigh Becket (keskellä oikealla). Rinko Kikuchin näyttelemällä Makolla on vahva, oma tarinalinja, joka kuitenkin draamallisesti tukee ja heijastaa Charlie Hunnamin näyttelemää päähenkilö Raleighin elokuvaa johtavaa tarinalinjaa. Kuva: Warner Bros Entertainment. 2013.

Jotkut fanit haluavat nähdä Mako Morin hahmon (keskellä oikealla) Pacific Rim -elokuvan päähenkilönä. Draamarakenteellisesti elokuvan päähenkilö on kuitenkin kiistattomasti Raleigh Becket (keskellä vasemmalla). Rinko Kikuchin näyttelemällä Makolla on vahva, oma tarinalinja, joka kuitenkin draamallisesti tukee ja heijastaa Charlie Hunnamin näyttelemää päähenkilö Raleighin elokuvaa johtavaa tarinalinjaa. Kuva: Warner Bros Entertainment, 2013.

Mako Mori -testin määritelmän kannalta on oleellista, että tarkasti analysoiden Pacific Rim -elokuva ei läpäise Mako Mori -testiä. Mako Mori ei nimittäin ole elokuvan päähenkilö. Mako Morin rooli on kyllä tarinan kannalta keskeinen, mutta elokuvan varsinainen päähenkilö on yksiselitteisesti nuori mies, Raleigh Becket. Tarinan toisessa näytöksessä esiteltävä Mako Mori on Raleigh’lle työtoveri, kilpakumppani, platonisen ihastuksen kohde ja tarinankerronnallisesti opponenttihahmo. Mako Morin hahmo on erittäin hyvin rakennettu, ja ohjaaja-käsikirjoittaja Guillermo del Toro kertookin kiinnittäneesä erityistä huomiota siihen, ettei Mako Morista muodostunut pelkkää seksikästä pimua, manic pixie dream girliä tai vain Raleigh’n latteaa side kickiä. Mako Morilla on myös mielenkiintoinen taustatarina, joka tekee hänestä hahmona moniulotteisen. On kuitenkin liioiteltua väittää, että Mako Morin tarinalinja ei tukisi päähenkilö Raleighin tarinalinjaa. Perinteisessä draamassa kaikkien sivuhenkilöiden tarinalinjat on lopulta rakennettu tukemaan päähenkilön tarinalinjaa – niin myös Mako Morin.

Mako Mori -testi osoittaakin jo määritelmässään oman heikkoutensa. Ajatus on kyllä oikeansuuntainen, mutta tiukasti tulkittuna Mako Mori -testin noudattaminenkin rajaisi ulkopuolelleen monia tarinoita, jotka voivat olla myös feministiselle yleisölle mielenkiintoisia ja esikuvallisia. Teknisesti Mako Mori -testin valuvirheen voisi korjata joko vaatimalla, että feministisesti “hyväksyttävässä” tarinassa päähenkilön on oltava nainen (jolloin Mako Morin oma elokuva Pacific Rim ei tarkasti ottaen edelleenkään läpäisisi kriteerejä) tai löysyttämällä kriteerejä niin, että feministisesti hyväksyttävän elokuvan tunnusmerkiksi riittää, että siinä on vähintään yksi hyvin rakennettu ja moniulotteinen aktiivinen naishahmo. Pohjimmiltaan ongelman ratkaisuksi ei kuitenkaan ehkä riitä, että luomme yhä uusia testikriteerejä draaman feministisyyden mittaamiselle. Ehkäpä feminismi ja draama ovat itsessään sikäli monimuotoisia ja orgaanisia abstraktioita, ettei niitä voi sitoa ongelmattomasti yksinkertaistaviin sääntöihin?

 

Tohtori Ryan Stone ja muut sankarinaiset

Gravity-elokuvan päähenkilö tohtori Ryan Stonen roolissa esiintyy Sandra Bullock. Elokuvan on ohjannut Afonso Cuarón. Kuva: Trailer screencap.

Gravity-elokuvan päähenkilö tohtori Ryan Stonen roolissa esiintyy Sandra Bullock. Elokuvan on ohjannut Afonso Cuarón. Kuva: Warner Bros, 2013, via trailer screencap.

Eräs vuoden 2013 loppupuolella Bechdelin testiä koskevissa keskusteluissa usein esille nostettu fiktiivinen naishahmo oli tohtori Ryan Stone elokuvasta Gravity. Toisin kuin Mako Mori, tohtori Stone on tosiasiallisesti oman elokuvansa kiistaton päähenkilö. Gravitykään ei kuitenkaan onnistu läpäisemään Bechelin testiä, sillä Ryan Stone on Gravityn ainoa naishenkilöhahmo eikä siis keskustele elokuvan aikana yhdenkään toisen naisen kanssa mistään, ei edes miehistä. Toisaalta koko elokuvassa on vain kolme henkilöhahmoa, joista kaksi (molemmat mieshenkilöt) kuolevat jo tarinan ensimmäisessä näytöksessä. Avaruudessa henkiinjäämisestä taisteleva Ryan Stone on valtaosan suurimman osan elokuvan kestosta valkokankaalla ypöyksin.

Gravity ei ole teemaltaan erityisesti feministinen elokuva, mutta pelkästään aktiivisen ja ilman mieshenkilöhahmojen apua pärjäävän toiminnallisen naissankarin näkeminen Hollywood-elokuvassa on itsessään aina feministinen merkkitapaus. Itse uskonkin, että Bechelin tai Mako Morin testin sijaan draaman feministisen mielekkyyden todellisia mittareita ovat itse feministisen tarkastelun kestävät henkilöhahmot – tohtori Ryan Stonet, Mako Morit ja Ripleyt. Juuri tällaisia henkilöhahmoja meidän feminististen katsojien tulisi vaatia lisää elokuviimme ja muihin kuluttamiimme draamateoksiin. Uskon, että me feministit osaamme ilmankin testikaavoja tunnistaa todellisen aktiivisen naishahmon draamassa, kun näemme sellaisen. Kutsun tätä tohtori Ryan Stone -ilmiöksi. Jos elokuvaa kannattelee aktiivinen naishahmo, jonka varassa leffa pysyisi pystyssä tarvittaessa vaikka kaikki muut tarinan henkilöt eliminoitaisiin kankaalta, kyse on tohtori Ryan Stone -ilmiöstä. Oi elokuvakäsikirjoittajat ja muut tarinasepät, kirjoittakaa meille lisää tällaisia naisia!

Tämä kirjoitus perustuu osittain Nörttityttöjen synttäreillä joulukuussa 2013 pitämääni pieneen Bechelin testiä koskevaan esitelmään, jonka videotallenne on katsottavassa Nörttityttöjen YouTube-kanavalla. Esitelmäni alkaa suunnilleen kohdasta 1:32:14.