
Ellen Loise Ripley on Alien-elokuvasarjan päähenkilö. Ripleyä näyttelee Sigourney Weaver. Ripleyä voidaan pitää ensimmäisenä naispuolisena Hollywood-toimintasankarina, ja hän onkin monien nörttityttöjen esikuva. Kuva: 20th Century Fox, 1979, via Wikipedia.
Olet varmaankin joskus kuullut Bechdelin testistä. Bechdelin testi mittaa naishahmojen läsnäoloa fiktioelokuvassa (tai muussa fiktiivisessä teoksessa). Sitä pidetään myös metodina määritellä elokuvan feministisyyden astetta.
Läpäistäkseen Bechdelin testin elokuvan on täytettävä kolme kriteeriä:
- Elokuvassa on vähintään kaksi nimettyä naishahmoa.
- Naiset puhuvat toisilleen.
- Puheenaiheena ei ole mies.
Vaikka testiä pidetäänkin feministisenä, se ei siis itsessään mittaa elokuvan teeman feministisyyttä tai kerro mitään siitä, millaisia tai missä asemassa elokuvassa esiintyvät naiset ovat.
Yksittäisten feministien lisäksi Bechdelin testiä ovat käyttäneet ohjelmistonsa tasa-arvoisuuden arvioimiseen viime vuodesta alkaen ainakin muutamat ruotsalaiset elokuvateatterit ja Suomessakin näkyvä pohjoismainen Viasat Film -kaapelikanava. Ruotsin elokuvainstituutti SFI kannustaa Bechdelin testin käyttämiseen. Lisäksi Bechdelin testin käyttämistä ovat ilmaisseet tukevansa muutamat pohjoismaiset elokuvaohjaajat, mm. Lukas Moodysson ja Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn.
Voisikin siis sanoa, että Bechdelin testiä on viime aikoina saavuttanut Pohjoismaissa melko vakavasti otettavan aseman. Tähän nähden Bechdelin testin tausta voi tuntua hieman yllättävältä. Testiä ei ole kehittänyt pohjoismainen poikkitieteellinen nais- ja elokuvatutkimuksen asiantuntijaryhmä. Itse asiassa Bechdelin testi on alkujaan tavallaan vitsi. Kasku on peräisin yhdysvaltalaisen sarjakuvapiirtäjä-käsikirjoittaja Alison Bechdelin Lepakkoelämää (Dykes to Wach Out For) -sarjakuvasta vuodelta 1985.
Sarjakuvassa kaksi Lepakkoelämää-henkilöhahmoa keskustelee elokuviin menemisestä. Toinen hahmoista toteaa käyvänsä harvoin elokuvissa kehittämänsä elokuvan sisältöihin liittyvän säännön vuoksi, minkä jälkeen hän esittelee sittemmin Bechdelin testinä tunnetuksi tulleen, yllä mainitun periaatteen. Sarjakuvan punch line on, että viimeisin säännön läpäissyt elokuva oli Alien, jossa naispäähenkilö Ripley keskustelee toisen miehistöön kuuluvan naisen kanssa miehen sijaan hirviöstä. On huomionarvoista, että Alien julkaistiin vuonna 1979 – siis kuusi vuotta ennen Bechdelin hahmojen käymää keskustelua. Se on pitkä aika pidättäytyä elokuvista periaatteen vuoksi.
Alison Bechdel on myöhemmin huomauttanut, että sarjakuvassa esitellyn elokuvasäännön keksi alunperin hänen ystävänsä Liz Wallace, ja joissain yhteyksissä testiin viitataankin Liz Wallacen testin nimellä. Bechdel on todennut, ettei tarkoituksellisesti pyrkinyt luomaan esittelemästään säännöstä laajempaa elokuvien arviointijärjestelmää, mutta on ollut otettu siitä, että idea on myöhemmin noteerattu laajasti feministisissä piireissä.
Bechdelin testin feminististä kritiikkiä
Bechdelin testiä on kritisoitu ennen kaikkea siitä, että sitä eivät välttämättä läpäise vahvastikaan feministiset tarinat, joissa on aktiivinen naispäähenkilö, jos naispäähenkilö on yhteisössään naiseutensa kanssa yksin. Draamassa, joka kuvaa naisen toimintaa ja asemaa vahvasti miesvaltaisessa yhteisössä saattaa olla merkityksellistä esittää vain yksi aktiivinen naishenkilö. On myös huomautettu, että mikäli tarinassa halutaan esittää vallitseva totuus realistisesti sellaisena kuin se on – kaikkine epäkohtineenkin – ei useamman keskeisen naishenkilön sijoittaminen johonkin tyypillisesti miesvaltaiseen yhteisöön, kuten vaikkapa armeijaan, tieteelliseen tutkimusryhmään tai koodarinörttiporukkaan, ole välttämättä uskottavaa. Samalla Bechdelin testin voi teoriassa läpäistä hyvinkin höttöinen ja sisällöltään täysin epäfeministinen draama – kunhan siinä on kaksi keskenään keskustelevaa naishahmoa. Tällaisesta draamasta on hieman vaikea osoittaa esimerkkiä, sillä samalla joutuu määrittelemään, mikä tarkalleen ottaen ylipäätään on feminististä saati epäfeminististä draamaa. Todettakoon esimerkiksi nyt kuitenkin, että valtaosa Barbie-elokuvista läpäisee Bechdelin testin teknisesti ongelmitta. Barbie-elokuvien feminismin asteen jätän jonkun muun arvioitavaksi.
Mielenkiintoinen näkökulma on myös, että Bechdelin testi sivuuttaa täysin teemaltaan feministiset elokuvat, jotka keskittyvät tarkastelemaan nimenomaan miesyhteisön toimintaa. Fight Club esimerkiksi voidaan nähdä kertomuksena, joka käsittelee feministisiä teemoja, mutta jonka keskiössä on miesyhteisö. Fight Clubissa päähenkilö Tyler Durden vastustaa miehisen kulttuurin “naismaistumista” osana kulutusyhteiskuntaa ja perustaa miesyhteisölle salaisen, supermachon tappelukerhon. Tarinan mittaan Fight Club -tappelukerho ja samalla henkilökohtainen elämänhallinta riistäytyvät kuitenkin vakavalla tavalla Tyler Durdenin käsistä. Sanomaltaan teos voidaankin nähdä ennemminkin macho- ja väkivaltakulttuurin vastaisena kuin sitä ylistävänä. Tästä näkökulmasta teos on ehdottomasti mielenkiintoinen myös feministeille, mutta Bechdelin testin tiukka noudattaminen rajaa sen yksiselitteisesti feministisesti tutustumisen arvoisen materiaalin ulkopuolelle.
Vaikka Bechdelin testi vaikuttaa päällisin puolin yksiselitteiseltä järjestelmältä, joudutaan sen äärellä myös usein halkomaan hiuksia määritellen, mikä tarkasti ottaen on keskustelemista. Riittääkö esimerkiksi se, että elokuvassa on kaksi nimettyä naishenkilöä, jotka osallistuvat yleiseen keskusteluun samassa kohtauksessa, vai pitäisikö heidän puhua suoraan toisilleen tai peräti täysin kahdenkeskisesti? On huomionarvoista, että Bechdelin testin tunnetuksi tehneessä sarjakuvassa mainittu Alien-elokuvakin läpäisee Bechdelin testin tässä suhteessa vain häthätää.
Mako Mori -testistä vaihtoehto Bechdelille?
Pacific Rim – hyökkäys Maahan -elokuvan kansainvälinen suosio nörttityttöjen keskuudessa herätti vuonna 2013 paljon keskustelua Bechdelin testin toimivuudesta. Pacific Rim ei nimittäin läpäise Bechdeliä, vaikka elokuvassa keskeinen naishenkilöhahmo, Mako Mori, nousi elokuvaa fanittavien naisten esikuvaksi. Mako Morin innoittamana sosiaalisen mediayhteisön Tumblerin käyttäjä Chaila kehitti Bechdelin testin rinnalle uuden Mako Mori -testin.
Läpäistäkseen Mako Mori -testin elokuvan on täytettävä kolme kriteeriä:
- Elokuvassa on ainakin yksi nimetty naishenkilö,
- jolla on oma tarinalinjansa,
- joka ei tue miehen tarinalinjaa.

Jotkut fanit haluavat nähdä Mako Morin hahmon (keskellä oikealla) Pacific Rim -elokuvan päähenkilönä. Draamarakenteellisesti elokuvan päähenkilö on kuitenkin kiistattomasti Raleigh Becket (keskellä vasemmalla). Rinko Kikuchin näyttelemällä Makolla on vahva, oma tarinalinja, joka kuitenkin draamallisesti tukee ja heijastaa Charlie Hunnamin näyttelemää päähenkilö Raleighin elokuvaa johtavaa tarinalinjaa. Kuva: Warner Bros Entertainment, 2013.
Mako Mori -testin määritelmän kannalta on oleellista, että tarkasti analysoiden Pacific Rim -elokuva ei läpäise Mako Mori -testiä. Mako Mori ei nimittäin ole elokuvan päähenkilö. Mako Morin rooli on kyllä tarinan kannalta keskeinen, mutta elokuvan varsinainen päähenkilö on yksiselitteisesti nuori mies, Raleigh Becket. Tarinan toisessa näytöksessä esiteltävä Mako Mori on Raleigh’lle työtoveri, kilpakumppani, platonisen ihastuksen kohde ja tarinankerronnallisesti opponenttihahmo. Mako Morin hahmo on erittäin hyvin rakennettu, ja ohjaaja-käsikirjoittaja Guillermo del Toro kertookin kiinnittäneesä erityistä huomiota siihen, ettei Mako Morista muodostunut pelkkää seksikästä pimua, manic pixie dream girliä tai vain Raleigh’n latteaa side kickiä. Mako Morilla on myös mielenkiintoinen taustatarina, joka tekee hänestä hahmona moniulotteisen. On kuitenkin liioiteltua väittää, että Mako Morin tarinalinja ei tukisi päähenkilö Raleighin tarinalinjaa. Perinteisessä draamassa kaikkien sivuhenkilöiden tarinalinjat on lopulta rakennettu tukemaan päähenkilön tarinalinjaa – niin myös Mako Morin.
Mako Mori -testi osoittaakin jo määritelmässään oman heikkoutensa. Ajatus on kyllä oikeansuuntainen, mutta tiukasti tulkittuna Mako Mori -testin noudattaminenkin rajaisi ulkopuolelleen monia tarinoita, jotka voivat olla myös feministiselle yleisölle mielenkiintoisia ja esikuvallisia. Teknisesti Mako Mori -testin valuvirheen voisi korjata joko vaatimalla, että feministisesti “hyväksyttävässä” tarinassa päähenkilön on oltava nainen (jolloin Mako Morin oma elokuva Pacific Rim ei tarkasti ottaen edelleenkään läpäisisi kriteerejä) tai löysyttämällä kriteerejä niin, että feministisesti hyväksyttävän elokuvan tunnusmerkiksi riittää, että siinä on vähintään yksi hyvin rakennettu ja moniulotteinen aktiivinen naishahmo. Pohjimmiltaan ongelman ratkaisuksi ei kuitenkaan ehkä riitä, että luomme yhä uusia testikriteerejä draaman feministisyyden mittaamiselle. Ehkäpä feminismi ja draama ovat itsessään sikäli monimuotoisia ja orgaanisia abstraktioita, ettei niitä voi sitoa ongelmattomasti yksinkertaistaviin sääntöihin?
Tohtori Ryan Stone ja muut sankarinaiset

Gravity-elokuvan päähenkilö tohtori Ryan Stonen roolissa esiintyy Sandra Bullock. Elokuvan on ohjannut Afonso Cuarón. Kuva: Warner Bros, 2013, via trailer screencap.
Eräs vuoden 2013 loppupuolella Bechdelin testiä koskevissa keskusteluissa usein esille nostettu fiktiivinen naishahmo oli tohtori Ryan Stone elokuvasta Gravity. Toisin kuin Mako Mori, tohtori Stone on tosiasiallisesti oman elokuvansa kiistaton päähenkilö. Gravitykään ei kuitenkaan onnistu läpäisemään Bechelin testiä, sillä Ryan Stone on Gravityn ainoa naishenkilöhahmo eikä siis keskustele elokuvan aikana yhdenkään toisen naisen kanssa mistään, ei edes miehistä. Toisaalta koko elokuvassa on vain kolme henkilöhahmoa, joista kaksi (molemmat mieshenkilöt) kuolevat jo tarinan ensimmäisessä näytöksessä. Avaruudessa henkiinjäämisestä taisteleva Ryan Stone on valtaosan suurimman osan elokuvan kestosta valkokankaalla ypöyksin.
Gravity ei ole teemaltaan erityisesti feministinen elokuva, mutta pelkästään aktiivisen ja ilman mieshenkilöhahmojen apua pärjäävän toiminnallisen naissankarin näkeminen Hollywood-elokuvassa on itsessään aina feministinen merkkitapaus. Itse uskonkin, että Bechelin tai Mako Morin testin sijaan draaman feministisen mielekkyyden todellisia mittareita ovat itse feministisen tarkastelun kestävät henkilöhahmot – tohtori Ryan Stonet, Mako Morit ja Ripleyt. Juuri tällaisia henkilöhahmoja meidän feminististen katsojien tulisi vaatia lisää elokuviimme ja muihin kuluttamiimme draamateoksiin. Uskon, että me feministit osaamme ilmankin testikaavoja tunnistaa todellisen aktiivisen naishahmon draamassa, kun näemme sellaisen. Kutsun tätä tohtori Ryan Stone -ilmiöksi. Jos elokuvaa kannattelee aktiivinen naishahmo, jonka varassa leffa pysyisi pystyssä tarvittaessa vaikka kaikki muut tarinan henkilöt eliminoitaisiin kankaalta, kyse on tohtori Ryan Stone -ilmiöstä. Oi elokuvakäsikirjoittajat ja muut tarinasepät, kirjoittakaa meille lisää tällaisia naisia!
Tämä kirjoitus perustuu osittain Nörttityttöjen synttäreillä joulukuussa 2013 pitämääni pieneen Bechelin testiä koskevaan esitelmään, jonka videotallenne on katsottavassa Nörttityttöjen YouTube-kanavalla. Esitelmäni alkaa suunnilleen kohdasta 1:32:14.
Minä olen aina vastustanut sitä, että Bechdelin testillä, tai näillä muillakaan, voitaisiin mitata elokuvan *feministisyyttä*. Herran tähden, sillä mitataan sitä, onko elokuvassa hitustakaan naisnäkökulmaa, vai onko siinä pelkästään miehiä. Se ei kerro mitään elokuvan hyvyydestä, huonoudesta, tai feministisyydestä. Se toimii parhaiten tilastollisesti: kun silmät aukeavat sille, kuinka harvat elokuvat oikeasti läpäisevät tuollaisen lälläritestin (oikeasti, kuinka vaikeaa voi olla laittaa naishahmoja elokuvaan) alkaa tajuta, millaisessa maailmassa tässä eletään.
Karua ja silmiä avaavaa on myös sen miettiminen, kuinka monta elokuvaa keksit, jotka eivät läpäise käänteistä testiä, eli jossa ei olisi kahta miestä jotka puhuvat toisilleen muustakin kuin naisista.
Minustakin on kummallista pitää Bechdelin testiä minkäänlaisena feministisyyden mittapuuna. Niin kuin sanot, sehän kertoo enemmän siitä, miten elokuvissa on usein todella vähän naishahmoja ja naishahmot on myös usein eristetty toisistaan.
Ymmärrän kyllä miksi Mako Mori -testiä on alettu suunnitella. Naishahmot kuvataan niin paljon miesten kautta – suhteessa miehiin, tukemassa miesten elämää ja missioita – että olisi toivottavaa saada enemmän naishahmoja, joilla on elämänsä, omat päämääränsä ja verkostonsa myös muihin naisiin.
Nämä testit ovat myös hyvin pelkistettyjä siinä mielessä, että elokuviin toivoisi muunkinlaista moninaisuutta kuin lisää naisia.
Olen samaa mieltä siitä, että Bechdelin testi (tai muu vastaava analyysityökalu) on merkityksellinen nimenomaan tarkasteltaessa elokuvia suurina massoina. Vaikka Bechelin testin ei ajateltaisikaan kertovan mitään yksittäisen elokuvan feministisestä arvosta, on kieltämättä pysäyttävää, että prosentuaalisesti niin huomattavan pieni osa kaikista Hollywood-elokuvista läpäisee sen. Eteenkin tietyissä genreissä, kuten scifissä ja toiminnassa, Bechdelin testin läpäiseviä elokuvia on todella vähän, mikä kyllä kertoo itsessään siitä, kuinka vähän elokuvissa ylipäätään on naishahmoja. Juuri tätä aspektia pitäisi miettiä enemmän. Kun maailman ihmisistä kuitenkin puolet on naisia – ja todennäköisesti elokuvakävijöistäkin – miksi naiset ovat valkokankaalla vähemmistö?
On muuten myös huomionarvoista, että eurooppalaisen elokuvan piirissä tilanne ei nykyisin ole yhtä yksioikoinen. Helsingin Sanomat teki viime vuonna ilmestyneistä suomalaisista elokuvista listauksen, jossa selvitettiin, kuinka suuri osa niistä läpäisee Bechdelin testin. En muista tarkkoja tuloksia, mutta tilanne oli kuitenkin huomattavasti lähempänä fifty-fiftyä kuin Hollywood-pätkissä. Niinhän sen pitäisikin olla – ei ole mitään järkeä vaatia, että kaikkien tuotettavien elokuvien pitäisi läpäistä Bechdelin testi, mutta on kummeksuttavaa, että Hollywood-elokuvista sitä ei läpäise kaikkien arvioiden mukaan edes 20% vuodessa. Onhan se nyt vähän outoa.
Kiitos tekstistä, tämä oli mielenkiintoista mutta bongasin yhden snadisti häiritsevän virheen: Tyler Durden ei ole Fight Clubin päähenkilö, Edward Nortonin esittämä nimettömäksi jäävä heebo on.
Yritin vetää hieman mutkia suoraksi välttääkseni Fight Clubin juonen selittämisen pidemmin kuin oli tämän tekstin kannalta merkityksellistä. Jäin kuitenkin itsekin miettimään, miten asian olisi voinut muotoilla paremmin. Saatan korjata tätä artikkelia vielä tässä jälkikäteen tuolta osin, jos keksin järkevän keinon.
Tässäpä sitä mietittävää onkin jokaiselle elokuvankatsojalle! Itse en erityisemmin kaipaa feministisiä tai naisnäkökulmaisia leffoja, vaan ihan vaan kivasti taspainoisia, moniulotteisia ja realistisia hahmoja oli leffan sanoma mikä tahansa. Bechdelin ja Mori -testit on ihan hyviä apukeinoja leffojen arviointiin, mutta kuten kaikessa luovassa ja ihmisiä koskevassa työssä, oikean ihmisen arviointi on kuitenkin se tärkein apukeino – eli Nörttityttöihin vaan leffasuosituksia! 😀
Hyvä kirjoitus. Tässä ei vain sokeasti toitoteta feministisaarnaa vaan haetaan näkökulmia. Mielestäni tuollaiset mittarit ovat hölmöjä, koska ensinnäkin ne perustuvat omituiselle oletukselle, että juuri tietynlaisten hahmojen esiintyminen teoksessa olisi kriittisen tärkeää, ja toisekseen ne tuottavat sekä vääriä positiivisia että vääriä negatiivisia mittaustuloksia, kuten artikkelissa todetaankin. Yksi hyvä esimerkki lisää on Morsiusneidot, jonka pääosassa on liuta toinen toistaan vastenmielisempiä naisia. Onko se nyt sitten feministien mielestä kivaa katsottavaa? Minusta oleellista on, että elokuvan hahmot ovat kiinnostavia ja tekevät jotain kiinnostavaa hyvän tarinan puitteissa ja kokonaisuus on teknisesti hyvin toteutettu.
Kokonaan oma kysymyksensä on, miksi elokuvan ylipäänsä pitäisi olla ‘feministinen’ tai ‘feministisesti kiinnostava’. Miksei pelkästään ‘kiinnostava’ ilman lisämääreitä riitä? Ja miksi kiinnostavuus on sidottu hahmojen sukupuoleen? Miksei saman tien tehdä samanlaisia testejä myös ihonvärin, uskonnon, ikäryhmän jne. mukaan ja tykätä vain teoksista, jotka läpäisevät kaikki mahdolliset testit? Entä scifi, fantasia ja animaatiot: pitäisiköhän meidän kaikkien alkaa heti boikotoida mm. Ice Age -elokuvia ja ensimmäistä Hobittia, koska niissä ei ole tarpeeksi keskenään keskustelevia ihmisiä?
Olen samaa mieltä noiden mittarien tulosten mahdollisesta harhaanjohtavuudesta. Sen sijaan minusta on tärkeää keskustella elokuvien feministisyydestä ja myös edellyttää elokuvilta feministisyyttä.
Valtavirtakulttuurin tarinoissa kuten esimerkiksi elokuvissa näytetään, millaiset ihmiset ovat tärkeitä. Keiden tarinat ovat tarpeeksi tärkeitä kerrottaviksi? Millaiset ihmiset ovat hyväksyttäviä?
Vastaus on yleensä: valkoiset, heteroseksuaaliset miehet, jotka käyttäytyvät tietyllä, miehille sopivana pidetyllä tavalla.
Feministinen kritiikki tarkoittaa tämän asetelman kritisoimista ja siksi myös sen edellyttämistä, että leffoissa olisi enemmän naisia – ja muuta moninaisuutta ihonvärin, uskonnon jne. osalta niin kuin kirjoititkin.
Nais- ja miespuolisten hahmojen ei välttämättä tarvitse olla ihmisiä. Uskon, että Ice Agen lapsikatsojilta ei jäänyt huomaamatta, että päähenkilöt olivat kaikki “poikia”. Sekin elokuva välitti sanomaa siitä, keiden seikkailuista kannattaa kertoa.
Elokuvan kiinnostavuuteen hahmojen sukupuoli ei varmaankaan vaikuta, mutta jos valtaosassa elokuvista valtaosa hahmoista on miehiä, herättäähän se joitain kysymyksiä.
Kyllä mä itse asiassa myös koen, että hahmon sukupuoli vaikuttaa sen kiinnostavuuteen sikäli, että kun itse olen nainen, musta olisi mukava nähdä, lukea ja muuten kokea (edes välillä) sellaisia teoksia, joissa esimerkiksi juuri päähenkilö on moniulotteinen naishahmo. Tietyistä elokuvan genreistä – esimerkiksi toimintaleffoista – samaistuttavia naishahmoja ei ole ihan viime aikoihin asti löytynyt juuri lainkaan ja erittäin marginaalissa ovat vieläkin. Ei se nyt musta ole liikaa vaadittu, että myös meille naisille tehtäisiin viihdettä, joka on suunnattu meille myös sen perusteella, että hahmogalleriasta löytyy naishahmoja.
Toki miehistä kertovat elokuvatkin voivat olla naiskatsojalle kiinnostavia – jopa feministisestä näkökulmasta, kuten tässä kirjoituksessa tuonkin esille. Kysymyksen voisi kuitenkin ihan hyvin kääntää toisin päin – jos henkilöhahmojen sukupuolella ei ole hahmon mielenkiintoisuuden tai samaistuttavuuden kannalta merkitystä, miksi valtaosa kaikkien tuotettujen elokuvien päähenkilöistä edelleen on miehiä? Miksi niin harvasta telokuvasta löytyy edes kahta nimettyä naishahmoa, jos sukupuolella ei ole mitään tekemistä hahmon kiinnostavuuden kanssa?
Kun 80-luvun puolivälissä näin ekan kerran Peking opera bluesin, jossa on peräti kolme aktiivista naishahmoa päärooleissa (!!!), niin tuli kyllä tippa silmään, kun tajusin ettei mitään sellaista ollut siihen mennessä tullut vastaan (eikä kyllä hirveästi sen jälkeenkään). Kaikki hyvät kirjat ja leffat oli aina olleet miehitettyjä enkä ollut asiaa sen enempää pohtinut, kyllähän sitä voi samaistua hyviin tyyppeihin sukupuolesta riippumatta. Mutta on siinä silti eroa, miessankarit tuppaa usein ratkomaan ongelmat voimalla, mikä ainakin minulle on vierasta (tjah, ehkä vika onkin puuttuvissa muskeleissa?) ja heidän tavoitteensakin ovat usein vähän vieraita (niin, ehkä sopivien roolimallien puutteessa en ole oppinut kaipaamaan alfahenkilön paikkaa?). Sitä vaan olen sitten pohdiskellut, millainen käsitys minulla itsestäni olisi tai millaiseksi olisin kehittynyt, jos kaikesta nähdystä ja luetusta olisi voinut poimia lukuisia, erilaisia, eri keinoin selviytyviä roolimalleja, joihin olisi voinut samaistua – tai joista olisi peräti voinut valita, keneen tai minkälaiseen tyyppiin haluaa samaistua…
Niin totta, Tarja!
Genre vaikuttaa suuresti naishahmojen määrään. Itse olen esimerkiksi aina ollut suuri pukudraamojen fani, ja kiitos Austenin, Brontëjen ja muiden, siinä maailmassa kyllä aktiivisia naishahmoja riittää. Lisäksi naisille toki tuotetaan chic litiä ja chic lit -filmatisointeja, joissa on aktiivisia naishahmoja. Chic litissä tai pukudraamassa ei ole mitään vikaa, mutta tosi asiassa ne eivät toki ole ainoita naisia kiinnostavia genrejä – vaikka joskus tuntuu, että markkinointi-ihmiset ja Hollywood-käsikirjoittajat niin luulevat. Olisi “reilua” jos kankaalla nähtävien aktiivisten hahmojen sukupuolijakauma heijastaisi edes jotenkin vaikkapa yleisössä sitä katsomassa olevien ihmisten sukupuolijakaumaa. Se tekisi itse asiassa elokuvista myös realistisempia.
Miespäähenkilön normatiivinen asema elokuvateollisuudessa ei myöskään ole pelkkää sattumaa. Itse olen elokuvakäsikirjoitusopiskelijana törmännyt siihen, että kun esimerkiksi asetin koko perheen elokuvan päähenkilöksi pienen tytön, elokuvaa kommentoinut amerikkalainen tuottaja (itsekin nainen) jäi pohtimaan, onko se liian suuri taloudellinen riski. Markkinointitutkimusten mukaan nimittäin tyttölapset ja heidän vanhempansa tulevat katsomaan elokuvia, joiden päähenkilöt ovat poikia, mutta poikalapset ja heidän vanhempansa eivät yhtä todennäköisesti tule katsomaan elokuvia, joiden päähenkilöt ovat tyttöjä. Tämän takia esimerkiksi Pixar on pidättäytynyt lähes täysin poika/mies-päähenkilöissä. Disneyn prinsessaelokuvissa sen sijaan on “keskitytty” tyttöyleisöön, sillä sen markkinapotentiaali on todettu ilman poikiakin riittäväksi toimivan oheistuotemyynnin ansiosta. Oman koko perheen elokuvani päähenkilö ei kuitenkaan ollut millään tavalla “prinsessamainen” vaan aika “poikamainen” seikkailijahahmo, jonka tuottaja arveli saattavan olla kohdeyleisölle “liian hankalasti omaksuttavaa”. Onkin pelottavaa huomata, kuinka itseään toteuttavia tällaisista markkinointitutkimusten osoittamista tuloksista tulee.
Bridesmaids oli muuten musta kyllä omassa genressään ihan onnistunut ja viihdyttävä elokuva. Hahmot käyttäytyvät karmealla tavalla, mutta sehän on tarinan pointtikin; elokuva kertoo, kuinka kurjasti vanhat ystävät saattavat toisinaan kohdella toisiaan stressin alla ja esimerkiksi mustasukkaisuuksissaan (Bridesmaidin päähenkilöhän haluaa olla naimisiin menevän ystävänsä paras ystävä ja paras morsiusneito, ja päätyy sotajalalle morsiammen uusien ystävien kanssa, joita pelkää morsiammen pitävän itseään parempina kavereina.) Feministisestikin elokuva on mielenkiintoinen, koska se on kaavaltaan ns. buddy love -story, ja buddy lovet kertovat yleensä juuri mieskaverusten suhteesta (esim. Sideways, Ted, Grumpy Old Men, Swingers, I love you, man, Some like it hot, Leathal Weapon jne. jne. jne.)