Teksti: Tuula Puranen, kuvat: Janne Ruotsalainen

Peikkolinnan heimo laatii suunnitelmaa vallatakseen kotilinnan takaisin itselleen.

Peikkolinnan heimo laatii suunnitelmaa vallatakseen kotilinnan takaisin itselleen.

Pinkit huitulat viuhuvat maastopyörätuolien aisoissa ja käytävähiekka ratisee, kun vaikeavammaiset larppaajat avustajineen vaeltavat bofferiaseita heilutellen huvimajalle muutaman kivenheiton päähän hotellista Aulangolla Hämeenlinnassa.

Huvimajalla hengennostatus voimistuu, kun kukin pelaaja esittäytyy roolihahmossaan ja päättää esittäytymisen niin karmeaan irvistykseen kuin kasvoista lähtee. ”Nyt saa prinsessakin irvistellä”, Marika Ahonen riemuitsee hempeässä asussaan tähtisauvaa heilautellen. Irvistelevä porukka on sotaisa Peikkolinnan heimo, jolta vähintään yhtä sotaisat Järvenselän peikot ovat taikojen avulla vallanneet kotilinnan.

H-hetki lähestyy, Marika Ahonen ja Kalle Ristikartano ovat valmiina heittäytymään rooleihinsa.

H-hetki lähestyy, Marika Ahonen ja Kalle Ristikartano ovat valmiina heittäytymään rooleihinsa.

Peikkolinnan heimo lähtee julmistellen ja järvenselkäläisiä mollaten valtaamaan kotiaan takaisin. Heidän on keksittävä yhdessä keinot vihollisen taikojen murtamiseen. Yhdessä heidän on myös löydettävä linnan vartija ja vangittava hänet. Omien taikojen lisäksi peikkolinnalaiset tarvitsevat taikajuomaa, johon sekoitetaan kärpäsen siipiä ja heinäsirkan jalkoja. ”Otetaan linna takaisin Järvenselän örvelöiltä”, puskissa puhistaan.

Joitakin vammaisia ihmisiä on osallistunut larppeihin aikaisemminkin, mutta tällöin vamma on rajoittunut lähinnä liikkumiseen. Kehitysvammaiset pelaajat ovat harvinaistakin harvinaisempia.

Kehitysvamma poikkeaa muista vammoista siten, että se on ymmärtämis- ja käsityskyvyn alueella. Siksi kehitysvammaisten pelaajien roolit valittiin satujen ja tarinoiden kautta useimmille jo tutuiksi tulleista olennoista – peikoista ja keijuista. ”Ne ovat hyvin tunnettuja, ja monilla kehitysvammaisilla ihmisillä on niistä mielikuvia”, Tanja Tauria kertoo. ”Lisäksi pelin juoni pidettiin yksinkertaisena. Pelistä kirjoitettiin niin sanottu selkopeli.” Selkopeliys tarkoittaa muun muassa sitä, että pelin kulku, tavoite ja roolit esitellään pelaajille niin selkeästi, että ne on mahdollisimman helppo ymmärtää ja sisäistää.

Tanja Tauria työskentelee verkostokoordinaattorina ja toimintaterapeuttina pelin järjestäneessä Malikkeessa. Malike tulee sanoista matkalle, liikkeelle, keskelle elämää, ja se on osa Kehitysvammaisten Tukiliiton toimintaa. Yli diagnoosirajojen toimiva Malike edistää vaikeavammaisten lasten ja aikuisten osallistumista sellaiseen toimintaan, johon kaikille muillekin on mahdollista.

Malikkeen näkökulmasta vaikeavammainen on henkilö, jonka liikkumista vamma vaikeuttaa huomattavasti. Tällainen henkilö tarvitsee osallistumisen ja liikkumisen tueksi toisen ihmisen apua ja toimintavälineen.

Pelinjohtaja ja kirjoittaja Milla Impola kirjoitti vaikeavammaisille pelaajille pelin pääroolit. ”Heidän rooleissaan vamma ei näy millään tavalla, mutta kirjoitin heidän avustajilleen sellaiset roolit, jotka varmistavat, että vammaiset pelaajat pystyvät pelaamaan omansa”, Milla Impola kertoo. Tosielämässä avustajat olivat enimmäkseen pelaajien isiä ja äitejä, mutta pelissä he toimivat esimerkiksi oppipoikina ja -tyttöinä.

Erilaiset toimintavälineet mahdollistavat osallistumisen myös maastossa tapahtuvaan peliin. Elina Niemelä työntää maastokärryissä Laura Niemelää.

Erilaiset toimintavälineet mahdollistavat osallistumisen myös maastossa tapahtuvaan peliin. Elina Niemelä työntää maastokärryissä Laura Niemelää.

Peikkolinnan valtaus takaisin kestää pari tuntia. Maastossa liikkumisen mahdollistavat maastopyörätuolien lisäksi maastorattaat ja -kärryt. Peliympäristö on enimmäkseen puistoa, jossa on jokunen loiva rinne. Varsinaiseen metsään peli ei juuri yllä. Peikkolinnaa esittävän, yli satavuotiaan Aulangon graniittilinnan sisäpiha osoittautuu liian vaikeapääsyiseksi, mutta koska pelissä kaikki on mahdollista, Peikkolinnan heimo valloittaa linnan takaisin menemättä sen uumeniin.

Pelin jälkeen pelaajat kokoontuivat purkamaan kokemuksiaan. Pelinjohtaja Milla Impola vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä. ”Näyttää siltä, että larppaaminen on tälle porukalle toimiva systeemi. Pelaajat heittäytyivät rooleihin rohkeasti, eikä peli ilman sitä olisi onnistunutkaan”, hän sanoi. ”Oli kiva nähdä, että juoni kulki hyvin, roolit toteutuivat ja pelaajat tekivät ylimääräisiäkin juonikuvioita.” Peliin heittäytymistä auttoi, että pelaajat suunnittelivat ja valmistivat roolivaatteensa itse.

Marika Ahonen pelasi live-roolipeliä ensimmäisen kerran elämässään, kuten muutkin pääroolien esittäjät. ”Peli oli ihan hyvä, vähän rajua, tykkäsin! Olisin halunnut pelata pitempään, mutta sitten tuli lähtö.” Marikan äiti Riitta Ahonen arveli, että pelin seurauksena Ahosilla larpataan kotonakin.

Malikkeen verkostokoordinaattori Tanja Tauria keräsi palautteen jokaiselta pelaajalta. Aino Weckroth painoi hymynaamaa.

Malikkeen verkostokoordinaattori Tanja Tauria keräsi palautteen jokaiselta pelaajalta. Aino Weckroth painoi hymynaamaa.

Riitta Ahosesta oli kiinnostavaa seurata tapahtuman kokonaisuutta. ”Koska en ole ennen ollut larpissa, minua kiinnosti, miten luovitaan käsikirjoitus ja mitä siihen pystyy keksimään lisää. Halusin myös kokea, miten pystymme eläytymään ja pelaamaan yhteen toisten kanssa. Marikalle tämä oli tilaisuus oppia yhteispeliä”, hän kertoi. ”Sain pelaamisesta vain hipauksen, mutta tuntuu siltä, että larppaaminen voisi olla voimauttavaa.”

Henry Kujala puolestaan arveli, että joillakin vammaisilla pelaajilla saattoi olla pientä vaikeutta lähteä mukaan ja sopeutua tilanteeseen. Hänen mielestään aikaa olisi pitänyt olla jonkin verran enemmän. Silloin jännitys olisi ehtinyt hälvetä ja peliin heittäytyminen olisi voinut olla helpompaa. ”Joka tapauksessa yhdessäolo muiden kanssa oli hyvä asia, ja poikani Kiril nautti pelistä.” Muuten tyytyväisen oloinen Kiril Kujala olisi halunnut, että myös mummo olisi ollut pelaamassa.

Malike järjesti larppaustapahtuman 15. – 16. kesäkuuta. Ensimmäisenä päivänä osallistujat tutustuivat toisiinsa ja siihen, mistä live-roolipelaamisessa on kysymys. Samalla aloitettiin myös omiin rooleihin tutustuminen ja asujen valmistaminen. Seuraavana päivänä jatkettiin pari tuntia, kunnes oli aika aloittaa peli.

Maskeeraus viimeistelee rooliasun. Laura Impola maskeeraa Ninni Kunnaria.

Maskeeraus viimeistelee rooliasun. Laura Impola maskeeraa Ninni Kunnaria.

Larpissa vanhemmat ja heidän vaikeavammaiset lapsensa näkivät toisensa erilaisessa toiminnassa ja ympäristössä kuin tavallisesti, mikä on omiaan avartamaan käsitystä toisesta ja itsestä. Useat vanhemmat nostivat purkutilaisuudessa esille myös larppauksen tasavertaisuuden. Jokaisen rooli oli pelin tavoitteen ja juonenkulun näkökulmasta yhtä tärkeä, ja jokaisella pelaajalla oli mahdollisuus osallistua peliin täysillä. Ja kun kaikki kulkivat Aulangon turisti- ja kongressivierasvilinässä roolivaatteissa, kaikkia tuijotettiin yhtä paljon. Koska kysymys oli pelistä ja rooleista, ulkopuoliset ihmiset eivät voineet esimerkiksi määritellä, onko maastopyörätuolissa oleva henkilö vammainen vai ei.

Loppukesän mittaan Malike käy larppitapahtuman järjestämisen tarkasti läpi alusta loppuun. Toiminnan arvioinnissa on apuna prosessista kuvattu video. Kaikki, mitä voidaan ottaa opiksi, otetaan, ja ensi vuonna larpataan uudestaan. Vain tarkka ajankohta ja paikka ovat vielä auki. Kesäkuisten kokemusten perusteella voidaan jo nyt sanoa, että larppauksella on paljon annettavaa vaikeavammaisille ihmisille, heidän läheisilleen ja tapahtumaan osallistuville työntekijöille. Mielenkiintoinen, yllätyksiä ja seikkailuja tarjoava tie on avattu.

Valloitettu! Peikkolinna on jälleen meidän! Peikkolinnan roolissa käytettiin Aulangon yli satavuotiasta graniittilinnaa.

Valloitettu! Peikkolinna on jälleen meidän! Peikkolinnan roolissa käytettiin Aulangon yli satavuotiasta graniittilinnaa.