Halloweenin jälkimainingeissa päätimme upottaa hampaamme vampyyri- ja zombitarinoihin. Tällä kertaa kirjoittajat valitsivat vapaasti teoksen, joka on jäänyt mieleen hyvässä, pahassa tai vain omituisen kiehtovana. Mukana on verta tihkuvaa splatteria ja lempeämpää vampyyriromantiikkaa. Jokainen kirjoittaja tuo esiin oman näkökulmansa siihen, mikä tekee kuolemattomista tarinoista eläväisiä.
Tämä on yhteisön yhteinen postaus, johon kuka tahansa kirjoittajaryhmäläinen sai tarttua. Luvassa on monenlaista tulkintaa, fiilistelyä ja fanitusta. Ota kynttilä, kaakaomuki tai veripikari ja sukelletaan yhdessä yön olentoihin.
Blood Quantum (2019)
**Tämä arvio sisältää spoilereita.
Pidän aivan valtavasti zombielokuvista, lähtien George Romeron Night of The Living Deadista jossa genren troopit luotiin. Zombielokuvien päätähtien eli kävelevien kuolleiden lisäksi niissä usein kutkuttaa miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa kamalissa tilanteissa. Vuosikymmenien varrella zombimedia on valitettavasti muuttunut kuin itse mielettömäksi käveleväksi kuolleeksi jota tulee valtavissa määrin mutta vailla ymmärrystä, tai originaaleja ideota, toistaen mitä on tullut aiemmin. Varsinkaan isolla rahalla tehdyt elokuvat ja sarjat eivät ota riskejä, tuottaen ympäripyöreätä popcorn -viihdettä ilman särmää – onneksi on poikkeuksia.
Jeff Barnabyn Blood Quantum tapahtumat sijoittuvat poikkeuksellisesti ensimmäisten kansojen reservaattiin Quebecissa. Blood Quantum, elokuvan nimi viittaa siihen kuinka suurilta osin henkilö voidaan verenperimän puolesta osoittaa olevansa ensimmäisten kansojen jäsen. Elokuvan maailmassa ensimmäisten kansojen jäsenet ovat immuuneja zombitartunnalla, mutta eivät tietenkään puremille tai zombien toimesta kappaleiksi revityksi joutumiselle. Zombiapokalypsin pyörähtäessä liikkeelle immuniteetti keikauttaa valta-asetelmat päälaelleen ja tämä on vähintään poikkeuksellinen asetelma. Vaikka asetelma on poliittisesti latautunut ei katsojalle saarnata, tapa esittää on ikään kuin toteava ja monesti sävy on pikemminkin hurtti, huumoria unohtamatta. Blood Quantumissa ei ole juoni-immuniteettia kenelläkään ja vaikka jotkin käänteet voi nähdä ennalta niin on leffassa paljon omaa.
Elokuva on myös tehty selvästi rakkaudesta lajiin, Barnaby on ihan aivan selkeästi genre-elokuvan fani, olen itse löytäväni viittauksia jopa klassikoihin kuten Return of the Living Dead.Tottakai tutusta asetelmasta mieleen tulee George Romeron Night of The Living Dead, mutta huumorintajusta lisäksi Peter Jacksonin Braindead tai jopa Sam Raimin Evil Dead. Blood Quantumissa on tiettyä autenttisuutta, ohjaaja selvästi tietää genren, leikittelee sillä ja sen odotuksilla ja osoittaa sen syvää asiantuntevaa ymmärrystä. Blood Quantum myös tarjoilee kunnon splatteria ja sen parissa viihtyy.
Arvostelun kirjoitti: Jonas Mustonen
What We Do in the Shadows (2014)
What We Do in the Shadows on varmasti monille tuttu televisiosarjana, mutta itselle oma ensikosketus oli Taika Waititin ja Jemaine Clementin samanniminen elokuva (ja sen inspiroinut lyhytfilmi) vuodelta 2014.
Premissi on sama kuin sarjassa: 4 eri ikäistä vampyyriä asuu kämppiksinä nykypäivän Wellingtonissa, Uudessa-Seelannissa ja kertoo elämästään kameralle tosi-tv-tyyppisesti. Vampyyrien iät vaihtelevat huomattavasti enemmän kuin televisiosarjassa ja sen aiheuttamia konflikteja käsitellään usein. “He was an 18th century dandy, so he can be very fussy.” Myös paikallisten ihmissusien kanssa kinataan, tietenkin. Muutoin juoni ei ole elokuvan tärkein asia, vaan nimenomaan hahmojen väliset, pääosin improvisoidut, suhteet. Elokuvassa käsitellään onnistuneesti vampyyrikliseitä ja stereotypioita, mitkä ovat tietenkin vampyyriviihteen suurkuluttajan näkökulmasta hauskoja.
Elokuva on monipuolin “kotikutoisempi” kuin televisiosarja, ja esimerkiksi budjetin rajallisuus näkyy hyvin. Toisaalta se tekee vampyyreistä myös “inhmillisempiä” ja heidän ongelmistaan lähestyttävämpiä. Tapahtumapaikkana Uusi-Seelanti on myös tavallaan hauskempi kuin New Yorkin esikaupunki, koska se ei ole aivan niin tuttu kaikesta muusta audiovisuaalisesta viihteestä. Elokuvaa kuvattiin paljon ulkona Wellingtonissa, mikä luo tietynlaista autenttisuutta.
Sarjasta syntyi – tietenkin – se samanniminen televisiosarja, mutta myös uusi-seelantilainen Wellington Paranormal -sarja, jossa poliisit tutkivat erilaisia yliluonnollisia rikoksia ja ongelmia Wellingtonissa. Sarja ei ole ihan yhtä hauska kuin elokuva, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen sekin!
Kirjoittaja: Marianna “Kisu” Leikomaa
Thirst (2009) – vampyyripastori janoaa verta ja hengellisyyttä
Eteläkorealaisen visionääriohjaajan Park Chan-wookin elokuva Thirst (suomalaisittain Jano) on yksi mielenkiintoisimmista vampyyritarinoista, joita olen nähnyt. Leffan päähenkilö on kristitty pastori, joka muuttuu vampyyriksi lähetysmatkalla. Hän palaa Etelä-Koreaan ja kietoutuu suhteeseen ystävänsä vaimon kanssa.
Elokuva pohtii eksistentiaalisia aiheita, erityisesti uskonnollisuutta, syntisyyttä, ihmissuhteita, kuolemaa ja ikuista elämää hirviönä. Vampyyrit ovat loppujen lopuksi saalistajia ja päähenkilön vahva usko on jatkuvassa ristiriidassa tämän saalistusvietin kanssa. Väkivalta on tarinassa Park Chan-wookin tapaan brutaalia, mutta oudon kaunista ja visuaalista (kuten ohjaajan tunnetuimmassa elokuvassa Oldboy).
Loistava Bachin barokki-innoitettu musiikki myös nostaa tarinan elementtejä paremmin esiin ja luo tietynlaisen melankolisen tunnelman koko elokuvaan. Vampyrismin voi elokuvan narratiivissa yhdistää ihmisyyden taisteluun omia hirviöitään vastaan ja kuinka tämä taistelu voi myös johtaa oman itsen lisäksi muita ihmisiä kuvaannolliseen kadotukseen.
Suosittelen elokuvaa, jos normi vampyyrileffat pitkästyttävät ja halajat nähdä jotain visuaalisesti kaunista hienon musiikin kera.
Kirjoittaja: Jenni V.
Pride and Prejudice and Zombies (2016)
Tämä on niitä teoksia, jotka jakavat mielipiteet heti kättelyssä. Osa pitää sitä rienauksena, osa nerokkaana oivalluksena. Minusta se on molempia.
Seth Grahame-Smithin romaani, ja myöhemmin elokuva, yhdistää Austen-maailman hillityn romantiikan ja verisen toimintakerronnan tavalla, joka ei yritä olla liiallisen elegantti. Tuloksena on tarina, jossa Elizabeth Bennet ei vain keskustele terävästi, vaan myös heiluttaa miekkaa. Darcy puolestaan joutuu kohtaamaan naisen, joka on hänen vertaisensa kaikessa myös taistelukentällä.
Tarina pysyy uskollisena Austenin rakenteelle, mutta sävy muuttuu. Sen sijaan että seurattaisiin etikettiä ja yhteiskunnallisia sääntöjä, eloon jääminen on ainoa normi. Se antaa tutulle tarinalle uuden rytmin ja yllättävän paljon vapautta. Zombit ovat lopulta vain kehys, jonka sisällä tutkitaan samoja teemoja kuin alkuperäisessä teoksessa. Ylpeys, ennakkoluulot, rakkaus ja ihmisarvo pysyvät, vaikka maailma ympärillä romahtaa.
Ehkä juuri siksi tämä teos toimii: se ei tee pilkkaa Austenista, vaan näyttää, että hänen henkilöhahmonsa kestävät myös apokalypsin.
Kirjoittaja: Johanna Lohiluoma
