On tunnettu tosiseikka, että kirjallisuushistoria on korostanut valkoisten, keskiluokkaisten miesten ansioita muiden väestöryhmien kustannuksella. Meriitit eivät ole riittäneet, jos mainion runokokoelman tai romaanin takana onkin nainen. Vaikkapa salapoliisiromaaneja jo 1940-luvulla tehtaillut Helga Nuorpuu (1901-1953) on monelle nykylukijalle tuntematon. Anne Helttusen ja Annamari Saureen Kynällä raivattu reitti – Suomalaisia kirjailijanaisia (SKS, 2024) pyrkii korjaamaan epäoikeudenmukaisia vinoumia suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa.
Viime vuosina on kiistelty siitä, miten nainen määritellään. Erilaiset naiset kattavaa kuvausta ei ole keksitty. Kynällä raivattu reitti ei ota kantaa tähän keskusteluun, vaan katsoo naisiksi omana aikanaan sukupuolensa edustajiksi määritellyt henkilöt. Onneksi mukana on käsitettä laajentavia, sateenkaarevia kirjailijoita, kuten Helvi Juvonen (1919-1959) ja valitettavan tuntemattomaksi jäänyt, ruotsiksi goottilaisia romaaneja kirjoittanut Hanna Ongelin (1848-1893). Molempien kohdalla teos puhuu ”miehekkyydestä”.
Teos pureutuu kirjailijanaisten elämään ja teoksiin siinä missä lähteissä esiintyy vielä termi ”naiskirjailija”. Ensinmainittu lienee kunnioittavampi ja siksi asiallisempi kuin vähättelevän oloisella etuliitteellä raskautettu vaihtoehto.
Satoja vuosia kirjailijanaisia
Kokoomateoksen kirjavassa joukossa on tunnettuja nimiä, kuten Minna Canth (1844-1897) ja L. Onerva (1882-1972). Se sisältää kosolti aineistoa myös äidinkielen tunneilta unohtuneista kirjailijoista, sellaisista kuin Jänis istui maassa -lauluun sanat laatinut Alli Nissinen (1886-1926). Anu Vehviläinen arvosteli Etelä-Suomen Sanomissa (9.6.2024) teoksen tapaa jättää perustelematta, keitä kirjailijoita on otettu mukaan ja miksi. Vaihtelevan pituisista osuuksista voi päätellä, että taustalla lienee ainakin lähteiden saatavuuteen liittyviä syitä.
Teos kattaa kirjailijoita 1600-luvun Regina von Birchenbaumista (n. 1610-1668) aina Helvi Juvoseen asti. Mielenkiintoista on, että Birchenbaumia, jolta tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena naisena on säilynyt kaunokirjallista tekstiä, käsitellään minä-muodossa. Tällaista heittäytyvää lähestymistä olisin suonut tietokirjaan enemmän. Biofiktiivinen tapa kuvailla kirjailijaa, josta ei ole säilynyt paljon tietoa, korostaa historiikkien esitystavan tulkinnanvaraisuutta.
Kirja kokoaa yhteen enemmän kirjailijoita kuin on yksittäisessä arvostelussa mielekästä listata. Monet esitellyistä kynänkäyttäjistä joutuivat työskentelemään laihoin aineellisin eväin, nykylukijan näkökulmasta hämmentävän vähäisen koulutuksen ja tuen avulla. Tahtoa oli enemmän kuin mahdollisuuksia. Esteitä ja sairasteluita uhmaten kirjailijat ehtivät moneen, mistä esimerkkinä käy vaikkapa Kalevala Korun perustanut Elsa Heporauta (1883-1960). Muiden muassa valkonauhatyölle omistautuneen Marja Salmelan (1875-1924) työtä luonnehti uurastus ja uupumus.
Kynällä raivattu reitti piirtää osuvasti näkyviin kirjailijoiden kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta. Hella Wuolijoki (1886-1954) piti itseään ”valkoisena variksena” jo ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Myös julkaistuksi tuleminen vaati naisilta enemmän. Vauraaseen sukuun syntynyt Olly Donner (1881-1956) kustansi tekstinsä omasta pussistaan.
Vastaanottoon vaikuttivat naisiin kohdistetut ennakkoluulot. Ulkonäköön kiinnitettiin huomiota tavalla, jota ei voisi kuvitellakaan kirjailijamiehen kohdalla. Esimerkiksi Katrina-romaanistaan kuulu Sally Salminen (1906-1976) haluttiin kuvata hennoksi ja viehättäväksi maalaistytöksi ilmiselvästi itsenäisen ajattelijan sijaan. Samaan tapaan nuorena nukkuneesta Saima Harmajasta (1913-1937) tuli teoksessa lainatun Suvi Aholan mukaan ”eteerisen, viattoman ja sensuellin naisrunouden symboli”.
Sivuilta välittyy surullinen totuus siitä, miten kirjallisuuden arvostus vaikuttaa suoraan sen säilymiseen. Etenkin varhaisemman ajan kirjailijoiden teoksia on jo vaikea löytää, mikä on suunnaton menetys. Surkuhupaisiksi kohtalot käyvät esimerkiksi Wuolijoen osuudessa: Juurakon Hulda muuttui Hollywood-versiossa ruotsalaiseksi Kareniksi.
Yhteiskunnan äidit
Teoksen tähdentämät kynävelhot puivat tuotannossaan moniulotteisesti naisten yhteiskunnallisen aseman ongelmia. Hyvin erillisten elämänpiirien 1800-luvulla sekä Fredrika Runeberg (1807-1879) että Wilhelmina Carstens (1808-1888) hyödynsivät romaaneissaan köynnösvertausta: nainen on avioliitossa miestä kiertävä muratti, joka ei selviä ilman vahvaa tammea.
Kynällä raivatun reitin mukaan naimattomat naiset nähtiin 1800-luvulla moraalisena, taloudellisena ja väestönkehityksellisenä ongelmana. Elettiin murrosaikaa, jolloin naisen asema alkoi koulutusmahdollisuuksien parantuessa vapautua samalla kun äitiyttä edelleen pidettiin naisen tärkeimpänä tehtävänä. Ratkaisuksi nähtiin niin kutsuttu yhteiskunnallinen äitiys, jossa naiset yhä pitäytyivät sopivaksi katsotun elämänpiirin sisällä toteuttamassa kutsumustaan esimerkiksi hyväntekeväisyystyössä tai sairaanhoitajina. Yhteiskunnalliseen äitiyteen liitettiin uhrautuvaisuus, sillä sitä oli vaikea yhdistää perheen perustamiseen.
Moni kirjailijanainen opiskeli opettajaksi. Vuonna 1889 Kangasalle perustettiin maan ensimmäinen kansanopisto naisopiskelijoita varten. 1900-luvun taitetta lähestyttäessä luku- ja kirjoitustaito koheni merkittävästi aiempaan nähden. Alettiin puhua kansan riveistä nousevista ”kansankirjailijoista”. Kirjoittavia ihmisiä arvellaan olleen huomattavasti enemmän kuin julkaistuja tekijöitä. Köyhien kärsimyksistä nälkävuosien aikana kirjoittanut, yhden ensimmäisistä suomenkielisistä jännityskertomuksista sepittänyt Matilda Roslin-Kalliola (1837-1923) on miltei ainoa nainen julkaistujen kansankirjailijoiden joukossa.
Carolina Runeberg (1808-1891), kansallisrunoilijan sisko, oli maamme ensimmäinen omalla nimellään runokokoelman julkaissut nainen. Veljen ehdotuksesta kokoelman nimeksi tuli Små diktförsök (“Pieniä runoyritelmiä”). Kuva: Hyytisen sukuseura
Ajanvietekirjallisuudesta elokuvakäsikirjoituksiin
Minna Canthin salonki oli omana aikanaan yksi maan tärkeimmistä kohtaamispaikoista ja muiden muassa Hella Wuolijoki jatkoi hänen jalanjäljissään. Kirjailijanaisilta odotettiin silti ennen kaikkea sieviä teoksia. Jo Topelius (1818-1898) varoitti kirjoittavia naisia ”menettämästä naisellisuuttaan”.
Ei saanut olla liian itsenäinen, moderni tai kokeileva. Humoristisia romanttisia romaaneita suoltanut Hilja Valtonen (1897-1988) sai vastaansa käsityksen, että naisen on ”luonnonvastaista” olla humoristi. Kirjailijanaisten tuotanto leimattiin usein ajanvietekirjallisuudeksi tai naisviihteeksi. Erityisen paheksuttavaa oli, jos tekijän ajateltiin kehuvan itseään, kuten kävi muistelmateostaan koskevasta itsekritiikin puutteesta syytetylle Lempi Jääskeläiselle (1900-1964).
Anna Kortelaisen mukaan asenne-erot näkyivät etenkin historiallisten romaanien vastaanotossa. Miesten kirjoittamissa teoksissa rakkaus kuului ajan kuvaan, kun taas naisten kynästä lähteneissä teoksissa rakkausaihe teki koko teoksesta romanttisen. Samoin valtataisteluiden käsitteleminen naisten painotuotteissa tulkittiin ”seikkailuiksi” vakavasti otettavan kirjallisuuden sijaan.
Naiset alkoivat vähitellen päästä elokuvamaailmaan käsikirjoittajina. 1940-luvulla heitä mainitaan 27. Esimerkiksi Suomisen perhe -elokuvista tunnettu Elsa Soini (1893-1952) työsti käsikirjoituksia omien tekstiensä pohjalta.
Lukuvinkkejä monipuolisempaan kirjallisuudentuntemukseen
Kirjallisuudenopinnoistani huolimatta tutustuin Kynällä raivatun reitin myötä moniin kirjailijanaisiin ensimmäistä kertaa (pääaineeni ei tosin ollut Suomen kirjallisuus, vaan yleinen kirjallisuustiede). Teokseen perehtymisen jälkeen ei voi ainakaan väittää, ettei tiedä yhtään kirjailijanaista. Parhaimmillaan se voi tasapainottaa kirjailijamiesten herkästi dominoimia lukulistoja.
Viime vuosien tietokirjoissa näkyy trendi, jossa tekijät tuovat suhdettaan aiheeseen esiin aiempaa näkyvämmin. Kirjoittajat eivät esiinny pelkkinä asiantuntijoina, vaan kokevina ja tuntevina ihmisinä, joilla on ajallisia ja paikallisia kiinnekohtia. Kynällä raivattu reitti jatkaa suuntausta maltillisesti erillisissä lähteillä-osioissa. Tekijät selostavat yksittäisten kirjailijakuvausten lopuksi taustatyötään vaihtelevan pituisissa laatikoissa. Mielestäni toimivampi ratkaisu olisi ollut nivoa metaelementtejä varsinaisiin tekstiosuuksiin. Kirjailijoiden kuvaukset muistuttavat peräkkäin luettuina fanien kirjoittamia Wikipedia-artikkeleita tai jopa ansioluetteloita, joissa nimet lukemisen edetessä puuroutuvat. Kuvamateriaali olisi kenties auttanut hahmottamaan informaatiomäärää (joskin tätä arvostelua kynäillessä kävi ilmi, ettei etenkään varhaisimmista kirjailijoista kovin helposti saa käsiinsä kuvia).
Kirjan tekijät ovat äidinkielenopettajia, mikä on saattanut vaikuttaa näkökulmaan. Kirjallisuushistoriaan kaivautuva teos noudattelee biografismin otteita eli keskittyy käsittelyn kohteina olevien kirjailijoiden elämänvaiheisiin pikemmin kuin tuotantoon. Vielä pari vuosisataa sitten valtavirtaa edustanutta kirjallisuudentutkimuksen suuntausta pidetään nykyisin hieman vanhanaikaisena. Itse asiassa kirjallisuudenopiskelija vieroitetaan heti opintojen alussa pois kirjailijan ja teosten samaistamisesta, johon fuksi polo on oppinut elämäkertaelokuvia katsomalla ja ihan vain sellaisessa kulttuurissa elämällä, jossa tehdään helppoja samaistuksia.
Kynällä raivattu reitti keskittyy harmillisen paljon perinteisessä mielessä naisten elämänpiiriin kuuluvien ilmiöiden kartoittamiseen, kuten kirjailijoiden rakkauskuvioiden ja perhetaustojen erittelyyn. Kirjalliset saavutukset jäävät pienemmälle maininnalle.
Me naiset?
Teosten vastaanoton, niin kutsutun reseptioestetiikan, kuvaamisessa tarkastelu sen sijaan onnistuu. Kynällä raivattu reitti maalaa kuin huomaamatta näkyviin naisen aseman muutosta Suomessa. Samalla se syventää kirjallisuushistorian tuntemusta ja korjaa vääristä syistä huomiotta jäämisen vahinkoja.
Feministisen kirjallisuudentutkimuksen tavoitteena on nostaa esiin aiheetta sivuun jääneitä tekijöitä. Tietokirja kompastuu omaan intoonsa, kun se puhuttelee lukijaa olettamalla hänet naiseksi. ”Me naiset” kuulostaa paitsi sisäänlämpiävältä, myös heijastelee ajatusta, että ainoastaan naisia kiinnostavat kirjailijanaiset. Juuri tällaista ajattelua feministinen lähestymistapa vastustaa. Teos siteeraa itsekin Minna Canthin toteamusta: ”naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys.”
Muunsukupuolisena kriitikkona tunsin itseni hetkittäin suorastaan poissuljetuksi lukijoiden piiristä. Tekijät ovat kaiketi halunneet tällaisella viestinnällä leipoa tekstiin lämpöä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vaikutus on valitettavasti päinvastainen.
Tästä huolimatta tietokirja tarjoaa oivallisia lukuvinkkejä ja saatavuustietoa. Yleissivistävä teos puolustaa paikkaansa maamme kirjallisuushistoriikkien joukossa.
Anne Helttunen, Annamari Saure:
Kynällä raivattu reitti – Suomalaisia kirjailijanaisia (491 s.)
SKS Kirjat, 2024
Arvostelukappale saatu kustantajalta.
