Toni P. J. Saarisen Kuolleita kukkia Miasmalasta on tummasävyistä huumoria ja räiskyvää sanailua sisältävä uuskummallinen huumorifantasiakirja, ja kirjailijan esikoisromaani. Kirjailija itse kutsuu kirjaansa myyttipunkiksi, jolla hän tarkoittaa fiktiota, joka kapinoi normeja vastaan kritisoiden ja kommentoiden myyttejä. Luulen, että jokin kommentaarissa jäi näin myyttejä vähemmän tuntevalle Miasmalan hämäriin. Hiukan Terry Pratchettin hengessä kirjoitetun kirjan tyylikkään synkänpuhuvan kannen ja kirjan osien otsikkosivujen kuvitukset on tehnyt Tomas Heinonen.
Margaretin kaoottinen ja epäfunktionaalinen perhe joutuu yhdistämään voimansa (vastahakoisesti) pelastaakseen perheen kuopuksen Miasmalasta, kuolleiden kaupungista. Tuonpuoleisen hallitsija Luutar on napannut Abelin omiin tarkoituksiinsa. Vain tarinan kyseenalaiset sankarit voivat pelastaa Abelin suoriutumalla Luuttaren asettamista koitoksista, joita vainajat ilolla katselevat sirkushuveina loputtomiin jatkuvan työnsarkansa ohessa.
”Palatakseni asiaan: missä luuraa Abel, tuo minulle geneettisesti läheinen mutta paradoksaalisen tyhjäpäinen veljemme?”
Kuolleita kukkia Miasmalasta henkilöt ovat, ehkä ainakin fantasiakirjallisuudelle vähän harvinaisempi yksikkö: perhe. Genressä, jossa orvot pelastavat maailmaa kerran toisensa jälkeen ja valittu perhe löytyy tavernan kulmapöydästä, ei perhekeskeisiä teoksia tule mieleen, mutta Kuolleita kukkia Miasmalasta ei olekaan aivan tavallinen kirja. Omalaatuisen teoksen henkilökaartista voikin todeta: kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen kiero ja kirottu perhe on kiero ja kirottu omalla tavallaan.
Kuolleita kukkia Miasmalasta osoittautui itselleni hankalaksi arvostella ja sisäistääkin, ja koen sen olevan osittain hahmokaartista johtuva asia. Hahmoja on runsaasti, eikä heihin keskitytä paljon, joten näin hahmovetoiselle lukijalle ne muuttuvat helposti massaksi, josta on hankala muistaa kuka tekee mitä ja miksi. Toisaalta en tiedä voisiko tämän tyylinen huumorifantasia olla erityisen hahmokeskeistäkään. Hahmot kun eivät ole mitenkään kauhean realistisia tai syvällisiä tyyppejä. Joitain erityisesti mieleenpainuvia hahmoja kuitenkin on, kuten näkökulmahenkilö Margaret, jonka erikoiskyky on täydellinen keskinkertainen huomaamattomuus. Toinen erityisen mieleenjäävä hahmo on taustalla uhkaava Isoisä, jonka perhe epäilee syöneen vaimonsa.
Kirjan runsas ja naseva kieli on sen parasta antia. Teksti ei ole vitsitykitystä, mutta asioille on löydetty hauskan värikäs tapa tulla ilmaistuksi. Kirja tuleekin nautiskella sopivan rauhalliseen tahtiin saadakseen sen kirjavasta kielestä kaiken irti.
”Siinä haiskahti vuorotellen elämänmittainen katkeruus ja ruotsalaiset kalaruoat.”
Huumori on vaikea genre, sillä kukaan ei tiedä mikä sopii kenenkin makuhermoon, mutta Kuolleita kukkia tarjoaa lukijalleen ainakin uniikin kaoottisen kokemuksen, jollaista ei suomen spefikentillä juuri ole nähty. Päätyykö kieroutunut perheemme sopimaan keskinäisiä kinojaan? Entä tuleeko heistä millään tavalla sankarillisia? Ja pääsevätkö he ylipäätään pois Miasmalasta? Se selviää lukemalla.
Toni P. J. Saarinen
Kuolleita kukkia Miasmalasta
Osuuskumma, 2024
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.
Lue myös nämä:
Kirja-arvostelu: Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykeho – eli miten juosta pakoon ilman jalkoja
Kadotettuja perinteitä etsimässä – Arvostelussa Reetta Rannan “Rituaalikirja: Etsijän opas”
Scifi-romantiikan perimmäinen tarkoitus — tarkastelussa Ninni Swanin “Lilyn puutarha”
Kirja-arvostelu: Tarja Sipiläisen Joulu on ovela – oletko valmis?
