Alusta: PC
Kehittäjä: Zojoi LLC, GrahfMetal
Julkaisija: Zojoi LLC
Genre: seikkailu, point&click
Vuonna 1987 julkaistu Shadowgate-seikkailupeli oli klassikko jo syntyessään. Pelisarjan lisenssi on sittemmin ehtinyt vaihtaa omistajaa muutamaan otteeseen, mutta sarja on pysynyt elinvoimaisena, fanitettuna, kickstartattuna ja uudelleenjulkaistuna nyt jo lähes 40 vuotta. Uusin osa palapeliä on Zojoi LCC:n kehittämä ja julkaisema, päivitetty ja nykyisille laitteille mukautunut Beyond Shadowgate, joka ei ole riisunut retroa ulkoasuaan ja kehuu olevansa viisi kertaa isompi paketti kuin alkuperäinen NESin Shadowgate. Beyond Shadowgate on siis Shadowgate-pelin jatko-osa, nyt entistä ehompana. Mukana peliä työstämässä on ollut pelisarjan alkuperäisiä suunnittelijoita. Hyvältä kuulostaa!
Steam -kirjastoni mukaan olen pelannut sekä alkuperäistä mustavalkoista Shadowgatea että hyvinkin nätisti grafiikkapäivitettyä Shadowgate-uudelleenjulkaisua. Mielikuvat pelisarjasta ovat positiivisen puolella, mutta myönnän että ainuttakaan sarjan peliä en ole vielä päässyt läpi. Liekö syynä se, että pelit ovat melko pitkiä ja hankaliakin? Shadowgate näki ensivalon aikakautena, jolloin seikkailupelien tarkoitus ei ollut vain viihdyttää pelaajaa, vaan pelien suunnittelijat yrittivät tietoisesti keksiä pelaajien vaivoiksi visaisia pulmia. Pelaajaparat saattoivat viettää tuntikausia opinahjonsa ATK-luokassa ja yrittää kuvaputkimonitori loimuten pähkäillä milloin mitäkin Zork-patopuzzlea.
Nykyään pelejä on liikaa ja aikaa liian vähän, joten eipä kyllä paljoa enää tuhannen tunnin patopuzzlet kiinnosta. Otetaan sen sijaan selvää, miten päivitetty Beyond Shadowgate pelittää!
“Siinä on viikatemies ja musiikki menee silleen piiputipuu”
Siinä kaikki olennainen mitä Shadowgate-sarjasta muistan. Mutta kun pelin käynnistää, on kuin palaisi 90- ja 80-luvun taitteeseen.
Shadowgate-sarjan pelit ovat kuin sukulaisia, jotka eivät näytä toisiltaan yhtään. Esimerkiksi Shadowgaten Nintendo 64 -versio muistuttaa Castlevanian (1986) ja Ultima Underworldin (1992) lehtolasta. Alkuperäinen Beyond Shadowgate julkaistiin vuonna 1987 TurboGrafx-versiona, ja se on kohteliaasti sanottuna melko vinkeän näköinen, perinteinen point&click. Tämän vuoden tuore Beyond Shadowgate on kuitenkin hylännyt tuon ulkoasun ja palannut ensimmäisestä Shadowgatesta tuttuun perspektiiviin, mikä sopii omille silmilleni oikein hyvin.
Pelin pikselitaide on perinteikästä ja nättiä, ja se skaalautuu sulavasti nykymonitoriin. Musiikki on vanhaa tuttua luuppaavaa tiluttelua. Melodiat vaihtuvat tarpeeksi paljon pelin edetessä, jotta ne eivät ihan heti ala kyllästyttää.
Mutta kuulkaas, onhan tässä ihan tarinaakin, sillä Gwynenthellin kuningaskunta on perikadon partaalla! Kuningas viruu tyrmässä ja vain sinä voit palauttaa hänen jalon takalistonsa vankisellin kylmältä kivilattialta takaisin sille valtaistuimelle, jolle se jumalan armosta kuuluu. Haastavalta vaikuttava tehtävä kannattaa pilkkoa pienempiin osiin: tehtävälistan ensimmäinen kohta on itse vapautua vankilasta, koska yhteiskunnalliset vaikutusmahdollisuudet paranevat posen ulkopuolella. Selliä vahtiva minotauri ei valitettavasti piittaa hyvästä käytöksestä, joten pelaajan on turvauduttava perinteisiin seikkailupelikikkoihin.
Pelaajahahmo on nimeltään Del ja rodultaan fenling, siis jonkin sortin halitulijallaa-puolituinen. En ole rasisti, enkä suinkaan väitä, että kaikki fenlingit ovat varkaita. Shadowgate-wiki sen sijaan toteaa puolestani, että “fenlings are a thief race”. Näillä asetuksilla siis mennään ja voidaan olettaa, että pelin tavaraluettelo täyttyy jos jonkinmoisilla asioilla.
Pelin käyttöliittymä on sangen yksinkertainen, eikä tavaraluettelon lisäksi tarvita muuta kuin muutama peruskomento. Pelissä edetään napsuttelemalla näitä komentoja, karttaruutua ja melko simppeliä yleiskuvaa. Kombinaatioita ei luulisi olevan kovin paljon, mutta siitä huolimatta vankilasta pakeneminen kesti minulta parikymmentä minuuttia. Tuskin mikään fenling-ennätys, ja seikkailukin on vasta aivan alkutekijöissään.
Onneksi käyttöliittymän nurkassa nököttää pieni keiju, jolta saa tarvittaessa vinkkiä siitä, mihin suuntaan seuraavaksi kannattaa lähteä. Yritin pärjätä suurimmaksi osaksi omin päin, mutta varmistelin silti välillä, olinhan vielä oikeilla jäljillä. Pelialue laajenee koko ajan sitä mukaa kun peli etenee, ja välillä pelaajan pitää tajuta palata taaksepäin alueille, jotka on jo kertaalleen kohnattu.
Retropelit – aina vaikeita?
Elämä oli vähintäänkin haastavaa ennen kuin pyörä, antibiootit ja aim-assist keksittiin. Muistan pelanneeni ammoin lasna kaikenlaisia armottoman vaikeita masokistipelejä, koska parempaa ei ollut. Ei meillä avainkaulalapsilla ollut parannusjuomia eikä läpipeluuohjeita – eikä ollut aina edes disketti B:tä kun peli sitä pyysi! En aivan erityisesti kaipaa näitä aikoja, mutta jotkut meistä muistavat yhä lämmöllä esimerkiksi Sierra-seikkailupelien top 10 typerimpiä äkkikuolemia. Jotkut myös vilpittömästi pitävät siitä, ettei pelissä ole esimerkiksi minkäänlaista karttaa kun taas umpikujia on sitäkin enemmän, ja kaikki on vähintäänkin hieman sekavaa tai ainakin herttaisen kömpelöä.
Toivottavasti sinäkin siis tykkäät typerästä säheltämisestä, sillä Beyond Shadowgate -pelissä on muutamia tiukkoja aikarajoja!
Vaikka atavistiset solutason point&click-hermoratani teoriassa kertoivat minulle, että A täytyy yhdistää asiaan B, pelin asettamien ansojen ympäri tanssahtelu oli välillä silti yhtä ähellystä ja sekuntipeliä. Olin monta kertaa pää kainalossa, koska en yksinkertaisesti ehtinyt heittää hirviölle tavaraluettelostani sitä ilmiselvää asiaa, joka olisi pitänyt minut hengissä vielä hetken pidempään.
Erilaiset toinen toistaan tyhmemmät kuolintavat saattavat ärsyttää ennakoimattomuudessaan, mutta ne ovat pitkälti vitsejä, joihin tottuu nopeasti. Peli jopa palkitsee niiden löytämisestä saavutuksilla.
Beyond Shadowgate tylyttää pahaa-aavistamatonta pelaajaa etenkin pelin alkuvaiheilla, muttei ole oikeasti millään tavalla armoton. Kuolemiseenkin tottuu. Viikatemies heittää pelaajan kohtalokasta virheliikettä edeltäneeseen ruutuun, eikä mitään sietämätöntä takapakkia tule. Peli etenee melko suoraviivaisesti puzzlesta toiseen ja vaikeutuu kunnolla vasta loppumetreillä, jolloin pelaajan on hypittävä mittavaksi muodostuneella maailmankartalla paikasta toiseen ja muistettava ison tarinan yksityiskohtia sekä pelin aikana kohdattuja hahmoja. Tämä ei ollut mielestäni kuitenkaan mitään sellaista, mistä seikkailupeleihin tottunut nykypelaaja ei selviäisi.
Ja jos pähkäily puuduttaa, pelin voi myös tallentaa koska tahansa – tosin vain yhteen tallennuspaikkaan, mikä on työlästä ottaen huomioon, että pelissä on pientä tarinallista haarautumaa.
Kaoottista käsikirjoitusta ja ihanaa ysärinostalgiaa
Peli imaisee nopeasti mukaansa. Ennen kuin huomasinkaan, olin naksutellut tieni läpi kaupungin, selviytynyt useammastakin täpärästä tilanteesta ja kolunnut onnistuneesti kuninkaanlinnan kaikki sopet. Beyond Shadowgate tarjoaa kautta linjan koukuttavaa pakohuonetunnelmaa ja aika kuluu kuin siivillä. Kunkkukin oli lopulta kovasti mielissään kun pääsi kahleistaan.
Peli etenee mielestäni oikein hyvin ensimmäiset pari tuntia, mutta alkaa pelin keskivaiheilla muuttua jossain määrin levottomaksi, eikä enää muodosta yhtenäisiä kokonaisuuksia. Ensin autetaan kuningasta fantasiamaailmassa, minkä jälkeen pelihahmo tempaistaan taikaportaalin kautta moderniin maailmaan. Sitten harjoitetaankin eksorsismia kummitustalossa, joka taas viljelee intertekstuaalisia Maniac Mansion -viittauksia. Viimeistään sitten kun pelissä päädytään seikkailemaan Déjà Vu -pelisarjan maisemissa (tämä Chicagoon sijoittuva noir-henkinen sarja on Shadowgaten aikalainen samalta julkaisijalta), tulee väistämättä sellainen tunne, että erilaiset ympäristöt palvelevat enemmän vain hassunhauskaa klikkaamista ja pointtaamista kuin mitään kunnollista tarinaa. 1940-luvun amerikkalaisten gangsterikorstojen kanssa matsatessa on helppo unohtaa, mitä suurta pahuutta semipuolituinen itse asiassa olikaan edes torjumassa.
Pelin mittavuus selittyy sillä, että tekijät ovat yhdistäneet uuteen Beyond Shadowgateen otteita muista vanhoista julkaisuista. Kummitustaloepisodi ei ollut aivan suora klooni vuonna 1986 julkaistusta Uninvited-pelistä, mutta yhtäläisyydet olivat helposti nähtävissä. Maisemasta ja tunnelmasta toiseen siirtyminen tekee pelistä aikamoista hedelmäsalaattia.
Toisaalta juuri tällaisessa satukirjamaisessa sekoilussa on omanlaistaan ysärihenkeä. Pienestä levottomuudesta huolimatta pelin kirjoitus on pääosin viihdyttävää ja hyvin sanailtua. Hieman itserakas ja aarteille perso päähenkilökin vaikuttaa kommenttiensa puolesta sympaattiselta. Pelin muut hahmot ovat myös kiitettävän persoonallisia. Ehkä siksi että he eivät kerro itsestään kovin paljon, ja koska mielikuvituksella on tapana täyttää aukkoja, kiinnitin heidän puheisiinsa ja ulkonäköönsä yllättävän paljon huomiota.
Ja maailma pelastuu – paitsi jos tuhoat sen!
Pelin pelaa läpi noin 4-5 tunnissa. En ole varma, voiko pelaaja varsinaisesti päätyä valintojensa myötä umpikujaan, mutta pelissä on neljä erilaista loppua. Jossain kohtaa tajusin tehneeni eräässä tehtävässä selkeän kosmeettisen virheen ja latasin aikaisemman tallennuksen suorittaakseni tehtävän loppuun paremmin. Oletettavasti tämä myötävaikutti siihen, että oma pelini päättyi mukavissa tunnelmissa. Olin itse asiassa niin kirkasotsainen sankari, etten valintojeni vuoksi pystynyt edes ryhtymään pahikseksi pahiksen paikalle. D-lopetuksen nähdäkseni peli olisi pitänyt aloittaa alusta ja tehdä muutama asia toisin. Ehkä sen voisi tehdäkin, sillä pelin läpäisy avaa pääsyn tekijöiden kommenttiraitaan.
Kaiken kaikkiaan paketti oli vallan viihdyttävä. Olen kiitollinen, ettei pelissä ollut kovia aikarajoja, kuten savuttavia soihtuja, joiden sammuttua liikkeet on käytetty loppuun. Hirviöiden kanssa on toki toimittava nopeasti, mutta muutoin pelaaja saa tutkia paikkoja kaikessa rauhassa.
Pelin haastavuutta lisää ripauksen se, ettei käyttöliittymässä nähdäkseni ole mitään sellaista toimintoa, joka näyttäisi kerralla kaikki aktivoitavat kohteet. Siksi jäin kertaalleen hyväksi aikaa jumiin kun en millään meinannut huomata, että jossain kohtaa lattiaa oli “epätasainen kohta”. Kaikki tasot kannattaa siis naksutella läpi.
Lopulta pystyin hyväksymään sen, että pelihahmo vieraili välillä oman fantasiamaailmansa ulkopuolella, mutta osa pelin intertekstuaalisista viittauksista silitti vastakarvaan. Olen ehkä ankeuttaja, mutta minusta siinä ei ole mitään hauskaa, että peli hihkaisee lukitun oven kohdalla “Sesam aukene” vain siksi että niin saduissa tehdään. On myös vähän tönkköä, että päähenkilö vertaa itseään Goljatin kukistaneeseen Daavidiin ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei itse asiassa edes tiedä, miksi teki niin. Ehkä pelihahmot vain toisinaan toimivat tällä tavalla? Ehkä sankarimme Del ja koko Gwynenthellin valtakunta onkin vain pelkkää sepitettä, josta joku elämäänsä kyllästynyt hikinen nörtti kirjoittaa blogiin peliarvostelua. Ajatella! Neljännen seinän rikkominen voi olla hauskaa, jos se on tehty hyvin, mutta Beyond Shadowgate ei tällä saralla briljanteeraa.
Lopulta ripustinkin aivoni narikkaan ja keskityin vain ratkomaan pulmia, mikä onnistui suurimmaksi osaksi ilman raivostuttavaa pikselien jahtaamista. Pulmissa ei ollut suurimmaksi osaksi mitään vikaa, eikä Beyond Shadowgate mielestäni kärsi monia point&click-genren pelejä piinaavista epäloogisuuksista. Olen monta kertaa seikkailupelien äärellä huomannut, että kun pelintekijän logiikka ja pelaajan hoksottimet eivät kohtaa, pelaajan on kokeiltava jokaista tavaraluettelon esinettä kaikkeen mitä vastaan tulee. Hämmästyttävää kyllä, tällä kertaa tiesin kuitenkin lähes koko pelin ajan mitä olin tekemässä!
Ainoa asia, jota jäin pelissä kaipaamaan, oli ääninäyttely. Ehkä se on jätetty pois siksi, ettei se ollut ajalle tyypillistä. Pelissä on kuitenkin useita hahmoja, joihin olisi voinut hengittää eloa edes muutamalla autenttisesti rutisevalla äänisamplella. Vaikka pelin musiikki ei raasta hermoja, äänimaailma käy väistämättä vähän yksitoikkoiseksi jos pelin pelaa läpi yhdeltä istumalta.
Loppukaneettina todettakoon, että tämä peli on tuskin tuottanut kickstarttereilleen pettymystä. Beyond Shadowgaten tuominen nykyaikaan on kulttuuriteko, jota ei selkeästi jätetty puolitiehen. Pelissä yhdistyy moderni pelimukavuus ja vanhojen design-dokumenttien autenttisuus.
Lyhyesti:
Beyond Shadowgate on vallan mainio paluu seikkailupelien kultaiseen aikaan. Toimivassa ja sopivan humoristisessa kokoonpanossa tunnelma vaihtuu intensiivisestä rentoon. Point&click-genren ystävä voi tuntea useita onnistumisen ja muutamia turhautumisen hetkiä navigoidessaan erilaisten pakohuoneita muistuttavien pelialueiden välillä.
Sankarillista suorittamista
+ Pelattavaa on yllättävän paljon
+ Loogiset, sopivan vaikeat puzzlet
+ Ihanaa retrofiilistä…
+ Moderneja design-mukavuuksia unohtamatta!
Viikatteelle töitä
– Ääninäyttelyn puute jäi vaivaamaan
– Tarina poukkoilee paikoin melko villisti
Peli oli arvostelukappale
