Jos minulta olisi joitakin vuosia sitten kysytty, mitä mieleeni tulee pohjalaisista, olisin vastannut pellot ja häjyt. Olisin osannut nimetä myös Lakeuden Ristin ja jussipaidan sekä kertoa, että mielikuva pohjalaisista on vähän töksähtelevä. Kun murrekin on välillä vaikeaselkoista ja ihmiset puhuvat rehvakkaasti, tulee jollakin tavalla torjuttu olo.

Nyt asun toista vuotta Pohjanmaalla, ja totuttelen elämään uudessa maakunnassa. Uteliain mielin tartuin Sirpa Pääkkösen kirjaan Pohjalaiset — Eikä muualta kehtaas ollakkaan (SKS 2024). Ovatko paikallisten käsitykset itsestään samantyyppisiä kuin muualla ajatellaan? Vahvistuvatko stereotypiani vai saanko jotain uutta näkökulmaa ympäristööni?

Entisestään innostuin aiheesta, kun selvisi, että Pääkkönen on tulossa kirjailijavierailulle Ylistaroon. Nyt olisi oiva mahdollisuus kuulla kirjailijan ajatuksia ja kenties kuulla tarkemmin kirjan syntyhistoriasta ja kirjassa esitellyistä henkilöistä. Toiveeni toteutuikin, ja tämä teksti pohjautuu siis sekä kirjaan että Pääkkösen haastatteluun.

Sirpa Pääkkönen on siirtokarjalaisäidin ja pohjalaisisän tytär, kahden maakuntakulttuurin kasvatti. Tämä Pohjalaiset-kirja on tavallaan pari Pääkkösen ensimmäiselle maakuntakirjalle Karjala sydämessä (SKS 2023). Idea kirjoihin syntyi, kun Pääkkönen sai tyttäriltään täytettäväksi muistokirjan omasta elämästään. Hän halusi tallettaa maakuntiensa historiaa jälkipolville.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, jossa ensimmäisessä tehdään katsausta lakeuden historiaan aina sieltä lähtien, kun viljelysmaita lähdettiin tekemään soita polttamalla. Ensimmäisessä osassa Pääkkönen kertoo myös pohjalaisista rakennuksista, jussipaidasta, kansallispuvuista, ja Koskenkorvakin mainitaan. Lukija saa myös muutaman perinneruokareseptin.

Puukkojunkkareita, evankelistoja ja yrittäjiä

Toisessa osassa päästään syvemmälle Pohjanmaan historiaan, kun henkilökuvat johdattavat lukijan 1800-luvun loppupuolelta noin sata vuotta eteenpäin. Ensin tutustutaan itseoikeutetusti häjyihin eli puukkojunkkareihin. Näiden vastakohtana on aatelistyttö Mathilda Wreden tarina. Hän koki uskonnollisen herätyksen 1880-luvun alussa ja ryhtyi vankilatyöntekijäksi ja evankelistaksi. Vajaa sata vuotta myöhemmin 1970-luvulla saarnamies Niilo Yli-Vainio keräsi väkeä herätyskokouksiin, jossa ihmiset kaatuivat hurmostilassa. Pohjanmaa onkin uskonnollista aluetta: körttiläisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus, helluntaiherätys ja vapaakirkollisuus ovat suosittuja liikkeitä.

Minulle Oulusta tuttu Samuli Paulaharju (1875-1944) oli lähtöjään Pohjanmaalta, Kurikasta, ja hän talletti paljon kansanperinnettä myös pohjalaisista, mm. näiden vuotuisjuhlista. Pohojanmaalla valakioota poltetahan pääsiääsenä, mikä on minulle aivan uutta. Muilla asuinpaikkakunnillani kokot on säästetty juhannukseen. Samoin trullit kiertävät Pohjanmaalla lankalauantaisin eivätkä palmusunnuntaina.

Sen lisäksi, että sisällissota – jota Pohjanmaalla kutsutaan vapaussodaksi, sillä tavoitteena oli ajaa venäläiset pois alueelta – ja lapuanliike vaikuttivat pohjalaisiin voimakkaasti, täältä lähti tuhansia ihmisiä Pohjois-Amerikkaan paremman elämän toivossa. Nämä tapahtumat saavat yksilön äänen, kun Pääkkönen kertoo isoisänsä Matti V. Luoman (1882-1959) tarinan. Luoman elävistä teksteistä huokuu pohjalainen huumori. Luoma edustaa mielestäni hienosti vanhaa yritteliästä pohjalaista, jolla oli halu menestyä ja näyttää muille. Luoma oli rohkea ja sitkeä riskinottaja, mutta toisaalta hänessä näkyi myös pohjalaisuuden toinen puoli: uho ja suorasukaiset, jopa ilkeät sanat.

Josei pohojalaasen kans pärijää, son ittes vika!

Kirjan kolmannessa osassa ääneen pääsevät nykypäivän pohjalaiset: Antti Tuuri, Paula Koivuniemi, Tapio Luoma, Juha Mieto, Soile Yli-Mäyry, Hannu-Pekka Björkman, Taina Latvala ja Milla Paloniemi. Pääkkösen ajatuksena oli lähtöjäänkin haastatella julkisuuden henkilöitä, joista kaikki ammentavat juuristaan työhönsä.

Haastatteluissa tulee esiin samantyyppisiä ajatuksia, stereotypioiksikin miellettyjä piirteitä. Toisaalta, se mistä puhutaan, vahvistuu. Haastatteluista käy ilmi, että henkilöt ovat ylpeitä juuristaan ja palaavat mielellään kotiseudulleen. Täällä on tilaa olla ja hengittää. Moni kertoo olevansa sitkeä, jonka yhdistää pohjalaisuuteen. Työnteon eetos on vahva: työ tulee valmiiksi vain tekemällä. Pääkkönen kirjoittaa: “Pohjalaisen tulisuuden juuret ovat syvällä historiassa, häjyjen hurjassa luonnossa. Nykyään se näkyy esimerkiksi niin, että periksi ei helpolla anneta.” Asiat hoituu tai laitetaan hoitumaan. Vaikuttaa myös siltä, että jos ahkera pohjalainen ei itse ole yrittäjä, hän saattaa mennä laronmaalauskökkähän eli talkoisiin. Toisten auttaminen on osa kylien yhteisöllisyyttä.

Toisaalta pohjalainen yhteisö voi olla myös julma. Soile Yli-Mäyryn (s. 1950) tarinasta käy ilmi, kuinka tämän perhettä syrjittiin vanhempien kuulovamman vuoksi. On sydäntäsärkevää lukea, kuinka Yli-Mäyry alkoi sensuroida ihmisten puheita tulkatessaan niitä viittomakielisille vanhemmille. Näiden tapahtumien seurauksena Yli-Mäyryn onkin vaikea luottaa ihmisiin.

Mietin, onko nykypäivänä helppoa olla vähemmistönä Pohjanmaalla. Erilaisuus on toki aina tietynlainen uhka, ja ehkä pohjalaisen ilmaisut voivat kuulostaa ulkopaikkakuntalaisesta töykeiltä. Savon murteella sama lause kuulostaa lupsakkaalta, pohjalaisen suusta se töksähtää. Sananparsissa on huumoria ja itseironiaa, mutta liekö hitunen myös kateutta, jonka sanotaan olevan pohjalaisten negatiivinen piirre. Kilpavarustelu näkyi Matti V. Luoman muistelmissakin niin, että sotamiehet kisasivat siitä, kenellä oli kotirintamalla eniten lehmiä.

Läheistenkin ystävien puheet toisilleen saattavat kuulostaa tylyiltä. On hämmentävää, jos läsnäolijat kuittailevat toisilleen minkä ehtivät. Kerran mietin, oliko henkilö tosissaan, kun kritisoi toista varsin töksähtävästi. Uskallanko ikinä avata suutani, jos reaktiot ovat tuon kaltaisia? No, se oli oikeasti pelkkää huumoria ja myöhemminkin olen samojen ihmisten nähnyt toimivan samalla tavalla. Nyt osaan jo naurahtaa: taas nuo ovat vauhdissa. Ehkä itsekin osaan jonkun punch linen joskus heittää.

Suorasukaisuus sinänsä on hyvä asia ja helpottaa elämää, kun ei tarvitse yrittää tulkita toisen tarkoitusperiä. Itse olen kokenut suoruuden niin, että kanssani on hypätty suoraan asiaan, ja esimerkiksi harrastusporukkaan olen solahtanut mukaan sujuvasti juuri tällä tavalla. Mutta kyllä se suora ja joskus äänekäskin puheenparsi on ollut outoa, kun siihen ei ole tottunut. Ovatko nuo jotenkin kiukkuisia, mietin joskus. Eivät vissiin, se on vaan täkäläinen tyyli.

Minua mietityttää myös rehvastelun ja häpeän ristiriita, joka nousee siellä täällä kirjassa esiin. Toisaalta pohjalainen on ylypiä ja trossailee saavutuksillaan, mutta kuitenkin miettii, mitä muut hänestä ajattelevat, kehtaako näin tehdäkään. Perinteisesti kylissä oli kirjoittamattomia sääntöjä, joita pyrittiin noudattamaan ja pitämään julkisivu kunnossa. Häpeällä on moni lapsi kasvatettu aikoinaan, toivottavasti ei enää nykyään!

Pohjalaisesta itsetunnosta on minulla kyllä opittavaa. Liika vaatimattomuus ei kaunista, ja jos haluaa saada äänensä kuuluviin, ei auta kuin puhua reteesti päälle. Tuntuu epäkohteliaalta, mutta ehkä maassa pitää toimia maan tavalla? Toki, en varmaankaan ymmärrä nyansseja enkä erota, millä asioilla sopii kehua, mistä vaieta tai miten milloinkin toimia. On siis syytä vähän seurailla taustalta. Ehkä muualta tulleena saa anteeksi, jos tekee etikettivirheen.

Moomma oikias, tootta vääräs, noon aivam mettäs!

Nyanssien erottamiseen liittyy oleellisena kielen ymmärtäminen eli murre. Tapio Luoman mukaan murre heijastaa pohjalaista maisemaa, lakeutta, jossa on ”tilaa edessä, takana ja sivulla.” Tasainen puhe ja venytetyt sanat ovat vakuuttavamman kuuloisia. Haastatellut kirjailijat käyttävät teoksissaan murretta. En ollut ennen ajatellutkaan, että Paloniemen Kiroileva siili puhuu pohjalaismurretta. Mutta niin, totta! Hyvinhän tähän murteeseen sopivat ne perrrrrkeleen ärrätkin.

Murteen lukeminen ei aina ole helppoa, mutta se tuo aitoutta tekstiin. Katsoin vast’ikään Maajussille morsian -sarjaa tekstitettynä. Pohjalaismiehen käyttämistä murresanoista vain osa oli kirjoitettu murteella, ehkä nimenomaan lukemisen helpottamiseksi, mutta se näytti jotenkin oudolta. Olisin suonut lukemalla ohjelmaa seuraaville saman murrekokemuksen kuin kuunteleville.

Pohjalainen murre on jotenkin kulmikasta ja leveää. Sanan sisällä d muuttuu r-kirjaimeksi, vedet > veret, aidan > airan. Joskus sanoissa on ylimääräinen tavu tai sitä venytetään vokaalilla, kuten mennähän mettähän tai ollahan/olhan pohojalaasia. Murrealueesta tai pitäjästä riippuen sanat vaihtelevat vähän. Sanoissa on myös vaikutteita ruotsin kielestä: mansikoista plokataan huonot pois (plocka, kerätä, noukkia). Jos lapsi on hukassa, häntä kollataan/kallataan pihalta (kolla, katsoa, tarkistaa).

1,5 vuoden jälkeen olen kotiutunut sen verran, että puheeseeni on tarttunut jonkin verran murresanoja. Niiden käyttö on osittain tietoista enkä osaa painottaa sanoja paikallisten tavoin. Jos integroituminen ulkomailla paikalliseen yhteisöön tapahtuu opettelemalla kieltä, ehkä sama toimii myös maakuntien välillä muuttaessa. Nykyään osaan paistaa (k)ropsua pannarin sijaan, mutta en tiedä kauanko menee, että opin tikkuamahan/tikkuamhan rasoja kurinvartahilla sen sijaan, että neuloisin lapasia.

—

Pohjalaiset-kirja on erinomainen kurkistus yhden maakunnan elämään. Pääkkönen on kohdistanut kirjansa sekä pohjalaisille että muille, avuksi ymmärtämään, millaisia pohjalaiset ovat ja miksi. Juuret ovat tärkeitä, ja muistot on hyvä säilyttää jälkipolville. Historiallinen osuus oli kiehtova, erityisesti häjyistä tykkäsin lukea. Tietoa oli paljon, muttei kuitenkaan niin, että olisi tullut infoähky. Monessa kohtaa pystyin peilaamaan tekstiä omiin kokemuksiini. Ja kyllä, olen kirjan luettuani paljon viisaampi ja ymmärrän paikallisia paremmin.

Sirpa Pääkkönen: Pohjalaiset — Eikä muualta kehtaas ollakkaan
180 s, SKS 2024
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.