Vauva nukkuu kantoliinassa, kun huomioni kiinnittyy Helsingin Sanomien kumppanuusvanhemmuutta koskevaan otsikkoon. Aihe kiinnostaa – myös rintakehääni vasten tuhiseva nyytti on kumppanuusvanhemmuuden tulos – joten klikkaan jutun auki. Linkki vie kulttuurisivuille, sillä tämä juttu ei olekaan pelkkä henkilöhaastattelu vaan liittyy Kaj Korkea-ahon uuteen omaelämänkerralliseen teokseen, tarinaan kirjailijan ja tämän Niko-aviomiehen pitkällisestä prosessista kumppanuusäidin löytämiseksi.
Nimissä ja lehtikuvissa on jotain tuttua, ja mieleeni nousee muistikuvia syyskuulta 2020. Vanhemmuuskumppania etsivien pikatreffi-ilta. Pariskunta: niin, nimet taisivat olla juuri Niko ja Kaj, kuvailivat itseään punavuorelaisiksi kulttuurihomoiksi, toinen oli opettaja ja toinen tosiaan taisi olla kirjailija. En jaksanut keskittyä heihin niin hyvin kuin olisin toivonut, pikatreffitilaisuus oli minulle ensimmäinen ja olin uusien ihmisten määrästä pyörällä päästäni. Mutta mieleeni on jäänyt toiveikkuus parin kuullessa nimeni, Ada lyhyellä A:lla, olisinko ruotsinkielinen – ja lievä pettymys kun en ollut. Lehtijuttu kertookin ruotsinkielisen koulupolun olleen keskeinen toive parille. Ymmärtäähän sen, kieli on ruotsiksi kirjoittavan Korkea-ahon työväline.
Tämä kirja taitaakin kertoa tutuista, mietin – tavallaan. Olemme tosin keskustelleet vain seitsemän minuuttia, mutta kun aiheena on oma tuleva lapsi, tapaamiset jäävät ihan eri tavalla mieleen.
En ole koskaan ilahtunut kulttuuriuutisesta yhtä paljon kuin tästä. Miten ihanaa että hekin lopulta onnistuivat.
Kirjaa on tituleerattu ensimmäiseksi suomalaiseksi kirjaksi kumppanuusvanhemmuudesta, eikä syyttä. Toki kumppanuusvanhemmuutta käsittelevät omaelämänkerrallisesti myös jotkin Jani Toivolan kirjat, ja fiktiossa kumppanuusperheitä on nähty esimerkiksi Johanna Sinisalon kauhuromaanissa Vieraat. Kukaan muu suomalainen ei kuitenkaan ole kirjoittanut kokonaista kirjaa vain kumppanuusvanhemmuuteen keskittyen. Samalla omaelämänkerrallisen teoksen luvataan toimivan oppaana kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneille.
Nörttitytöt-blogi on usein saanut kirjoista pyytämällä arvostelukappaleita kustantamoilta, mutta tämän teoksen kohdalla joudun turvautumaan kirjastoon. Teos ei ilmeisesti ole kaivannut lisää promoamista, se kun on herättänyt niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissa medioissa enemmän kiinnostusta kuin mikään muu aikaisempi Korkea-ahon kirja. Muitakin kuin kaunokirjallisuuden ystäviä kiinnostaa tuo kummallinen perhemuoto: ettäkö tapailisi ihmisiä, mutta ei romanttista suhdetta etsien, vaan tarkoituksena löytää tulevalle lapselleen äiti! Voiko sellainen toimia? Lopputulos käy ilmi lehtijutuista: monien vastoinkäymisten jälkeen äiti löytyi, lapsi syntyi, ja ainakin juuri tässä hetkessä kaikki on vihdoin hyvin.
Lopun paljastaminen ei silti spoilaa teosta, sillä etsintämatka on itsessään kiinnostava. Suurin osa lukijoista pääsee kurkistamaan itselleen outoon maailmaan, jossa keskustelut vieraan ihmisen kanssa aloitetaan kertomalla toiveet lapsiluvusta (kirjailijalla ja hänen puolisollaan on haaveissa kaksi, jotta kumpikin saisi geneettisen jälkeläisen), lapsen kanssa vietetyn ajan määrästä (puolet ajasta isillä ja toinen puoli äidillä tai äideillä) ja muista erityistoiveista (kaksikielinen kasvatus ja ruotsinkielinen koulupolku). Vaikka päätökseen liittyy rationaalista suunnittelua, myös ensivaikutelmat ja keskusteluyhteys äitiydestä haaveilevien kanssa ovat ensiarvoisen tärkeitä.
Avoimuudesta ja suoraviivaisuudesta huolimatta takaiskuja tulee, kun lupaavasti alkaneet vanhemmuuskumppanuussuhteet kariutuvat ennen ratkaisevaa askelta raskauden yrittämiseen. Korona-aika on ankeaa ja pettymykset raskaita. Takaraivossa kummittelevat lapsuuden herätyskristillinen yhteisö ja homofobiset kehotukset hankkia lapsen sijaan koira. Oman dynamiikkansa äidin etsintään tuo oma parisuhde: toisinaan kirjailijan ja aviomiehen toiveet ovat ristiriidassa keskenään, mutta elämänkumppanit myös kannattelevat toinen toisiaan vaikeuksien läpi.
Ehkä onkin hyvä, etten saanut tästä kirjasta arvostelukappaletta. En voi mitenkään kirjoittaa siitä arvostelua sellaisen lukijan näkökulmasta, jolle vanhemmuuskumppanin etsintä on uusi ja ihmeellinen asia. Sen sijaan kirja saa minut elämään uudelleen omat etsintävaiheeni, vuoristoratamaisen aaltoilun innostuksesta ja toivosta pettymykseen ja epäuskoon, ja tuntemaan sydämen pohjasta kumpuavaa kiitollisuutta lapseni isää kohtaan siitä, että hän tuli osaksi elämääni. Luin kirjaa kuin hypnotisoituna: aloitin sen illalla, jäin yöimetykseen herättyäni jatkamaan sitä, enkä aamulla voinut lähteä kotoa ennen kuin olin saanut sen loppuun. Minulla ei ole aavistustakaan olisiko kirja ulkopuoliselle lukijalle yhtä vangitseva, mutta minä selvästi tarvitsin sitä.
Teoksesta käy ilmi, että syyskuun 2020 pikatreffit olivat kirjailijalle ja aviomiehelle ensimmäiset, ihan kuin minullekin. Kohtauksessa pariskunta esittäytyy kulttuurihomoina, eli ilmeisesti muistan tavanneeni oikeat tyypit. Ja minut mainitaankin lyhyesti, tai ainakin pari tapaa Ada-nimisen sinkkunaisen, joka on minun ikäiseni ja “klassinen nörttityttö”. Kirjan Ada tosin pelaa Final Fantasya, johon en ole itse eläessäni koskenut – yksityiskohta on ehkä etäännytetty todellisuudesta tarkoituksella tai sitten lisätty ulkomuistista. Teoksen pidemmälle edenneiden mutta kariutuneiden vanhemmuussuhteiden äitiehdokkaiden nimet on muutettu.
Ei kai siis ihme, jos teos puhuttelee minua, niin lähelle se tuli maantieteellisesti ja ajallisesti omia vanhemmaksi päätymisen vaiheitani. Jokaisen tarina on kuitenkin erilainen, ja kirjailija puolisoineen painii sellaisten aiheiden kanssa, jotka eivät kosketa itsellistä synnyttämisestä kiinnostunutta etsijää. Kumman siittiöitä käytetään ensin, vai arvotaanko geneettinen isä? Kumpi saa olla juridinen isä? Löytyykö äiti jolla synkkaa molempien isien kanssa? Kun synnyttäjät pelkäävät usein jäävänsä sittenkin yksin lapsen kanssa, toisia vanhempia huolettaa, että synnyttäjä omii lapsen. Juridisesti isien asema on äiteihin verrattuna heikko erityisesti raskausaikana.
Kumppanuusvanhemmuus kiinnostaa moninkertaisesti useammin synnyttämishaluisia vanhempia kuin muita – mikä on vähän yllättävää, sillä synnyttäjillä on aina vaihtoehtona itsellinen vanhemmuus. Kirjailija puolisoineen hukkuukin välillä yhteydenottojen määrään, mutta silti juuri heidän perheeseensä sopivan äidin löytäminen on vaikeaa. Joku on kuitenkin pakko löytää, tai sitten unelma lapsesta on käytännössä haudattava. Suomessa on nimittäin laitonta antaa hedelmöityshoitoja sijaissynnytystä varten tai maksaa sijaissynnyttäjälle korvausta. Ja vaikka tasa-arvoisen avioliittolain myötä adoptio tuli mahdolliseksi myös samansukupuolisille pareille, miesparille adoptiolapsen saamisen todennäköisyys on häviävän pieni.
Itse muistan korona-aikaiset tutustumistapaamiset mahdollisiin isiin tavallaan virkistävinä. Pandemian takia kaikki sosiaalisuus oli tervetullutta, ja pidin siitä, miten tapaamisissa mentiin nopeasti suoraan asiaan. Puhuttiin elämän suuresta unelmasta, lapsesta, kerrottiin omasta taustasta, pelosta ja haaveista. Kirjailija kuitenkin koki osan tapaamisista näistä samoista syistä rasittavina. Ja raskasta oli myös heräävä ja taas hiipuva toivo – sitä ehtii jo innostua mutta ei sitten, ei hänenkään kanssaan.
Vaikeimmat hetket syntyivät siitä, kun monia kuukausia kestänyt, hyvin käyntiin lähtenyt vanhemmuussuhde yllättäen katkeaakin. Teoksessa kuvataan kuinka kirjailija ottaa lupaavan äitiehdokkaan ensitapaamiselta mukaan kahvilakuitin, taittelee sen huolellisesti taskuunsa ja haaveilee saavansa siitä vaikkapa hyvän avauksen tulevan lapsen hääpuheeseen. Tutustuminen lähtee hyvin käyntiin, pariskunta ja nainen pitävät toisistaan ja ovat yhtä mieltä monista kasvatuskysymyksistä, mutta äitiehdokasta vaivaa toive ruotsinkielisestä koulupolusta. Tulevat vanhemmat ehtivät sopia jo raskauden yrittämisen aikataulustakin, kun ruotsia osaamaton äiti päättää sittenkin vetäytyä prosessista. Ikävät uutiset kuullessaan kirjailijan valtaa halu päästä äkkiä kotiin etsimään ja hävittämään mokoma tuhoutuneiden unelmien kuitti.
Minullakin oli kirjan kuitin kaltainen muistoesine, metsäretkellä poimittu sulka, ja muistan saman halun tuhota se välittömästi kun ikävä uutinen tuli. Päätin kuitenkin säästää sen muistoksi siitä, että olin sinnikkäästi ja tarkoituksenmukaisesti edennyt kohti lapsitavoitteeni toteutumista. Kaikissa tärkeissä asioissa voi tulla takapakkia, eikä sitä pidä hävetä.
Mietin, onko ulkopuolisen lukijan vaikea samaistua tilanteiden vaikeuteen. Muistan omalta kohdaltani sen, miten poikkeuksellisen validoivalta tuntui, kun yksi ystäväni kuvasi käsittävänsä vanhemmuuskumppanin menetyksen samantasoisena kriisinä kuin ero rakkauskumppanista. Toisaalta miesparin näkökulmaa seuraava lukija saattaa ehkä pitää kirjan äitiehdokkaan toimintaa epäreiluna, olihan toive ruotsinkielisestä koulusta hyvissä ajoin kaikkien osapuolten tiedossa. Minulta (ja varmasti tässä vaiheessa kirjailijaltakin) löytyy kuitenkin ymmärrystä hänenkin tilanteeseensa. Lähtökohtaisesti kaikki vanhemmuuskumppania etsivät toimivat lapsenkaipuun ajamina ja joutuvat jokaisen asian kohdalla miettimään, onko tämä todella niin tärkeä juttu, etteikö siihen voisi lapsen vuoksi sopeutua. Omat kovat rajat saattavat kirkastua vasta tosipaikan tullen, vaikka toisille vanhempiehdokkaille se onkin rankkaa.
Itkin kirjaa lukiessani ja samalla ajattelin, ettei mikään olisi saanut mennä toisin, sillä koska kaikki meni niin kuin meni, minulla on juuri tämä täydellinen ja maailman paras vauva. Kirja päättyy samaan ajatukseen; onhan onnellisesta lopusta käsin helppo löytää merkitys kaikille vaikeuksille ja harha-askelille. Kirjoitusprosessi on kuitenkin tapahtunut myös lapsiperheellistymisprosessin ollessa kesken, joten vaikeat hetket on kuvailtu silloin, kun niiden asettumisesta osaksi oman lapsen historiaa ei ollut vielä lohdullista varmuutta. Tämä tekee teoksesta paikoin asiankuuluvan synkeän.
En ole varma, allekirjoitanko kirjan toimivan hyvin opaskirjana kumppanuusvanhemmuksi haluaville. Suosittelen kyllä perhemuodosta kiinnostuneita lukemaan tämän realistisen ja kattavan kuvauksen yhden pariskunnan etsintäprosessista. Teos ei kuitenkaan vedä yhteen tarinan opetuksia tai yritä tarjota ratkaisuja, joiden avulla parin kohtaamilta vaikeuksista voisi välttyä. Parempi niin, sillä ihmissuhteisiin ei koskaan ole yhtä kaavaa. Ainoat toimivat ohjeet ovat tiedon hankkiminen (esim. kumppanuusvanhemmaksi.fi-sivuston kautta), huolellinen tutustuminen, aiesopimuksen tekeminen, avoimuus omista toiveista ja toisen toiveiden huomiointi – joita kaikkia pariskunta jo noudattikin. Näiden lisäksi itse kehottaisin kumppanuusvanhemmuudesta haaveilevia miettimään etsintäprosessin ajalle keinoja palautua ja ihmisiä joihin tukeutua, sillä etsintä voi käydä raskaaksi. Niin outoa tai väsyttävää kuin aktiivinen etsintä voi ollakin, se on kuitenkin tapa yrittää itse edistää omaa haavettaan lapsesta, eikä jättää sitä kokonaan sattuman päätettäväksi.
Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä (222 s.)
Kääntäjä: Laura Beck
Otava 2024
