Alustat: PC, Playstation 5, Xbox X/S
Kehittäjä: Starward Industries
Julkaisija: 11 Bit Studios
Genre: seikkailu, sci-fi
Ikäraja: PEGI 16
Olen lukenut vain vähän scifiä, mutta luotan siihen siihen, että hyvä scifi taipuu hyväksi peliksi. Yksi parhaimpia pelikokemuksiani oli Fredrik Pohlin kirjoittamaan scifi-trilogiaan perustuva Gateway -tekstiseikkailupeli (Legend Entertainment, 1992) jatko-osineen, jota tahkosin ysärillä aivan huumassa.
Tartun siis ilomielin scifi-peliin The Invincible, jonka on kehittänyt puolalainen indie-pelistudio Starward Industries ja julkaissut 11 Bit Studios. Peli on niittänyt kotimaassaan kunniaa mm. ääninäyttelystä. Se oli julkaisuvuonna 2023 paikallisten pelimessujen hitti ja voitti myös puolalaisen Polityka-lehden palkinnon digitaalisen kulttuurin kategoriassa. Minulla itselläni ei ole mitään yhteyksiä puolalaiseen pelialaan, joten voin tarkastella peliä kylmän analyyttisesti. Otetaan selvää, miten hyvin The Invincible potkii ilman kotikenttäetua!
Jottei urakka olisi liian köykäinen, sivistän itseäni lukemalla Stanisław Lemin vuonna 1963 julkaistun scifi-romaanin Voittamaton, johon peli perustuu. Arvioin nyt ensisijaisesti peliä, mutta arvostelun lopuksi tokaisen pari sanaa siitä, miten peli vertautuu lukukokemukseen.
Commonwealth, we have a problem
Peli alkaa keskeltä kriisiä: IC Dragonfly -nimisen avaruusaluksen astrobiologi Yasna herää polla hellänä toistaiseksi tutkimattomalla, Regis III -nimisellä planeetalla. Avaruuspuku on onneksi ehjä, mutta filmi pahasti on katki. Yasnan viimeisimmissä muistikuvissa hän oli horrostamassa avaruusaluksella, joten miksi hän nyt herää yksin keskellä karua, vierasta erämaata? Tuleen ei saa jäädä makaamaan, joten Yasna kerää romppeensa ja lähtee hortoilemaan kohti epävarmaa pelastusta. Itsensä lisäksi Yasnan pitää pelastaa myös tutkimusryhmän kadonneet jäsenet.
Huomioni kiinnittyy heti Yasnan avaruuspuvun ja sen lisäosien erikoiseen ilmeeseen. Ne näyttävät hienoilta, mutta toisaalta niin vanhanaikaisilta että ne hädin tuskin pitäisivät ketään hengissä edes rakkaan kotiplaneettamme ääriolosuhteissa, saatika sitten avaruudessa. Silmä tottuu nopeasti siihen, että peli edustaa tyyliltään retrofuturistista scifiä: Oranssia muovia, paksusankaisia silmälaseja, piirtoheittimiä, rätiseviä radioita. Avaruusaluksen muotokieli tuo mieleen 70-lukulaisen kampaamon. Kaiken on tarkoituskin näyttää siltä, miltä ihmiset ehkä kuvittelivat avaruusmatkailun näyttävän joskus 50-60 vuotta sitten. Mitä pidempään peliä katson, sitä enemmän tykästyn maisemiin. Neuvostohenkisen avaruuskaman muotoilu miellyttää ja ympäristön yksityiskohdat on tarkkaan mietitty.
Pelin taustatarinassa on myös neuvostohenkisiä vivahteita. Avaruutta valloittamassa on kaksi toisiaan vastustavaa osapuolta, Alliance ja Commonwealth. Yasna tiimeineen edustaa näistä jälkimmäistä. Peli ei selitä millaisesta vastakkainasettelusta on kyse, mutta vihjeiden tarjoamat mielikuvat tuovat heti mieleen USA:n ja Nevostoliiton välisen, yli 40 vuotta kestäneen kilpavarustelun. Avaruudessa käyty kylmä sota vakoiluoperaatioineen lisää peliin herkullista lisämaustetta ja jännitteitä. Vihollisleiriin kuuluviin astronautteihin ei voi luottaa silloinkaan kun vaaralliseksi osoittautuneella planeetalla selviytyminen on hiuskarvan varassa ja yhteistyö on ainoa järkevä vaihtoehto.
Pelin nimi The Invincible viittaa vihollisliittouma Alliancelle kuuluvaan valtavaan avaruusalukseen, mutta pelin edetessä sille voi löytää myös muita tulkintoja. Ihmiskunnan ylpeys, usko teknologiaan ja luottamus aseisiin käyvät lankeemuksen edellä.
Patikkamatka tuntemattomaan
The Invincible on kävelysimulaattori, mikä ei ole minusta lainkaan huono asia, koska monet parhaista pelaamistani tarinapeleistä ovat sopineet erinomaisesti kävelykategoriaan. Maailman tutkiminen ensimmäisestä persoonasta käsin vahvistaa immersiota ja miljöön yksityiskohtien kautta avautuva kerronta korostuu. Jo pelin alussa tulee todella vahva fiilis siitä, että lähtö on lähellä jos apua ei löydy pian. Siihen ei mielestäni tarvita mitään tavaraluetteloa tai crafting-pistettä pilaamaan tunnelmaa.
Tarina olisi nopeasti kerrottu, jos ryhmä avaruusmatkaajia päätyisi planeetalle, jossa kaikki olisi odotetun kaltaista. Kivinäytteet kassiin ja takaisin kotiin. Ei mitään mystiikkaa missään. The Invincible tekee kuitenkin jo kättelyssä selväksi sen, että asiat ovat menneet päin prinkkalaa ja planeetalla tapahtuu kummia. Monissa tämän kaltaisissa peleissä hirviöt esitellään jo ennen kuin GPU on kunnolla ehtinyt nostaa lämpöjä, mutta The Invincible malttaa olla pitämättä kiirettä. Juonta annostellaan tehokkaina pikkupaloina eikä pelaajaa hukuteta outouksiin ennen aikojaan. Juuri sopiva etenemistahti pitää yllä mielenkiintoa.
Ja mikäs kiire tässä olisikaan? Nautitaan matkasta! Pelin miljöö on nimittäin suunniteltu oikein hyvin. Väripaletti on kaunis ja tarpeeksi luonnollinen että ympäristö vaikuttaa realistiselta. Maisemat ovat upeita. Räpsin screenshotteja kuin turisti lomalla!
Anomaliat ja luonnolliset maamerkit tekevät vaikutuksen ihan vain hallitsemalla näkökenttää. Epämukavalla tavalla nättiä! Kiinnitin huomiota esimerkiksi geologista näytteenottopaikkaa ympäröiviin pieniin onkaloihin, jotka olivat juuri hyvällä tavalla outoja; tarpeeksi luonnonmukaisia etteivät ne näytä aivan fantastisilta, mutta kuitenkin riittävän symmetrisiä että ne voisivat olla vaikka jonkinlaisia… pesiä? Mutta kai ne ovat kuitenkin vain harmiton taustaelementti? Ovathan? Annan tästä pisteitä suunnittelijoille, sillä pelit harvemmin onnistuvat siinä, että tunnen pelaajana oloni epävarmaksi ja alan täyttää kerrontaa omalla mielikuvituksellani. Peli hämmästyttää ja heruttelee mysteereillä, joiden paljastaminen tässä pilaisi löytämisen riemua – tai kauhua, vähän pelaajan omasta näkökulmasta riippuen. Kiviröykkiöiden ja kanjonien päässä siintää kaikenlaista mielenkiintoista tutkittavaa. Yasnalla on myös koko ajan jokin selkeä päämäärä, jota kohti hän pyrkii, eikä pelissä ole mitään täysin turhaa tai perustelematonta haahuilua.
Pelin äänimaailmassakaan ei ole valittamista. Ääninäyttely on oikein hyvää, ja kuuntelin sitä pelin loppuun asti oikein mielelläni siitä huolimatta, että puhetta oli paljon. Pientä miinusta pitää antaa siitä, että pari kertaa ympäristö triggeröi useampia dialogeja kerrallaan. Yasna voi pelaajan niin halutessa kommentoida joitain näkemiään asioita, mutta välillä pelaaja ei ehdi reagoida näytölle ilmestyvään puhekuplaan kun pelin tapahtumiin liittyvä taustadialogi jyrää kommenttivaihtoehdon yli. Pahmmillaan kakofoniasta on vaikea saada selvää. Harmistuin kun kertaalleen kadotin täysin käsityksen siitä, mitä pelissä tapahtuu. Tämä johtui siitä, että Yasna, hänen esimiehensä, taustalla luuppaava radionauhoitus ja eräs neljäs henkilö puhuivat kaikki päällekäin. Juonen kannalta hyvinkin olennaisia asioita jäi mysteeriksi. Tuntui melkein siltä, että olisi pitänyt ottaa takapakkia ja yrittää saada kohtauksesta jotain selvää vielä enemmän pinnistelemällä – ehkä mykistämällä peli ja lukemalla vain sen osa tekstityksestä, mistä halusin päästä kärryille? En lopulta kuitenkaan jaksanut, jääköön arvoitukseksi. Peli kyllä tallentaa pelitilanteen automaattisesti tasaisin väliajoin, mutta ei kuitenkaan niin usein että takapakkia ottaisi mielellään.
Näkisin pelillä vähän läpipeluuarvoa. En ehkä itse jaksaisi paarustaa koko peliä uudestaan alusta loppuun vain tehdäkseni muutamia asioita toisin. Pelin edetessä alkuvalikosta voi hypätä suoraan johonkin tiettyyn kappaleeseen, mikä vähentää aavikkopatikoinnin määrää.
Jos pelaat nyt, saat kaupan päälle sarjakuvaa!
Pelissä voi kerätä erilaisia muistiinpanoja ja karttakin päivittyy, minkä lisäksi Yasnan tarina tallentuu lokikirjaan sarjakuvaruutuina. Sarjakuvantekijänä minulla olisi kai suorastaan velvollisuus pitää siitä, että sarjakuvaa hyödynnetään videopeleissä. Mutta ihan rehellisesti sanoen en koe The Invinciblessä sarjisruutuja välttämättömänä lisänä, koska pelin päähenkilö Yasna kuitenkin selittää koko ajan itsekseen pelin tapahtumia, eikä peli etene päätähuimaavalla vauhdilla. Eipä sarjiksista toisaalta haittaakaan ole. Ne eivät pomppaa ruudulle väkisin, joten ne on helppo jättää lukematta.
Sarjakuvan funktio lienee sekä pitää pelaaja kärryillä siitä mitä on tapahtunut ja alleviivata niitä pieniä hetkiä, joissa tarina haarautuu kosmeettisesti. Yasna voi esimerkiksi pohtia robotiikan tulevaisuutta ja pelaajan valintoihin perustuen hänen näkemyksensä on joko positiivinen tai negatiivinen. Se, että sarjakuvaa pitää näistä asioista kirjaa, ei tunnu hirvittävän merkitykselliseltä, mutta lisää peliin persoonallista kädenjälkeä. Sarjakuvamainen ilmaisu sopii hyvin myös pelin aikana löydettäviin valokuviin, jotka lojuvat siellä täällä pieninä tunnelmapaloina.
Mitä muuten tunnelmointiin tulee, mikä juttu tämä on, että avaruuden selviytyjänaiset rauhoittelevat itseään laulamalla tuutulauluja? Se oli ihan siistiä kun Ripley teki niin, mutta Yasnan lauleskellessa se tuntuu jo aika kliseiseltä. Monet muutkin asiat pelissä astronauttien haalareista aluksen sisustukseen ja juonikuvioihin tuovat mieleen ensimmäisen Alien-leffan (1979). Kaipa lainaaminen on tässä yhteydessä luonnollista ja kehämäistä: klassikkoleffat lainasivat aikoinaan elementtejä kirjallisuudesta ja nyt pelit vuorostaan lainaavat leffoilta?
Avaruuskauhua vai avaruusjännitystä?
The Invincible -peliä voisi ehkä luonnehtia kauhuksi, koska siitä kieltämättä löytyy paljon aineksia kauhuun: yksinäistä rämpimistä vihamielisessä ympäristössä, hiekkaan jämähtäneitä robotteja, kuolleita astronautteja, hallusinaatioita, pimeitä eksyttäviä onkaloita, tapaturmia ja hävitystä.
Minusta peli ei kuitenkaan ollut oikeasti pelottava. Yasnan ja hänen esimiehensä Novikin välinen, lähes katkeamaton radioyhteys ja ratkaisukeskeinen analyysi kulloisestakin haastavasta tilanteesta on rauhoittavaa kuunneltavaa. Peli ei säikäyttele äkisti. Yasna selostaa koko ajan näkemiään asioita ja kun hän kohtaa ihmisten jäänteitä tai merkkejä tuhosta, hän suhtautuu asiaan myötäntuntoisesti. Mitään yletöntä raadoilla mässäilyä ei päästä näkemään, enkä sitä itse kaivannutkaan. Tunnelma on niin vahva, että se kantaa ilmankin groteskeja yksityiskohtia.
Jos oikein ymmärsin, pelin päähenkilö Yasna ei voi kuolla. Tai en ainakaan itse onnistunut keilaamaan niin tehokkaasti, että Yasna olisi rullannut sputnik-kopperolla rotkoon, heittäytynyt tappajarobotin eteen tai syönyt myrkyllisiä mineraaleja. Jotkin valinnat tuntuvat kohtalokkaammilta kuin toiset, mutta on silti vaikea uskoa että tehdyillä valinnoilla olisi aivan hirveästi merkitystä, ei ainakaan ennen pelin loppumetrejä.
Peli on hieman pitempi kuin mitä kävelysimulaattorilta oletin. Muutamassa otteessa kävely käy päähenkilöllekin vähän ylivoimaiseksi ja pelaaja pääsee huristelemaan ympäri planeettaa pienellä golfkärryä muistuttavalla kotterolla. Ajelu rikkoo muuten paikoin monotonista paarustamista ja vähentää pelin putkimaisuuden tuntua. Myönnän välillä jopa eksyneeni, vaikka pelin kartassa tai ohejistuksessa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Aavikolla eksyminen vain on aika helppoa.
Vaikka pelin loppuratkaisut olivat monella tavalla dramaattiset, pelin loppu oli turhan nopeasti taputeltu. That’s it? Olisin kaivannut kysymyksiini vielä vastauksia. Peli jättää pelaajan pärjäämään omien valintojensa kanssa eikä edes hyvästele kuten asianmukaista olisi. Onko mitään väliä mihin ratkaisuun päädyn, jos en saa tietää mitä seurauksia valinnallani on? Ehkä valinnat olivat lopulta vain moraalisia ja pelaaja itse saa päätellä, miten iso tarinakuvio päättyy. Vaikka töksähtävän lopetuksen voi perustella näin, on minusta silti outoa, että muuten näyttävän pelin loppu ei tarjoa mitään nostetta, yhteenvetoa tai aisteja miellyttävää viimeistä silmäystä planeettaan, jonka parissa pelaaja on sentään viettänyt ainakin kymmenen tuntia intensiivistä peliaikaa.
Voiko olla, että sain lässähtävän lopun valintojeni takia? En usko, koska hyvä peli ei sakota lällärivalinnoista ja pelaaja ansaitsee hyvää kuvakerrontaa siitä huolimatta, tekeekö hän hyviä vai tyhmiä päätöksiä. Vaikka töksähtävä loppu karsii pelille antamiani arvosanoja, tätä selviytymisseikkailua ei kannata jättää kaupan hyllyyn vain sen takia, etteivät pelin loppumetrit olleet sellaista symablien pauketta, mitä itse olisin kaivannut. Hienoja ja kiinnostavia hetkiä oli yllin kyllin.
Entäs se kirja sitten?
Niin, aivan. Minullahan oli lukemisena kirja, johon peli perustuu. Hetki vain!
(Pari päivää myöhemmin)
Luettu! Luin itse kirjan englanniksi, mutta suomeksi sen voi lukea Päivi Paloposken ja Kirsti Sirasteen käännöksenä (Kirjayhtymä 1979).
Muutama kaverini kommentoi, ettei Voittamaton ole Stanisław Lemin parhaimpia teoksia. Joku taas piti siitä aivan erityisesti. En ole itse lukenut Lemiltä mitään muuta, joten en tiedä mihin verrata. Mutta tästä oli varmaan ihan hyvä aloittaa?
(Kommentoi, jaa, twiittaa, xiittaa ja kilauta kaverille, jos olet eri tai samaa mieltä!)
Ehkä tärkein huomio on se, että pelin tapahtumat sijoittuvat aikajanalle ennen kirjan tapahtumia. Siksi pelin pelaaminen ei vienyt iloa kirjan lukemisesta siitäkään huolimatta, että se selvittää samoja mysteerejä kuin kirjakin. Peli solahtaa uskottavalla tavalla Lemin luomaan maailmaan ja täydentää kirjaa.
Tuoreet muistikuvat pelistä helpottivat tieteellisiä termejä viljelevään tekstiin uppoamista, joten luulen että pidin kirjasta enemmän kuin mitä olisin pitänyt, jos olisin lukenut sitä täysin oman mielikuvitukseni varassa. Regis III -planeetan oudot, elottomat ja elollisetkin ihmeet näyttivät pelissä pitkälti siltä, miten ne kirjassa kuvailtiin.
Pelin hahmoilla ei ole suoraa yhteyttä kirjan henkilöihin, mutta joitain yksittäisiä kohtauksia, tehokkaita tunnelmaa luovia yksityiskohtia ja lauseita on lainattu kirjasta suoraan. Kohtien spottaaminen tekstistä oli viihdyttävää. Kirjassa oli myös joitain elementtejä, joita pelissä ei hyödynnetty, joten kirjan lukeminen pelin pelaamisen jälkeen ei tuntunut kertaukselta.
Olin huomaavinani, että Lemin romaani on kirjoitettu aikana, jolloin naisilla ei juurikaan ollut asiaa avaruuteen. Kyllähän siinä kallisarvoinen kohtu pärisee kun lähdetään ilmakehästä! Monet ammoin itsestäänselvyydeltä tuntuneet asiat, kuten se että miehistö koostuu vain ja ainoastaan miehistä, tuntuvat nykyaikana tunkkaisilta. The Invincible -pelissä hahmojen sukupuolijakauma on tasa-arvoisempi, mistä on helppo antaa lisäpisteitä.
Yllätyin siitä, että kirja oli minusta tunnelmaltaan hyytävämpi kuin peli. Ehkä tämä johtuu siitä, että kuvittelen mielessäni kirjan tilanteet kammottavammiksi kuin miltä ne pelissä näyttivät. Tai ehkä kirjan kuvaileva teksti oli vain paikoin hyvin tehokasta? Ehkä turvallisuuden tunne katosi sen myötä kun Yasna ei enää selostanut tapahtumia ystävällisellä äänellään?
Oli miten oli, suosittelen kirjaa siis kesälukemiseksi avaruuskauhun ystäville! Parisataasivuinen teos on melko nopeasti kahlattu ja sopii hyvin mukaan matkalle tai mökille. Kirja ja peli ovat yhdessä suorastaan… Voittamaton kombinaatio. Badum-tssh!
Lyhyesti
The Invincibile on retrohenkinen, vahvasti tarinallinen ja visuaalisesti sykähdyttävä hard scifi -elämys, joka on uskollinen Stanisław Lemin alkuperäiselle romaanille. Peli ei ole suora toisinto kirjasta, vaan se lisää oman ainutlaatuisen kappaleen Lemin luomaan fiktiiviseen maailmaan.
Lyömätöntä!
+ Tiivis tunnelma
+ Kauniit maisemat
+ Mysteerit kantavat loppuun asti
+ Hyvä ääninäyttely
Lyötyä.
– pelin lopusta jäi viimeistelemätön fiilis
Peli oli arvostelukappale
