Omakustannekirjailija Ninni Swan julkaisee viihteellisiä e-kirjoja, joihin kuuluu mm. kolmiosainen “Mentorit”-sarja. Sain luettavaksi ennakkokappaleen Swanin itsenäisestä uutuusteoksesta Lilyn puutarha, joka ilmestyy jakeluun tämän vuoden toukokuussa.
Lilyn puutarha sijoittuu genreltään romanttisen scifin kategoriaan. Tarinan miljöinä toimivat 2090-luvun futuristinen maailma ja 1930-luvun Lounais-Ranskan maalaisromanttiset maisemat. Tarinassa Maa-planeetasta on tehty elävä museo, jossa historiantallentajat hyödyntävät jonkinlaista hologrammiin perustuvaa aikamatkustusteknologiaa tirkistelläkseen vuoden 1931 tapahtumia Bellemore-konjakkitislaamossa. Tislaamon perijän Jean-Renén ja hänen vaimonsa Lilyn välille ongelmia aiheuttavat mm. seksistinen appiukko ja komeapiirteinen taiteilija nimeltä Javier. Vuodessa 2091 taas historiantallentaja Daniel Duchovnyn päätä sekoittaa Sade-planeetalta saapuva Blanche Lancet, kirjailija, jolla on hersyvä nauru, kopisevat korot ja epäonninen taipumus “ihastua toiseen samanmoiseen itsekeskeiseen renttuun [kuin lastensa isä].”
Goodreadsissa kirjailijan aikaisempaan tuotantoon kohdistettu vilkaisu ei nosta odotuksia järin korkealle, mutta teos kiinnostaakin minua sisältönsä puolesta enemmän konseptina. Takakansiteksti ei nimittäin jätä epäilyksen varaa siitä, etteikö kyseessä olisi ehta kioskikirja.
Tunteita ja puhetta tähtienvälisestä matkailusta
Hivenen R-kioskin pokkaritelinettä modernimpi versio kioskikirjojen tyypillisestä esiintymisympäristöstä ovat loma-asuntojen kirjahyllyt, joihin lentokenttien kioskeista ostettu matkalukemisto on loman päätteeksi dumpattu. Tunnistettavia ulkoispiirteitä näille kirjoille ovat pastelliväreillä kuvitetut kannet, joissa päähenkilön kasvoilla näkyy koko mahdollinen tunneskaala, sekä se, että syystä tai toisesta nuo kirjat näyttävät uusinakin jo valmiiksi hieman nuhjaantuneilta.
Yleisesti ottaen kioskikirjoille on ollut tapana naureskella, ja aika harva niitä herkästi myöntäisi lukevansa. Mutta silti – jokuhan niitä ostaa, eivät ne muuten siellä olisi. Millaiseen tarpeeseen kioskikirjoja sitten luetaan?
Kioskikirjallisuuden parissa laitetaan ilmeisesti lomalla ns. “aivot narikkaan”. Se pyrkii vetoamaan perimmäisiin tunteisiin, mistä johtuen ylivoimainen enemmistö on romanttista kirjallisuutta, sotakirjallisuutta sekä salapoliisi-/vakoilija-tyyppistä lukemistoa.
Romantiikan yhdistäminen tieteiskirjallisuuteen ei myöskään ole mitenkään harvinainen ilmiö. ‘Planeettaromantiikkana’ tai ‘miekka ja planeetta’ -kirjallisuutena (eng. sword and planet) tunnettu tieteisfiktion saippuaoopperamaisia elementtejä sekä vieraiden maailmojen mahdollisuuksia hyödyntävä alalaji jäljittyy niinkin kauas kuin 1900-luvun varhaisille vuosille. Kyseessä ei myöskään ole mitenkään vähäpätöinen tai edes marginaalinen genre: esimerkiksi John Normanin “Gor”-kirjasarjasta kehittyi aikoinaan kokonainen asiaan vihkiytyneiden kultti-ilmiö.
Ominaista tarinoille on se, että vieraan planeetan miljöötä, tieteisteknologiaa ja muita scifi-elementtejä käsitellään ainoastaan tunnelmakehyksenä, eikä niillä ole juonen kannalta varsinaista pointtia. Myös Lilyn puutarhassa vältetään tarpeeton teknologisiin yksityiskohtiin syventyminen vaikkapa toteamalla, kuinka väsyttävää tähtienvälinen matkailu onkaan. Mitäpä sitä turhia moiseen sanoja tuhlaamaan! Sen sijaan Blanchen illallisasuvalinta on analyysin arvoinen asia, samaten meikin kuvailuun keskitytään useamman kappaleen verran:
“Puhelun päätyttyä Blanche harjasi hiukset nopeasti. Hän suki ajan vaalentamat suortuvat sileiksi rinnuksille ja tarkasti meikin peilistä. Meikkiä ei saanut olla liikaa, muttei myöskään liian huomaamattomasti. Kevyet rajaukset silmiin, sipaisu ripsiväriä, kuultoa poskiin. Ruusunpunaisen huulipunan hän oli tyttärensä ohjeistuksesta vaihtanut tummaan persikansävyyn, koska vahva punainen valui huulten uurteisiin kuulemma paljon näkyvämmin ja sottasi paljon enemmän kuin heleät nuden sävyt.
Toisin sanoen Meadow yritti rivien välistä viestittää, että ruusunpunaisessa huulipunassa äiti näytti ikäistään vanhemmalta eikä suinkaan nuorekkaalta, hyväkuntoiselta viisikymppiseltä, kuten oli itse päässään kuvitellut.
Kuinka ärsyttävää, kun fiksut lapset osuivat oikeaan. Suorastaan raivostuttavan rasittavaa.”
Henkilöhahmojen ulkonäön yksityiskohtainen maalailu kuuluu olennaisesti romanttisen kirjallisuuden tunnelmanluontiin, onhan kerronnan tavoitteena kuitenkin luoda henkilöhahmojen välille eroottinen jännite, jossa keholliset aspektit väistämättä korostuvat. Lähes yhtä tärkeitä vaikuttavan olevan ylikorostetun hulppeat puitteet, joissa lorotetaan “tummanpunaista jumalten juomaa kuuteen koristeelliseen viinilasiin”.
Pitääkö kaikkea aina arvioida?
Kioskikirjallisuuden tyypillisiin piirteisiin kuuluu myös nopea tuotantotahti. Sekin mielletään ominaisuudeksi, joka helposti korreloi heikon laadun kanssa. Miksi uusia kioskipokkareita pitää syytää kovalla tahdilla julki, kun niitä on jo ennestään tarjolla läjäkaupalla?
Romanttisen ja/tai eroottisen kirjallisuuden kohdalla selitys voi löytyä eroottisen kuvittelun luonteesta: fantasioilla on tapana väljähtyä, joten tilalle tarvitaan jatkuvasti uusia.
Samaa näkökulmaa voi hyödyntää genrelle ominaisen kliseisyyden tarkasteluun. Olettaisin, että useimmilla näihin kirjoihin tarttuvilla on jo ennakkoon selkeä mielikuva siitä, mitä he kirjalta haluavat ja millaisia elementtejä haluavat tarinasta löytää, ja silloin noiden elementtien on myös kansien välistä löydyttävä, oli kyseessä sitten tietynlainen dominanssiasetelma tai hameenhelmojen hulmahtelun yksityiskohtainen kuvailu. Yllättyminen sen sijaan ei varsinaisesti liene toivottu asia.
Millä perusteilla kioskikirjallisuutta sitten voi arvioida, vai pitäisikö sitä arvioida ollenkaan?
Omasta mielestäni vastaus on, ettei voi, eikä pidä. Genre, joka jo lähtökohtaisesti kieltäytyy tarjoamasta mitään uutta, ja jonka lukijakunnan odotukset ovat niin kapeita ja subjektiivisia kuin vain suinkin on mahdollista olla, on tavallaan immuuni vertailulle. Oikeastaan ainoaksi päteväksi arviointikriteeriksi jää kielellinen taso. Mikäli tekstiin on tehty huolellinen oikoluku, jonka ansiosta ylikuvailevien adjektiivien ja loputtomien lauseenvastikkeiden seasta ei löydy ainakaan yhdyssanavirheitä, ja jos tekstirakenne ei muutenkaan aiheuta päänsärkyä, voi teoksen jo katsoa onnistuneeksi.
Niiltä osin Lilyn puutarha täyttää kriteerit varsin mainiosti. Välissä on jopa ihan näppärästi kirjoitettuja ja syvällisiäkin pohdintoja sisältäviä kohtia. Paikoitellen taas kirjoittaja itsekin leikittelee kieli poskella genren juustoisuudella:
“Häpeilemättä Jean-René tiiraili vaimonsa peräkumpuja. Kermanvärinen silkkialusmekko hädin tuskin peitti pakarat. Kädellään Lily yritti sivellä alusmekkoa suoraksi onnistumatta tehtävässään. Alusmekko oli ja pysyi ryppyisempänä kuin Cognacin kaupungin satakymmenvuotias leipurin leskirouva.”
En lainkaan epäile, etteikö Ninni Swanilla olisi varsin hyvin potentiaalia saada aikaan ns. “oikeasti hyviä” kirjoja.
Ninni Swanin kirjat ovat muuten ainakin tämän artikkelin kirjoitushetkellä ladattavissa ilmaiseksi hänen nettisivullaan!
Ninni Swan: Lilyn puutarha (389 s.)
Kustantaja: omakustanne, 2024
Arvostelukappale saatu kustantajalta.
Ilmeisesti sekä Lilyn puutarha -kirjan että Mentorit-sarjan viihteeseen sisällytetty yhteiskuntakritiikki (ja sen projisointi nykymaailmaan) on jäänyt arvostelijalta huomaamatta – symboliikasta puhumattakaan. En tiedä, mitä aiheita kioskikirjoissa on, mutta minä olen käsitellyt teoksissani muun muassa seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsen kuolemaa ja totalitarismia, vain mainitakseni muutaman.
Odotin blogiltanne ammattimaista otetta ja perusteltua kritiikkiä, mutta niiden sijaan sain kummastella alentuvaa kirjoitustyyliä.
Kiitos viestistäsi! Nörttitytöt-blogi toimii täysin vapaaehtoisvoimin ja artikkeleita meille tuottaa laaja joukko kirjoittajia omista kiinnostuksenkohteistaan ja näkökulmistaan.
Vaikka emme ole ammattimedia, artikkelien laatu on meille kunnia-asia. Tässä kyseisessä arviossa ja artikkelissa käsiteltiin sekä blogitekstin kirjoittajan omaa näkemystä lukemastaan teoksesta sekä asetettiin se laajempaan kontekstiin. Tätä kirjoittajamme myös tekstissä pohtii, sillä kirjallisuuden tuottaminen tai teosten arviointi eivät tapahdu tyhjiössä.
Varsinaisen kirja-arvostelun kohteena artikkelissa on vain tämä yksi teos, Lilyn puutarha. Kirjailijan muut/aikaisemmat teokset tai niiden teemojen tarkastelu eivät siis tässä arviossa ole olleet relevantteja, eikä artikkelin kirjoittaja ole niihin tutustunut. Päätoimitus on myös luonnollisesti tarkastanut ja toimittanut tekstin ennen sen julkaisua.
No johan oli arvio. Jos käyt sen R-kioskin hyllyn tarkistaa, niin sieltä löytyy Viveca Steniä ja Lucinda Rileyä, joten analyysinne siitä mitä pokkareita missäkin myydään ontuu pahasti. Odotin toiselta kirjoittajalta hieman enemmän, vaikka ei tykkäisi.
Kirjoittajamme viittaa tekstissään nimenomaan romanttisen kirjallisuuden sekä esim. dekkarikirjallisuuden genreihin, jota on yleisesti ottaen kutsuttu kioskikirjallisuudeksi. Artikkelissa on teoksen kirja-arvostelun lisäksi asetettu se laajempaan romanttisen kirjallisuuden genren viitekehykseen.
Tähän myös vielä kommenttina, että kioskikirjallisuus ei ole genre, vaan julkaisumuoto. Sitä on ollut myös tapana käyttää halventavassa merkityksessä. Nörttityttöjen kaltaiselta feministiseltä yhteisöltä toivoisi vallitsevien normien haastamista, ei suorastaan vanhanaikaiseksi ryhtymistä. Ei nimittäin ole kovin feminististä niputtaa romantiikkakirjallisuutta kioskikirjallisuudeksi ihan vain aiheen perusteella.
Tiedoksi kaikille keskusteluun osallistuville kommentoijille: Nörttityttöjen päätoimitus moderoi blogiin tulevat kommentit varmistaakseen, ettei blogin kommenttikentälle päädy epäasiallisuuksia, spämmiä, trollausta tai henkilöihin kohdistuvaa asiattomuutta. Tähän kirja-arvosteluun on tullut poikkeuksellinen määrä kommentteja sekä arvostelun kirjoittajaan että teoksen kirjailijaan kohdistuen, joita ei niiden henkilöön menevän sävyn takia voida julkaista.
Valitettavasti moderointi on ollut suurta. Kommentoin itse tuota kioskikirjojen analyysia sekä peräsin kyllä toisen kirjoittajaksi tituuleeraavan kollegialisuutta, vaikka teoksesta ei tykkäisi. Kirjoittaja arvostelee kirjaa, mutta hänen omaa analyysiaan ei saa arvostella? Erikoista.
Hei! Nörttitytöt-blogi toimii vapaaehtoisvoimin, eikä päätoimitus ole joka hetkenä päivystämässä blogiin jätettyjä uusia kommentteja. Teemme tätä yhteisön voimin harrastuksena ja vapaa-ajalla. Meillä ei ole palkattua henkilökuntaa, joka tarkastelisi saapuneita kommentteja, vaan kommentit käsitellään useimmiten 2-7 päivän kuluessa. Tästä syystä kommenttien julkaisussa voi joskus kestää tovi, mutta kaikki asialliset kommentit julkaisemme kyllä lopulta.
Nörttitytöissä kannattaa nyt miettiä vastuullista kritiikkiä ja kritiikin määritelmää tarkemmin. Tässä tekstissä ei oikeastaan analysoida kirjaa, vaan lähinnä upotetaan se arvioijan omista ennakkoluuloista lähtevään selostukseen. Jos tekstin kirjoittaja olisi halunnut keskustella aiheesta yhteiskunnallisesti, silloin olisi ollut syytä ottaa mukaan myös lähteitä ja kommentoida muualla esitettyjä mielipiteitä. Nyt koko teksti tuntuu lähinnä arvioksi naamioidulta mielipidekirjoitukselta romanttisesta kirjallisuudesta. Se ei ole rehellistä tai reilua lukijoita ja kirjailijaa kohtaan.
Jos mietitään vaikkapa kritiikin eettisiä ohjeita, tässä rikkoutuvat kohdat 1. ja 7.: https://www.kritiikkinakyy.fi/2021/02/kritiikin-eettiset-ohjeet/
Tässä epäonnistuneessa kirjoituksessa kirjoittaja ja tämän media unohtavat valta-asemansa.
Kuten aiemmin on todettu, kritiikin eettisissä ohjeissa kehotetaan välttämään alaspäin lyömistä. Juuri tämä on tämän kirjoituksen, ja usein laajemminkin suomalaisen kulttuurikritiikin ongelma: kriitikko ei tunnista eikä tunnusta valta-asemaansa.
On aivan eri asia, jos suomalainen media teurastaa vaikkapa Stephen Kingin uusimman teoksen kuin pienen indie-kirjailijan. Ellette ymmärrä miksi, kehotan pohtimaan valtaanne huolellisemmin.
Havainnollistetaan asia näin: jos Stephen King julistaisi julkisesti Nörttitytöt täysin naurettavaksi amatöörimediaksi, jota kukaan ei voi ottaa vakavasti, toteutuisi alaspäin lyöminen.
Samaan alaspäin lyömiseen syyllistyy tämä ylimielinen ja alentuva kirjoitus.
Se ei ole sinänsä poikkeus mediassa: myös kustantamojen kautta esikoisensa julkaisseita kirjailijoita on kautta aikain murskattu suurissa medioissa, joilla on suunnaton valta suhteessa yksittäiseen kirjoittajaan – vallan mukana tuleva vastuu vain pääsee turhan usein unohtumaan.
On sitä paitsi merkillinen asenne vaatia, että kirjallisuutta julkaistaisiin vähemmän. Kun jokainen tietää, että lukeminen vähenee, kirjallisuutta julkaistaan yhä vähemmän, ja kulttuurijournalismi on henkitoreissaan, olettaisi kirjallisuuteen keskittyvän kirjoituksen asennoituvan kirjallisuuteen toisin.
Tämä ummehtunut, elitistinen asenne toimitukselta tuntuu kovasti menneen maailman ajattelulta. Kirjallisuus, kuten muutkin taidemuodot, siirtyvät yhä enemmän indie-puolelle, ja suomalaisen kulttuurikritiikin olisi vähitellen aika herätä tähän.
Tämän kirjoituksen kaltaiset tempaisut eivät tee mitään muuta kuin murskaa jo ennestään murenevaa kulttuurimuotoa.
Eikä se suoraan sanottuna kohenna suomalaisen kulttuurijournalismin uskottavuuttakaan.
Hei! Päätoimituksen puolesta vastaamme sen verran, että Nörttitytöt on tosiaan vapaaehtoisvoimin toimiva blogi, jota tehdään vapaa-ajalla ja harrastuspohjalta yhdessä laajan kirjoittajayhteisömme kanssa. Yhteisöblogimme vertaaminen valtamedioihin, joiden takana usein on voittoa tavoittelevaa liiketoimintaa, palkattua työvoimaa sekä valtakunnallisesti merkittävä näkyvyys, ei päätoimituksen näkemyksen mukaan ole kovin osuva mielikuva. Emme ole ammattilaismedia, emmekä esimerkiksi hyödy blogista rahallisesti.
Aina arvosteltava teos ei kolahda arvostelijalle täysin, ja kritiikin on määritelmällisestikin oltava avoimesti subjektiivista puhetta. Se, että teos ei puhuttele juuri kyseistä arvostelijaa, ei automaattisesti tarkoita että teosta lytätään tai “lyödään alaspäin”. Esimerkiksi tässä arvostelussa teoksesta on nostettu esiin monia puolia lajityyppiä huomioiden. Teosta on muun muassa kiitetty kielellisistä ansioistaan.
Päätoimitus tai arvostelun kirjoittaja eivät myöskään vaadi, että kirjallisuutta julkaistiin vähemmän, vaan arvostelija pohtii teoksen suhdetta lajityyppinsä kulttuurikenttään. Nörttitytöt tukee ehdottomasti kaikenlaisen kirjallisuuden esille tuomista sekä lukemiseen kannustamista. Blogimme lukuisat kirja-arvostelut monien eri lajityyppien edustajista ja eri kustantamoiden sekä indie-julkaisijoiden teoksista ovat meidän keinomme tuoda lukijoidemme tietoisuuteen mielenkiintoisia kirjallisia julkaisuja, joihin tarttua.