Ensimmäinen asia, joka elokuvassa kiinnitti huomioni oli tarinan selvä yhtenäisyys Mary Shelleyn Frankensteinin hirviöön. Bella (Emma Stone), elokuvan päähenkilö, on kuolleen naisen ruumis herätettynä henkiin hänen kohtuun kuolleen vauvansa aivojen avulla. Vaikka Bella on ruumiillisesti aikuinen, aloittaa hän elonsa kuin pikkulapsi – hän kävelee melkein robottimaisin askelin, puhuu ymmärtämättä sanojen tarkoitusta ja pissaa lattialle. Bellan isä, hänen “luojansa”, tohtori Godwin Baxter (Willem Dafoe) on päivätöikseen luennoija ja jonkinlainen kirurgi, vaikka emme saa täyttä varmuutta onko ihmisten leikkailu Baxterille harrastus vai työ. Baxterin luennoilta saapuu myös herrasmies Max McCardle (Ramy Youssef) Baxterin ja Bellan kotiin, joka Baxterin kehotuksesta alkaa tarkkailla Bellan kehitystä. Pian tämä kehitys saa seksuaalisen sävyn, kun Bella keksii itsetyydytyksen ja ei ymmärrä, miksi ei voi tehdä jotain niin hyvältä tuntuvaa keskellä muiden aamiaista. Bellan kiinnostus seksuaalisiin asioihin kasvaa, kun naistenmies Duncan Wedderburn (Mark Ruffalo) tulee kartanoon liikeasioissa. Bella päättää lähteä Duncanin mukana pois kartanosta, jossa hän on ollut periaatteessa vankina, ja alkaa elää elämäänsä oman tahtonsa mukaan, ei isänsä tai sulhasensa Maxin. Bellan isä päästää hänet lopulta lähtemään, kun Bella uhkaa vihata isäänsä koko elämänsä, jos tämä ei anna hänen mennä. Tästä alkaa Bellan matka kohti itsenäisyyttä – sekä ruumiillisesti että henkisesti – ja tämä muutos näkyy elokuvassa myös visuaalisesti mustavalkoisuuden muuttuessa väreiksi.
Tähän mennessä Bella on ollut täysin isänsä ja kihlattunsa vallan alaisena ja ensin näyttääkin siltä, että hänen elämänsä Duncanin kanssa on vapaata ja estotonta. Rakoja heidän suhteeseensa alkaa kuitenkin ilmestyä, kun Bella ei näytä osoittavan samanlaista kiinnostusta Duncaniin, mitä Duncan häneen. Hauskinta tilanteessa on – ja tarkoituksella – että Duncan itse saarnaa Bellalle siitä, kuinka naisen on turha rakastua häneen, koska mies on kykenemätön rakkauteen ja haluaa vain lyhyitä suhteita naisten kanssa. Mutta heti jos Bella osoittaa kiinnostusta tai uteliaisuutta toiseen mieheen, ja tämän kiinnostuksen ei tarvitse edes olla romanttista tai seksuaalista, Duncan alkaa käyttäytyä omistushaluisesti ja mustasukkaisesti. Tämä tekopyhyys on hauskasti aseteltu juuri siksi, koska Duncan on naistenmies, ja tällainen asenne jossa mies omistaa naisen, koska hän harrastaa seksiä tämän kanssa, on hyvin yleinen nykyäänkin. Itse asiassa Duncan on aika osuva ruumiillistuma incel-kulttuurin ajatuksenjuoksusta, jossa naisten pitää olla koskemattomia neitsyitä, eivätkä he saa käydä vieraissa, mutta miehet voivat heilutella makkaraansa ties kuinka monen naisen sisällä, olivatpa suhteessa tai eivät.
Bella oppii seksuaalisen heräämisen lisäksi muita asioita matkansa aikana, kuten elämän haurauden ja ihmisten ahneuden, mutta päättää silti pysyä optimistisena ja uskoa ihmisyyteen. Naisten osuus omaan alistamiseensa nähdään porttotalon omistajan Swineyn, vanhan naisen muodossa. Hän myy naisten ruumiita ja pitää heidät köyhyydessä, mutta on kuitenkin armollisempi kuin miehet hänen asemassaan. Elokuva antaa ymmärtää, että Swiney on itse ollut prostituoitu ja sen takia hän kohtelee talonsa naisia paremmin. Tämä ei kuitenkaan poista Swineyn osuutta hänen työssään olevien naisten alistamisesta. Elokuvan lopuksi Bellan mies saapuu ja vaatii hänet takaisin – Bella oli entisessä elämässään Victoria, joka teki itsemurhan raskaana ollessaan. Bella saa selville, että hän ei ollutkaan Victoriana kovin hyvä ihminen ja hänen miehensä oli seksistin lisäksi väkivaltainen. Tämä kokemus auttaa Bellaa vahvistamaan identiteettinsä ja elämään vapaasti, omana itsenään – ei kenenkään miehen omaisuutena tai orjana muiden ajatuksille.
Ainoastaan Bellan isä ja hänen kihlattunsa ovat miehiä, jotka pystyvät päästämään irti omistushalustaan Bellaa kohtaan ja sekin tapahtuu vasta, kun Bella uhkaa heitä tai huumaa heidät tajuttomaksi. Loppujen lopuksi nämä kaksi miestä tukevat Bellaa hänen ihmisyytensä etsinnässä sekä kaukaa että Bellan palatessa kartanoon. Itse nautin elokuvan mielikuvituksellista ja upeista lavastuksista, jotka tuovat filmiin fantasian tunnelmaa. Tämä oli varmasti tarkoituksellista, alkoihan elokuva viitteellä Frankensteinin hirviöön. Viktoriaaninen maailma vinksahtaneella fantasialla höystettynä tuo tietynlaisen erikoisuuden tarinaan, joka jäi mieleeni. Nautin myös suuresti elokuvan huumorista, joka ajoi välillä makaaberin ohi melkein huonomakuisuuteen. Naiset saavat harvoin esittää yhtä oudon humoristista roolia kuin Bella, ja Emma Stone vetikin kaiken irti hahmostaan. Oma suosikkini oli kuitenkin naistenmies Duncan ja hänen ajautumisensa vapaan rakkauden kannattajasta pakkomielteiseksi yhden naisen ahdistelijaksi, josta hän totta kai syyttää naista. Suosittelisin elokuvaa ehdottomasti katsojille, joita kiinnostaa feminismi erityisesti seksuaalisesta ja ruumiillisesta näkökulmasta ja myös katsojille, joilla on hieman kieroutunut huumorintaju, koska he saattavat nauttia tarinan absurdista komediasta.
