Iltahetki eräänä jouluna, joka ei tuntunut joululta. Kuva: Ella Lopperi.
Jouluton joulu
Suhteeni jouluun ei aina ole ollut ihan yksinkertainen. Liitän siihen mielessäni liudan ristiriitaisia tunteita ilosta suruun, riemusta haikeuteen, onnesta pettymykseen. Siinä missä monelle joulu on perheen kanssa rauhoittumisen ja juhlan aikaa, on itselläni takana pitkiä jaksoja jolloin olen kokenut jouluni juurettomiksi ja levottomiksi. Tiedän monen kokevan samoin, mikä on samaan aikaan lohdullista ja sydäntäsärkevää.
Mielenkiintoisesti joulun odotus on silti ollut minulle pääosin mukavaa. Innostun pienten koristelujen lisäämisestä sinne tänne sekä valonauhojen ripustamisesta iltojen pimetessä. Glögin kulutukseni voi laskea litroissa jo marraskuussa ja joulukalentereita voi todellakin olla monikossa.
Vaan se aatto. Ahdistava aatto, jonka yli olisin voinut vain nukkua. Herätä vaikka vasta tapanina.
Niinpä useana vuonna olemme viettäneet puolisoni kanssa ”verhot kiinni -joulua”. Joulua, joka ei ole joulu – vain päivä muiden joukossa. Ei sukulointia, ei hösäystä. Ei jouluruokaa, ei jouluelokuvia. Ei repeatilla tykittävää joululaulujen soittolistaa, ei pakettien rapinaa eikä todellakaan mitään kuusen raijaamista.
Jouluton joulu on ollut helpotus ja ”synninpäästö” silloin, kun joulunaikaan liittyvää tunnelatausta on ollut haastavaa kohdata ja käsitellä. Helpotusta se on tuonut sittenkin, kun aikaa ja ymmärrystä on karttunut: joulun skippaaminen silloin tällöin keventää kummasti vuodenaikaan salakavalasti hiipivää stressiä. Kun maailmaa muutenkin yritetään aina saada valmiiksi vuodenvaihteeseen mennessä, pieni himmaaminen lienee sallittua – olivat syyt taustalla sitten mitä tahansa.
Vaikka suhteeni jouluun edelleen kehittyy ja elää, ja olen pikkuhiljaa löytänyt tilaa rakentaa omia jouluperinteitäni, sijaitsee ”verhot kiinni -joulu” edelleen sydämessäni aivan erityisessä paikassa. Varmaan aika tarkkaan siinä Katri Helenan Joulumaan vieressä.
Ella Lopperi
