Minulle tarjoutui mahdollisuus lukea ja arvostella perinteentutkija Pasi Klemettisen tietokirja Karhu – pohjoisten kansojen myyttejä. Päätin tarttua mahdollisuuteen kahdestakin syystä. Ensinnäkin, olen aina ollut kiinnostunut sekä historiasta että uskonnoista, etenkin vanhoista alkuperäiskansojen uskomuksista. Minua kiehtoo tietää, miten entisaikojen kansat elivät ja käyttäytyivät, sekä kuinka suuri merkitys heitä ympäröivällä luonnolla oli. Sama näkyy myös siinä, miten nämä kansat suhtautuvat karhuun. Toisekseen,… noh, annetaan lukijoille tähän väliin mahdollisuus keksiä hyvä sukunimivitsi. Kehotan myös jakamaan näitä kommenteissa, parhaat saavat ikuista kunniaa aidolta Karhulta.

Ja sitten asiaan. Klemettinen aloittaa kirjansa kertomalla omasta suhtautumisestaan karhuun. Hän esittelee itsensä kokeneena eränkävijänä, joka tunnistaa karhun talvipesän lumisen metsän keskeltä. Kirja ei kuitenkaan keskity Klemettisen omiin kokemuksiin, vaan siirtyy nopeasti kuvaamaan eri kansojen pyyntitapoja sekä riittejä karhun kaadon jälkeen. Klemettinen vie lukijan matkalle Pohjois-Amerikkaan, Siperiaan ja Aasiaan sekä Suomeen. Eteläisen pallonpuoliskon karhuun liittyviä uskomuksia ja tapoja ei juurikaan käsitellä.

Miksi karhu on ollut merkittävä pyyntieläin näille kansoille? Lajista riippuen karhu on suuri kokoinen petoeläin, joskin kaikkiruokainen sellainen. Karhua edelleen nimitetään metsän valtiaaksi ja yhä edelleen sen metsästämistä pidetään merkittävänä. Erona kirjassa esiteltyjen kansojen perinteisiin mainitaan, että ainakin Suomessa karhun metsästys on rajoitettu syksyyn ja muina aikoina se vaatii poikkeusluvan. Myöskään karhun emoa tai pentuja ei saa metsästää, vaan ne ovat rauhoitettuja eläimiä myös metsästyskauden aikana. Kirjassa kuvattua talvipesästä metsästystä ei siis nykylain mukaan Suomessa saa enää harrastaa.

Pidin mielenkiintoisena, miten kansoilla eri puolilla maailmaa oli yhteneväiset suhtautumiset karhuun. Karhu ei selvästikään ollut saaliseläin muiden joukossa, vaan karhun kaato vaati aina valmisteluja. Tietyillä riiteillä varmistettiin, että kaato onnistuu eikä karhu suutu metsästäjilleen. Ajateltiin jopa, että tarpeeksi lepytelty eläin suostuu itse vapaaehtoiseksi saaliiksi. Useilla kulttuureilla oli tapana pyydellä karhulta anteeksi sekä perustella, että tämä tehtiin nyt tuon naapurikansan nuolella, ei omalla. Karhun ruho piti käsitellä tietyllä tavalla, jottei karhun henki jäisi vihaisena kostamaan kaatajilleen. Useita päiviä kestäneitä peijaisjuhlia on esiintynyt Suomen lisäksi myös siperialaisten kansojen keskuudessa.

Karhua kaadettiin, vaikkei sen lihaa välttämättä syöty. Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöjen keskuudessa oli heimoja, jotka ajattelivat karhujen ja ihmisten olevan sukua toisilleen, eikä sukulaisen lihan syöminen ollut suotavaa. Karhun kaadolla haettiin enemminkin onnea elämälle. Useimpien kansojen keskuudessa koko karhu kuitenkin hyödynnettiin. Taljasta sai vaatteita ja rasvalla hoidettiin hiuksia. Ei ollut suotavaa kaataa metsän ruhtinasta ja kohdella sitä epäkunnioittavasti.

Parasta antia kirjassa oli Klemettisen lyhennelmät eri kansojen karhuihin liittyvistä tarinoista. Suurin osa tarinoista kulki samalla kaavalla, eri nuori nainen joutui syystä tai toisesta karhun puolisoksi, aneli miestään antautumaan metsästäjille saaliiksi ja muuttui lopulta itsekin karhuksi. Tarinoissa näkyy selkeästi pelko siitä, että karhu hakee nuoria neitsyitä puolisokseen. Karhu on myös tarinoissa vertauskuva jostain suuresta muutoksesta tai uhasta.

Karhua on pelätty, karhua on kunnioitettu. Talvipesästä metsästyksestä voi olla montaa mieltä, mutta muinaisten kansat eivät tehneet sitäkään puhtaasti sen takia, että se on helppo tapa kaataa karhu. Saaliille lähteneiden piti herättää talviunta nukkuva karhu, ja tällöinkin karhulta pyydeltiin sanallisesti anteeksi ja sille osoitettiin kunnioitusta. Karhu on kuitenkin myös suurpeto, joka aiheuttaa kauhua. Klemettinen tuo esiin myös petovihaa, joka alkoi kansojen siirryttyä maa- ja karjatalouteen. Kotieläimiä saalistava karhu oli välittömästi vaarallinen häirikkö, joka tuli tappaa.

Yhä edelleen karhu on ansaitusti metsän valtias, vaikka siihen liittyvät uskomukset ovatkin aikojen saatossa hälvenneet. Klemettisen kirjan teemat pyörivät vahvasti karhun pyynnin ympärillä ja tapoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Voin suositella kirjaa heille, joita kiinnostavat muinaiset tavat ja uskomukset.

Pasi Klemettinen: Karhu – pohjoisten kansojen myyttejä. SKS Kirjat 2023.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Oikausu: Tekstissä oli virheellisesti mainittu, että Klemettinen esittelisi itsensä kirjassa kokeneena metsästäjänä. Virheellinen tieto on nyt korjattu.

Lue myös nämä:

Kirja-arvostelu: Säkenöivät ja oikukkaat, Hanna-Reetta Schreck Kirja-arvostelu: Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykeho – eli miten juosta pakoon ilman jalkoja Kadotettuja perinteitä etsimässä – Arvostelussa Reetta Rannan “Rituaalikirja: Etsijän opas” Kirja-arvostelu: Elli Lepän runokokoelma Materian unet