Etkö millään keksi, mitä katsoisit tänä Halloweenina? Ei hätää – Nörttitytöt ovat koonneet leffavinkkejä, jotka aiheuttavat takuuvarmasti adrenaliinin purkauksia ja aivojen raksutusta!
Huom: kirjoituksissa on käytetty kauhuelokuvien kansikuvitusta sekä kuvauksia kauhuelokuville tyypillisestä tematiikasta ja kuvakielestä. Etenethän varovasti, mikäli tämä genre ei kuulu lempiaiheisiisi. 🙂
Kauhun kierre (Don’t Look Now) (1973)
Kauhun kierre on yksi muistettavimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Elokuvassa eivät vallitse veriroiskeet ja hakatut ruumiinosat, mikä niin monessa kauhuleffassa on ollut tavaramerkki 1980-luvulta alkaen. Itse asiassa elokuvassa ei näy verta melkein ollenkaan ja kauhukin näyttää puuttuvan ison osan elokuvan kestosta. Katsoja saattaisi melkein erehtyä luulemaan leffaa rakkaustarinaksi, jossa tyttärensä menettäneet vanhemmat kuvaannollisesti löytävät toisensa uudelleen Venetsian romantiikkaa tihkuvilla kanaaleilla. Mutta tämä on kaikki silmänlummetta ja kauhu alkaa hitaasti mutta varmasti ottaa otteen katsojista, kun Venetsian romantiikka alkaakin vääristyä pakokauhuksi. Elokuvassa käytetään paljon symboliikkaa ja kuvaannollisia keinoja tarinan kertomiseen, kuten pariskunnan tyttären hukkuminen järveen elokuvan alussa ja veden jatkuva läsnäolo tarinassa, joka muistuttaa kuolleesta tyttärestä. Elokuva saattaa olla erityisesti “gore”- tai “jump scare” -kauhuleffoista tykkääville liian hidastempoinen, mutta kehottaisin silti jatkamaan loppuun asti, koska loppu saattaakin yllättää monet. Plus, leffassa on loistavat näyttelijät ja paras musiikki mistään kauhuelokuvasta. Ei ihmekään, että elokuva on vuosien saatossa noussut kulttisuosioon. Jos haluaa tänä Halloweenina katsoa vähän intellektuellimpaa kauhua, niin Kauhun kierre on siihen hyvä ehdokki.
Jenni Virkamäki
The Wind (2018)
Elokuva kertoo keskellä preeriaa asuvasta pariskunnasta – Lizzie ja Isaac Macklin – ja heidän selviytymisestään ankarassa erämaassa. “Naapuriin” eli muutaman kilometrin päähän muuttaa toinen nuori ja toiveikas pariskunta, mutta naapurusten ystävyys ei ole täysin ongelmatonta. Välillä näyttäytyy myös ystävällinen, mutta hieman outo saarnaaja.
Elokuva kerrotaan enimmäkseen Lizzien näkökulmasta, ja jossain vaiheessa katsoja alkaa miettiä, ovatko kaikki tapahtumat todellisia. Tarina ei etene kronologisesti, vaan hyppii edestakaisin tulevaisuudessa ja menneisyydessä, joten lopussakaan ei ole ihan selvää, oliko preerialla tosiaan demoni, vai rikkoiko eristys hahmojen mielen. The Windissä ei ole juuri ollenkaan säikyttelyä, vaan kauhu syntyy hitaasti kasvavasta painostavasta tunnelmasta ja eristyksestä, sekä kerronnan epäluotettavuudesta. Suosittelen jump scare -kauhun ja splatterin vihaajille.
Reetta Järvenpää
Lake Mungo (2008)
Lake Mungo on järkyttävän kamala, mutta silti kiehtova kauhuelokuva. Se on suurimman osan ajasta hillitty ja mysteerinomainen: tämän blogitekstin mukaan siinä on vain yksi jump scare -kohtaus. (En voi itse tarkistaa sitä, koska en uskalla katsoa elokuvaa uudestaan.) Mysteerin selvittelyn myötä paljastuu kuitenkin pelottavia ja kauheita asioita.
Usein katsomissani kauhuelokuvissa noudatetaan kaavaa, että ensin tapahtuu selittämättömiä asioita ja päähenkilöt pelkäävät tulevansa hulluiksi; sitten he alkavat selvittää, mistä ilmiöt johtuvat. Ilmiöille löytyy yleensä paranormaalin loogisia selityksiä, esimerkiksi jostain tragediasta on jäänyt kummittelemaan joku haamu, jonka voi päästää jatkamaan kuolemanjälkeistä elämäänsä rituaalin avulla. Seuraa toiminnan melskettä, jossa haamu näytetään, eikä se olekaan lopulta niin pelottava. Kaikki päättyy suht onnellisesti ja katsojana on rauhallinen mieli.
Lake Mungossa kaavaa ei kuitenkaan noudateta. Elokuvassa perheen tytär katoaa ja löytyy kuolleena. Perhe on surun murtama. Alkaa tapahtua selittämättömiä asioita, ja perheen poika tekee etsivän työtä selvittääkseen, mistä ne johtuvat. Selitykset ovat kuitenkin vielä pelottavampia, ja niihin liittyy suru ja yksinäisyys. Ja kyllä, myös hirveä haamu, joka on minusta edelleen tosi pelottava ilmestys.
Elokuva on twinpeaksmäinen – perheen tytär on vähän kuin Laura Palmer, jonka kuolemasta tapahtumat alkavat ja jonka elämästä paljastuu kylmääviä yksityiskohtia.
Tykkään nimenomaan yliluonnollisesta kauhusta, sillä haluan viihtyä enkä miettiä jotain tosielämän vääryyksiä. (Toki sitten kuitenkin pimeällä pelkään näitä yliluonnollisuuksia.) Mutta huomaan tässä, että Lake Mungossa on ohueen yliluonnollisen verhoon puettu jokaista meitä koskettavia ja pelkoa herättäviä teemoja, kuten yksinäisyys ja eristyksiin joutuminen. Ja siksi se on niin tehokasta kauhua!
Soile Kontio
The Cabin in the Woods (2011)
Drew Goddardin ohjaama ja yhdessä Joss Whedonin kanssa kirjoittama The Cabin in the Woods on yksi harvoja omia kauhuleffasuosikkejani. Kauhu on minulle haastava genre ja tykkään, jos sen lisäksi teoksessa – olipa kyseessä sitten leffa, kirja tai sarjakuva – on jotain muutakin, esimerkiksi scifin tai fantasian elementtejä. Ei lienekään siis vaikea arvata, että suosikkilistani ykkössijoilla on Alien-sarjan elokuvia.
The Cabin in the Woods kertoo viidestä ystävästä, jotka ovat vuokranneet mökin. Mutta pian asiat saavat pahaenteisen käänteen. Tästä leffasta ei voi kauheasti sanoa paljastamatta keskeisiä juonikäänteitä, mutta sen voin kyllä todeta, että siinä missä suurin osa kauhuleffoista on mahdottoman ennalta-arvattavia kuluneine kliseineen, tässä oli todella kiinnostavia yllätyksiä nurkan takana. Suosittelenkin leffaa perinteisiin kauhupläjäyksiin pettyneille.
Niina Tolonen
Pahanhautoja (2022)
On kahdentyyppisiä elokuvia, joita en katso. Kotimaisia elokuvia ja kauhuelokuvia. Joten kotimainen kauhuelokuva ei kuulu todellakaan vakiovalikoimaani!
Käsikirjoittaja Ilja Rautsi oli jo aiemmin vaikuttanut lyhytelokuvillaan The Helsinki Mansplaining Massacre (2018) ja The Night of the Living Dicks (2021), eli Pahanhautoja kiinnosti. Rautsin tuntemus kauhugenrestä on myös laaja, eli osasin odottaa laatua joka välttää pahimmat kliseet. Ja tarpeeksi monta kaveria kertoi, että elokuva ei ole ehkä ihan perinteisesti “pelottava kauhuleffa”, eli uskaltauduin katsomaan sen ihan elokuvateatterissa.
Pahanhautojassa seurataan nuorta tavoitteellisesti telinevoimistelua harrastavaa Tinja-tyttöä (loistava Siiri Solalinna) ja hänen äitiään (Sophia Heikkilä), jolle mikään ei ole tärkeämpää kuin pitää täydellisen perheen kulisseja yllä suositussa videoblogissaan. Tinja tuo kotiin oudon linnunmunan, josta kuoriutuu jotain vieläkin oudompaa, joka mullistaa koko perheen elämän.
Kauhua on siis ihan perinteisessä muodossa: munasta kuoriutuva hirviö on hyvin tehty ja mukana on hieman aika ällöttävääkin body horroria. Aito kauhu nousee kuitenkin Tinjan ja äitinsä välisestä suhteesta, eikä katsojalle todellakaan jää epäselväksi mikä on elokuvan hirviömäisin elementti! Tämä tekeekin elokuvasta mielenkiintoisen ja psykologisen – ja valitettavasti monille katsojille liian realistisen – ja niinpä kauhuelementit nousevat hieman erilaiseen asemaan, ehdottomasti positiivisella tavalla.
Erikoisinta elokuvassa oli kuitenkin ehkä sen aiheuttama “uncanny” -fiilis. Termille ei oikein ole suomennosta; “vaikuttaa tutulta, mutta jotain on kuitenkin pielessä” saattaisi olla lyhyt määrittely. Tässä tuon ilmiön saa aikaan kuvauspaikat. Elokuva tapahtuu selvästi Suomessa, mutta se on kuvattu Latviassa. Eli paikat näyttävät tutuilta, mutta kuitenkin hieman vääriltä: puut ovat vääränlaisia, valo on erilainen kuin Suomessa. Tätä aspektia tuskin huomaa, ellei Suomi ole tuttu maana, mutta itselle se loi ihanan vääristymän joka tuki elokuvan pastellista värimaailmaa loistavasti!
Eli siis Pahanhautoja: kauhua meille, jotka emme katso kauhua!
(Bubbling under: Låt den rätta komma in (2008) – ruotsalaista vampyyrikauhua!)
Marianna “Kisu” Leikomaa
The Eye (Gin gwai) (2002)
Vaikken nykyään juurikaan kuluta kauhua, on yksi genren edustaja aikanaan tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen: aasialaista kauhua edustava The Eye. Pangin veljesten ohjaama leffa käynnistyy mielenkiintoisella asetelmalla, jossa 5-vuotiaana sokeutunut nuori nainen, Wong Kar Mun (Angelica Lee), pääsee sarveiskalvonsiirron myötä palauttamaan näköään. Näön pikkuhiljaa herätessä Mun kuitenkin joutuu kauhukseen (ja katsojien kauhuksi) huomaamaan, että palautuva aisti on suonut hänelle myös kyvyn kurkistaa kuoleman verhon taa.
Elokuvan hitaasti hiipivä tunnelma sekä Munin tilanteen aukeaminen vähä vähältä hänen silmiensä kautta koetun maailman sumun pikkuhiljaa hälvetessä karmii ja ahdistaa. Kauhua kasvatetaan jonkun verran toki niin ääni- ja kuvamaailman äkkisäikäytyksillä kuin rauhallisemmin Munin oman ymmärryksen asteittaisella laajentumisella. Jos on ollut lähes koko elämänsä sokea, mistä tietää, mihin näkemäänsä voi luottaa?
The Eyen varsinainen vaikuttavuus alkaa seljetä loppua kohti, kun Mun haluaa selvittää, miksi levottomat sielut piinaavat juuri häntä. Tarinan kehyksen sisälle muodostuu surullinen ja toisaalta kauniskin kuva ihmisluonnosta, läheisyyden tarpeesta, sivuutetuista avunhuudoista – ja anteeksiannosta. Elokuvan loppukohtaukset ovat piirtyneet mieleeni melkein kuva kuvalta. Alkupuolen karseista säikyttelyhetkistä huolimatta tämä leffa on ehdottomasti katsomisen arvoinen lopullisen viestinsä ansiosta.
Ella Lopperi
It (2017)
Voiko kauhusta puhua mainitsematta Stephen Kingiä?
Minä olen yksi Kingin kasvateista. Luulen, että meitä on kokonainen sukupolvensisäinen ryhmittymä.
Kuudennen luokan loppuun mennessä olin lukenut kaikki Kingit, jotka kyläkirjastosta ja kavereiden kirjahyllyistä sain käsiini. Toki traumatisoiduin syvästi, sillä olin aivan liian nuori moiseen, mutta en myöskään voinut lakata lukemasta. Etenkin Hohto sekä filosofiseksi fantasiaseikkailuksi kääntynyt Se pitivät otteessaan. Kun näin Kubrickin ikonisen Hohto-filmatisoinnin ensimmäisen kerran, tuijotin suu auki; elokuva oli omalta osaltani yksi muovaavia sukupolvikokemuksia, ja teki minusta modernismin, imagismin ja auteur-elokuvan fanittajan loppuelämäkseni.
Vuoden 2017 filmatisointi Se-romaanista (Siitä? Sestä? Mistä?) ei myöskään ollut pettymys. Elokuvassa pelon ja pahuuden symboliikka kuroutuu lapsuuden semi-irrationaalisten pelkojen kautta julmaan todellisuuteen ja kasvaa välillä tukahduttaviin mittasuhteisiin. Onhan se myös visuaalisesti kauniisti toteutettu. Enkä voi olla miettimättä, että missä välissä pelleistä oikein tuli kulttuurisia hirviöhahmoja, vai ovat ne olleet sellaisia alusta saakka? Itse syytän ainakin suomalaislasten osalta Pelle Hermannin tunnarianimaatiota, jossa vieras, mystinen käsi nostaa pellen pudonneen nenän takaisin naamalle ja taustalla soi painajaisten irvokas sirkusmusiikki.
Noora Niittymäki
