Nörttitytöt

Kuopukseni on akuankkojenahmintavaiheessa, ja minä mietin lapsuuteni Iinestä.

Aku Ankka -sarjakuvat ovat Suomessa valtavan suosittuja aina vain. Iso osa nykypilteistäkin tutustuu lukemisen iloihin niiden avulla, mutta Ankkalinna se pysyy ikuisella 1950-luvulla. Naishahmoja ei juuri näy, tai kun näkyy, he ovat sivurooleissa sipsuttavia kapoisia stereotypioita, joita kiinnostaa leipominen, röyhelöt ja miesten lyöminen sateenvarjoilla. Tämmöinen tietysti riepoo tiedostavia lapsi- ja aikuislukijoita.

Samastumispintaa etsimässä

Lapsena kulutin kaiken koululta, kotitöiltä ja tanssitunneilta jääneen vapaa-ajan nenä kirjassa. Sarjakuvia luin myös aina jänniä tyttöhahmoja etsien. Vähästäkin kiitollisena ilahduin, kun Iines Ankka tepasteli kuvaan räpyläkorkokengissään ja pukeva kampaus päähöyhenissään tai kun Karvisen liehakoima, vastahakoinen Muusa-kissa silkkitassuineen näyttäytyi takapihan aidalla. Kaipasin Asterixinkin naiskyläläisiä, kun he eivät olleet paikalla. Mutta kun he olivat, en ollut tyytyväinen, koska jopa juhlissa heidän tehtävänsä oli vain tarjoilla miehille. Mitä kivaa siinä nyt on?

Identifioiduin niin voimakkaasti naissukupuoleen, että koin velvollisuutta samastua kirjallisuuden tyttöihin – olivatpa hahmot miten ongelmallisia tahansa, ja sitähän ne silloin olivat. Vastoin järkeäni ja parempaa tietoani olen aina pitänyt Iines Ankasta. Ankkasarjiksissahan Iines yleensä näyttäytyy turhamaisena ja vaativaisena, pikkumaisena sekä epäjohdonmukaisen mustasukkaisena: sanalla sanoen pirttihirmuna. 

Kaksikasvoinen ankatar

Iines on miesten sankaritarinoiden antagonisti, tai jos ei nyt suorastaan päävastustaja, niin ainakin vaikeuttaja. Äitimäisenä hahmona hän kyselee kiusallisia kysymyksiä kesken muuten niin hyvin sujuvan seikkailun. Miesnäkökulmasta Iines on oikeastaan pelottava, ärsyttävä ja vastenmielinen olento, jolta ei pääse pakoon. Hänen sukulaissielujaan ovat Minni Hiiri ja Heluna Ammu, jotka myös toteuttavat varsin stereotyyppistä ”kaulinta heiluttava Justiina” -naiseutta vailla erityistä omaa persoonaa.

Kuitenkin Iineksellä on myös rentoutunut ja hyvinvoiva puolensa. Hänellä on tilannetajua, käytöstapoja ja sosiaalisia taitoja sekä lukuisia kehittäviä harrastuksia. Tasapainoisimmillaan Iines vaikuttaakin olevan naiserityisissä tiloissa. Ankkalinnan lukuisat naisyhdistykset järjestävät luontoretkiä, käsityökerhoja ja leivontakilpailuja. Niissä konflikteja ei juurikaan esiinny, vaan ystävättäret harjoittavat omaehtoista, pitkälle erikoistunutta naistyypillistä toimintaa, kuten vaativien käsitöiden tekemistä kaikessa hiljaisuudessa. Hehän ovat… nörttityttöjä!

Sopuisampi Iines säteilee myös sukulaistyttöjensä Leenun, Liinun ja Tiinun seurassa. Esipuberteettisessa lintukodossaan nämä nokkelat pikkutytöt pitävät hauskaa keskenään ja Iines-tädin kanssa vielä tietämättä niistä ongelmista, joita miesten ehdoilla operoiva joutuu kohtaamaan.

Tekoälyn piirtämä kuva junassa istuvasta ankasta, jolla on teepaita, nuttura, silmälasit ja nahkainen reppu sekä käsilaukku.
Reppumatkailija-Iines. Tekoälyn luomaa taidetta.

Kaikki johtuu rakenteista

Miksi Iines Ankka ei voi hyvin mieshahmojen lähellä? Kenties hänellä on käynyt huono tuuri seuran suhteen, tai sitten patriarkaaliset rakenteet ahdistavat. 

Usein Iines on tarinoissa näkyvissä vain konfliktitilanteessa. Räjähdysherkkänä hän tuntuu melkein haastavan riitaa tullakseen olemassaolevaksi miesten maailmassa. Tietääkö hän, että jotain repäisevää on tehtävä, jos tahtoo murtaa näkymättömyyden? Neutraalina ja onnellisena hän ei pääse osalliseksi toisten tarinasta. 

Aavistaako Iines olevansa sarjakuvan vähäpätöinen ja hankala sivuhahmo?

Herkän pelisilmänsä ja ilmeisen konservatiivisen kasvuympäristönsä vuoksi Iines kannattelee ankkayhteisön sosiaalisia velvoitteita omilla harteillaan, eikä hänen tyylitajunsa koskaan petä. Hän tietää, miten eri tilanteissa kuuluu menetellä, eivätkä hienoimmatkaan juhlat ole hänelle mahdoton ympäristö. Vika ei siis ole suoraan hänessä itsessään.

Iineksen ongelma on kavaljeereissa, joita hänelle on siunaantunut ainakin kaksi vakituista. Aku ja Hannu ovat riitaiset serkukset, joista ainakin ensin mainittu tuntee vahvaa mustasukkaisuutta ja kilpailunhalua (ei mikään suostumuksellinen polysuhde, mutta sattuuhan sitä paremmissakin piireissä). Välillä Aku ja Hannu tuottavat pettymyksiä kompuroimalla etikettisäännöissä ja tappelemalla keskenään. Iineksen raivo onkin suurimmillaan, kun miehet ovat tahattomasti nöyryyttäneet häntä muiden naisten edessä.

Hammasta purren Iines kuitenkin vuorohengailee heilojensa kanssa, koska niin naisen täytyy toimia, halusi tai ei. Juhliin on mentävä miesseuralaisen saattamana, ja jonkunhan on kannettava ostoskasseja ja maksettava päivällinen. Eli: Ankkalinnassa naisen kuuluu käyttää huulipunaa, vaikkei hänellä edes olisi huulia. 

Can’t live with them, can’t live without them

Lopulta Iines toimii kuten lintumaailmassa usein toimitaan: Ikävystyneenä hän ulkoistaa romanttisen valintatilanteen kilpakosijoille kuin ukkometsojen taistelua maalauksen takavasemmalla seuraava koppelo. Sillä ei hän oikeastaan välitä erityisen paljoa kummastakaan, ei Akusta eikä Hannusta. Sen sijaan Iines tarvitsee heitä niin kuin uroita joskus tarvitaan. Aveciksi, sanomaan toivotut sanat ja näyttäytymään miehen muotoisen tilan täyttäjänä, jotta hän itse yltää sinne, minne tahtoo: osalliseksi elämän nautinnoista ja täysivaltaiseksi jäseneksi yhteisöön, jonka arvot hän on kaikesta huolimatta sisäistänyt. Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, mutta tuhmat – vaativat, raivokkaat, päättäväiset – pääsevät minne vain.

No miksi en sitten itse lapsena leimautunut esimerkiksi Mummo Ankkaan tai Milla Magiaan taikka hänen kollegaansa Matami Mimmiin? Hehän elävät enimmäkseen täysin siemauksin omaa, hiukan ulkopuolista elämäänsä vailla huolia läheisten toilailuista. Alan aavistella, että kyse on kuin onkin estetiikasta ja romantiikasta. Pieni runotar minussa ajatteli, että kyllähän nyt ihminen tarvitsee rusetteja ja sydänsuklaarasioita ja tanssiaisia. Kaiken sen heilastelusta koituvan vaivan uhallakin, tai muuten elämästä puuttuu jotain olennaista. 

Ajattelenko joskus, ihan vain joskus, yhä niin? En kerro!