Tár (2022)
Ohjaus: Todd Field
Tuotanto: Focus Features, Universal
Pääosassa: Cate Blanchett, Noémie Merlant, Nina Hoss, Mark Strong, Sophie Kauer, Julian Glover
Suomen ensi-ilta: 24.2.2023
Tár on mielenkiintoinen ja ristiriitainen elokuvakokemus. Monet arvostelut ovat jakautuneet kahtaalleen elokuvan kohdalla – joko ärsyyntyneinä siitä, että elokuva esittää naisen päähenkilönä negatiivisesti tai ilahtuneina siitä, että nainen on saanut niin moniulotteisen roolin. Itse nojaan ehkä enemmän jälkimmäiseen tulkintaan, mutta loppujen lopuksi elokuvassa minua kiehtoo jokin aivan muu. Nimittäin tarinan näkökulma naisen tahattomasta tai tiedostamattomasta “maskulinisaatiosta” miesvaltaisilla aloilla, mitä ei kauhean usein fiktiivisessä mediassa nähdä.
Vielä nykyäänkin monilla miesvaltaisilla aloilla naiset saatetaan nähdä tunkeilijoina tai hyödyttöminä ja tämä on voinut olla osasyynä sille, että monet naiset näillä aloilla mukautuvat miesten käytökseen tai sitten alkavat jäljitellä miesten käytöstä työssään. Klassisen musiikin maailma on yksi priimaesimerkki miesvaltaisesta alasta, jossa naisia syrjitään. Tähän kontekstiin Tár sijoittuu ja elokuvan päähenkilö, Lydia Tár, on klassisen musiikin kapellimestari ja säveltäjä. Jo heti elokuvan alussa huomaa, että Lydia itse ajattelee naisia vähempiarvoisina, kun haastattelija kysyy Lydialta naissäveltäjistä ja Robert Schumannin vaimosta, Clara Schumannista. Haastattelija mainitsee, että Clara Schumann olisi myös itse halunnut säveltää, mutta hänen miehensä kielsi sen. Lydia sympatisoi vastauksessaan Robert Schumannia ja Claran kohtalosta hän toteaa, että nainen valitsi oman kohtalonsa ja tiesi mitä teki. Lydia sivuuttaa täysin aikakauden ja kontekstin milloin Clara eli, ja näkee vain Robert Schumannin huomionarvoisena säveltäjänä. Tällaisia pieniä huomioita miessäveltäjien paremmuudesta, on elokuvassa siroteltu jatkuvasti dialogiin Lydian puhuessa klassisen musiikin historiasta.
Myös visuaalisesti Lydian hahmo kuvastaa “perinteistä klassista herrasmiestä” tummissa housupuvuissaan ja itsevarmalla käytöksellään. Hän puhuu itsestään lapsensa isänä, ja voidaan jopa sanoa, että hän suorittaa butch – lesbon roolia parisuhteessaan. Lydian kumppani on hyvin feminiininen nainen ja Lydia taas toimii vastapainona tälle naiseudelle maskuliinisella olemuksellaan. Cate Blanchett on myös madaltanut ääntään rooliaan varten ja hänen kulmikkaita kasvojaan on vahvistettu kameran eri perspektiiveillä, valaistuksella ja meikkauksella. Lydia tekeytyy kanssakäymisissään samalla tasolla olevien miesten kanssa tasa-arvoiseksi, mutta nuorempien oppilasmiesten tai häntä alempana olevien ja erityisesti naisten kanssa Lydia taas ottaa johtajan hahmon, aivan niinkuin miesten usein oletetaan tekevän.
Elokuvan kiistanalaisin huomio “maskuliinisaatiosta” liittyy taas Lydian väitettyyn nuorten naisten hyväksikäyttöön, joka yhden naisen kohdalla johti traagisiin seurauksiin. Elokuvassa tehtiin mielestäni varsin hienovarainen huomio siitä, kuinka valtaa pystyy käyttämään helposti hyväkseen ja varsinkin, miten narsisteja löytyy monilta huomionarvoisilta paikoilta yhteiskunnassa. Lydian kohdalla elokuva tekee aika selväksi sen, että Lydia on täysin antautunut miesten rakentamalle järjestelmälle ja näin ollen toistaa edelläkävijöidensä virheitä ja pahantekoja. Toisin sanoen, Lydia on täysin kadottanut identiteettinsä, kuten niin monet miehet ennen häntä patriarkaalisen yhteisön luomaan ahtaaseen ideaan miehisyydestä. Tarinan lopussa Lydia, jouduttuaan karkotetuksi Euroopan klassisen musiikin saleista, toistaa samaa oppimaansa kaavaa pienelle yleisölle Aasiassa ja näemme, että Lydia ei ole käynyt läpi minkäänlaista itsetutkiskelua tai tunne katumusta rikkomuksistaan. Lydia pysyy hukkuneena “maskulinisaation” meressä, koskaan kohtaamatta omaa itseään.
Jenni V
