Jäähyväiset runoilijalle – August-palkittu romaani tulkitsee Sylvia Plathin viimeistä vuotta uupumuskeskustelun valossa

Ennen kaikkea runoillaan kirjallisuuteen kynänjälkensä jättänyt Sylvia Plath (1932-1963) tunnetaan ikävä kyllä paremmin kuolemastaan kuin esteettisistä ansioistaan. Populaarikulttuurissa hänestä on leivottu masentuneen kotiäidin stereotypiaa. Elin Cullhedin vuonna 2021 August-palkittu romaani Euforia pyrkii jo nimellään tuomaan uutta valotusta ikonisen amerikkalaiskirjailijan tarinaan.

Euforian alkulehdillä muistutetaan, että tunnetusta esikuvastaan huolimatta päähenkilö on kuvitteellinen. Romaani edustaa niin sanottua biofiktiota eli se on historiallisen henkilön elämää tulkitseva teos, jonka tavoitteena on pikemminkin mielenkiintoinen näkökulma kuin totuudenmukaisuus. Sylvia Plathin tekstejä on usein lähestytty elämäkertatietojen pohjalta. Siinä mielessä Euforia ei ole lähtökohdiltaan omintakeisimmasta päästä.

Romaani ei kuitenkaan ole itsemurhaviesti, vaikka kuvaakin Plathin viimeistä vuotta. Pikemminkin se tavoittelee keskushenkilönsä kokemusta: aistien ja luomisen euforiaa, joka vain yltyy kirjan viimeisten sivujen lähetessä. Runoilijan tuotantoa tuntevalle ja hänen päiväkirjoihinsa tutustuneelle lukijalle puhujanääni ja monet elementit ja tapahtumat ovat viehättävän tuttuja. Kirjailija tuntuu tavoittaneen teoksen sivuilla jotakin olennaista Plathin ilmaisusta, sen aistivoimasta, paatoksesta ja assosiaatioiden juoksusta. Teksteihin on selvästi paneuduttu huolella. Lopputulos ei jää pelkäksi tyylipastissiksi, mistä on kiittäminen myös suomentaja Laura Kulmalaa.

Kulttuurien välissä, roolien välissä

Romaani pohjautuu draamalliseen ironiaan: lukija tietää alusta saakka, että päähenkilön loppu on lähellä. Kyse on vain siitä, millaisin tanssiaskelin hänet sinne viedään. Konteksti on niin tuttu, miljöökin, että se hoitaa puolet lukijan kuvittelutyöstä. Kulttuuriviittaukset tuovat nekin suorastaan turvallisuudentunnetta muuten niin ahdistavassa juonenkulussa.

Paradoksaalisesti Sylvialla on kirjan tapahtumien alussa päällisin puolin kaikki hyvin tai ainakin hän elää perheidylliä. On maaseutukoti Devonissa, englantilainen kirjailijamies, puutarha, lapsi ja toinen tulossa. Vain kultainen noutaja puuttuu. Mies tosin pettää joka käänteessä ja äitinä amerikkalaisen Sylvian aika kuluu perheestä huolehtiessa ja sairastellessa. Unettomina öinä hän ehtii vähän kirjoittaa tulevan, postuumisti julkaistun Ariel-kokoelman runoja. 

Plathin elämäntarina sijoittuu emansipaatiokehityksessä mielenkiintoiseen kohtaan, samoihin aikoihin kun e-pilleri tuli markkinoille. Kun Sylvia kahden pienen lapsen äitinä tajuaa, ettei tasa-arvoa saavuta kotiäitinä, hänen on vaikea ryhtyä itselliseksi naiseksi. Etenkin siksi, ettei tukijoukkoja ole. Romaani käy tarkasti läpi, kuinka Sylvia on itse aina ollut muiden tukija, joka esittää pärjääjää niin äidilleen kuin vuokraemäntäkandidaatilleenkin. “Kuka minua siis nyt rakastaisi?/ Minä.” (s. 318)

Keskushenkilön näkemykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ovat aika vanhahtavia, mutta uskottavia 1930-luvulla syntyneen minän ajatusmaailmassa.

Äitiys ja parisuhde aiheina tekevät teoksen alusta hieman vaikeasti tarvottavan. Kuvauksessa ei ole sinänsä mitään kovin uutta, paitsi juuri se, että nyt kyse on kuulusta kirjailijaparista. Sylvia Plathin, Ted Hughesin ja Assia Wevillin muodostaman kolmiodraaman osapuolet ovat tosin jo aikoja sitten siirtyneet ajasta ikuisuuteen. 

Cullhedin kohdalla on kysytty, kiinnostaisiko romaani ketään ilman ikonista kuvauksen kohdetta. Lukija tarvitsee yhteyden johonkin entuudestaan tuttuun, mutta kuluneeksi käynyt avioliittokriisi ei oikein riitä teokseen tarttumiseen. Onko kyseenalaista käyttää omia kokemuksiaan ja laittaa niitä Plathin päähän, sanoja hänen suuhunsa? Toisaalta, niinhän (bio)fiktiota syntyy. Liekö osa lajityypin viehätystäkin tämä samaistumispinta?

Hetkittäin mielijohteet sekoittavat teoksen maailman ja kokijansa havainnot, eikä tapahtumissa ole pysyä kärryillä. Toisaalta teoksen kiehtovimpia piirteitä on nimenomaan näkökulma: minäpuhe lähentelee epäluotettavaa kertojaa, joka käy kuvitteellisia keskusteluja muiden romaanin henkilöiden kanssa. Sisäinen maailma kiertyy itsensä ympärille.

Sydämen autuuden riistäjät

Runoilijaminä laihtuu ja on toipilaana. Aviomies huomauttaa, että vaimo sairastuu aina helmikuussa. Lääkäri neuvoo Sylviaa päästämään irti tunteesta, että kaiken pitäisi olla täydellistä. Kehotus kuulostaa tutulta ja pikemminkin nykyaikaan kuuluvalta kuin ikuisuusongelmalta. 

Sylvia haluaa ruumiinsa takaisin lapsiltaan ja mieheltään ollakseen jälleen oma itsensä.

“- – – – – – kaikki repivät ja riuhtoivat minua ja tahtoivat ehdoin tahdoin riistää minulta euforiani, sydämeni autuuden. En saanut olla onnellinen enkä uskoa omaan elämääni.” (s. 293) 

Etenkin vuoden loppua kohti Sylviasta näytetään myös ikäviä piirteitä, kun hän heittäytyy hankalaksi sosiaalisissa tilanteissa. On helppo nähdä myös toinen puoli. Ehkei hän olisi ollut kovin hauskaa seuraa vaikkapa irrotetusta puhelimenjohdosta valittaessaan. Samalla Sylvia jää kaikkien kanssa yksin: on annettava ja annettava, kun läheiset ottavat ottamistaan.1960-luvun alkuun sijoittuvaan tapahtumasarjaan sekoittuu säie 2020-luvun uupumusdiskurssia.

Minäpuhe heittelee halusta rakastaa itseään huoleen siitä, että on hullu tai jo kuollut. Sylvialla on vakaa aikomus kukoistaa, ja avioeron jälkeen hän (hieman kliseisesti) leikkauttaa hiuksensakin. “Olin tulevaisuus. Minulla oli se rinnassani.” (s. 312)

Jouluna Sylvia keskustelee miehensä kanssa kirjallisuudesta. He ovat eri mieltä George Orwellin 1984:sta. Teoksen tunnelma heijastuu myös Euforiaan. Yhdessä Orwellin lainatuimmista katkelmista kuvataan, kuinka ihminen luonnostaan jatkaa kestämätöntä nykyisyyttään tietoisena sen mahdottomuudesta samoin kuin keuhkot vetävät sisäänsä ilmaa niin kauan kuin happea riittää.

Tekstien välissä

Kirjallisuuskeskustelun ohessa Cullhed mainitsee ruotsalaiskirjailija Karin Boyen ja tämän päiväkirjaromaanin Kallokaiini. Lukijana jään pohtimaan, liittyykö viittaukseen “normaalia tekstienvälisyyttä” (fiktiivisen Tedin käyttämä ilmaisu) enempää merkitystä Euforian teemojen kannalta. Toisaalla tekijä on sisällyttänyt romaaniinsa kuvauksen outoja “kurkkuääniä” päästelevästä matkustajasta, jonka minäkertoja tulkitsee suomalaiseksi. Yksityiskohta ja sen tarkoitus hämmentävät minua. Kenties ne valkenevat Plathin teksteihin palaamalla. 

Lukiessa muistaa aiemmat hetkensä Plathin runojen ja päiväkirjojen parissa. Viimeisellä sivulla mielen valtaa haikeus, kuin jälleenlöydetty ystävä olisi taas kadonnut. Olisikohan vielä jotain, mitä en ole häneltä lukenut? Ainakin hänestä on kirjoitettu paljon muitakin kirjoja. 

Toivon, että runoilija ei jää elämäntarinansa pohjalta luotujen kulttuurintuotteiden vangiksi. Soisin, että Euforiasta innostuvat lukijat löytäisivät tiensä myös runoilijan yllättävän runsaan tuotannon ja hänen omien sanojensa pariin.