Yksi suosikkipaikoistani koko maailmassa on Helsingin yliopiston Kaisa-kirjaston kellarikerros K3. Sinne pääsee ainoastaan hissillä, ja koska metrotunneli kulkee aivan kirjaston vierestä, välillä humina ja vaimea tärinä kulkevat koko kerroksen läpi. Kirjoja on niin paljon, että osa niistä löytyy kammellisista hyllyistä, jotka pitää käsivoimin veivata kauemmaksi vierustovereistaan, jotta väliin pääsee kulkemaan.
Siellä täällä hyllyjen välissä on pöytiä ja tuoleja työskentelyä varten, mutta ensimmäisiä kertoja kerrokseen laskeutuvan tutkimusmatkailijan tulee olla tarkkana, sillä kaikki pistorasiat eivät suinkaan toimi. Osa niistä on tarkoitettu hämäämään pahaa-aavistamatonta, työskentelypaikkansa löytänyttä vierasta, joka on juuri saanut leviteltyä pöydälle läppärinsä, eväänsä ja kirjansa, ja joutuukin sitten toteamaan, että virtaa koneeseen ei tulekaan. Parhaat työpisteet löytyvät kerroksen nurkista, hyllysokkeloiden reunamilta, ja siksi ne ovatkin myös aina varattuja. Jos sellaisen tahtoo vallata, on saavuttava heti kirjaston avautuessa, eli siis aamuvarhain.
Kun nyt olemme tehneet ystäväni Rasmus Tillanderin kanssa vuoden verran Nobel tai ei mitään -podcastia kirjallisuuden Nobel-voittajista ja heidän teoksistaan, olemme todenneet, että Kaisa-kirjaston kellari on myös yksi Suomen parhaiten varustelluista vieraskielisen kaunokirjallisuuden aarrekammioista. Sieltä löytyy esimerkiksi Miguel Ángel Asturiaksen Men of Maize, upea (ja haastava!), vuonna 1949 alkuperäiskielellä ilmestynyt teos maya-kansan ja heidän kulttuuriaan uhkaavien ulkopuolisten kohtaamisesta, ja oletettavasti tämä K3:sta löytyvä englanninkielinen käännöskappale on ainoa, joka löytyy Suomesta avoimesta kirjastosta.
Kirjojen elinkaari ja niiden piilopaikat kirjaston varastossa
No, miksi nyt sitten kirjoitan Nörttitytöt-blogiin jonkin helsinkiläisen kirjaston kellarista? Tämän jokseenkin pitkän alustuksen pointtina on ennen kaikkea johdatella lukijaa miettimään kirjojen elinkaarta ja sitä, miten iso osa aidosti kiehtovasta ja kutkuttavasta kirjallisuudesta unohtuu vuodessa tai kahdessa, koska kirjamarkkinoiden lainalaisuudet ohjaavat lukijoita siihen. Suomessa julkaistaan joka vuosi satoja kirjoja, joista vain pieni osa nousee pinnalle saamansa mediahuomion kautta, ja niistäkin harvaa muistetaan enää viiden vuoden päästä. Kustantamot ottavat painoksia kirjoista ennakoiden, mutta usein myyntiarviot osuvat jossain määrin harhaan, ja painoksista yli jäävät kappaleet päätyvät alelaareihin ja lopulta tavalla tai toisella kierrätettäviksi. Ota tästä -hyllyt ovat viimeistään kymmenen vuoden päästä täynnä niitä kirjoja, joista on otettu tavallista suurempia painoksia.
Kirjasomessakin – ja puhun nyt kirjagramista ja blogeista, sillä ne ovat minulle tutuin ympäristö – esiin nousevat eniten tietynlaiset kirjat: uutuudet, dekkarit, toisinaan kioskihömppä. Vanhemmista kirjoista kuvia tai tekstejä näkee harvemmin, ja se johtuu enimmäkseen siitä, ettei niitä saa kaupoista, ja kirjastoissakin ne päätyvät vähitellen varastojen uumeniin. Mutta kuinka kirjan sitten löytää varastosta ylipäätään? Miten tällaisiin aarteisiin pääsee käsiksi, ja mistä voi aloittaa?
Kaisa-kirjaston K3 on avoin varasto, ja siksi niin ihastuttava. Siellä hyllyjen välissä voi hortoilla vapaasti, ja koska vanhoissa kirjoissa ei välttämättä ole edes kansikuvaa tai takakansitekstiä, joskus kirjan voi valita pelkästään nimen perusteella. Nobel-podcastin myötä eksyn itse useimmiten nobelistien teosten ääreen, mutta olen sattumankaupalla törmännyt myös muun muassa Louise Erdrichin upeisiin kirjoihin, joissa päähenkilöt edustavat alkuperäiskansoja ja elävät kahden maailman välillä jenkkikulttuurin ja omansa ristipaineessa, tai Tennessee Williamsin näytelmiin, joista monet myöhemmätkin kirjailijat ovat ammentaneet inspiraatiota. Ja moniin muihinkin.
Jos (ja useimmiten kun) kirjaston varastoihin ei pääse noin vain hortoilemaan, niihin voi kuitenkin tehdä yllätysretkiä. Yksi hauska tapa on hakea kirjastojen tietokannoista kirjoja umpimähkään vaikkapa nimen perusteella siten, että valitsee jonkin sanan, ja hakee sillä. (Tätä artikkelia kirjoittaessani pysähdyin tekemään niin, kirjoitin sanan ukkonen, ja varasin luettavaksi kirjan Mitä ukkonen todella sanoi: Amerikkalaisia nykynovelleja (käännös Arto Virtasen). Onko se hyvä? Millä perusteella novellit on valittu? No ei mitään käsitystä, mutta siksipä tämä onkin seikkailu!)
Tällaisessa seikkailussa ottaa aina sen riskin, että kirja ei olekaan a) hyvä, b) itselle sopiva tai c) oikein edes lukemisen arvoinen. Silloin on osattava olla itselleen armollinen ja hyväksyttävä se, että kirjan voi jättää kesken ja palauttaa. Toisaalta saattaa käydä niinkin, että vastaan tulee uusi lempikirja, ja käytännössä aina jotakin sellaista, mihin ei olisi muutoin koskaan törmännyt.
Syövereissä seikkailu, umpikujat ja hetteiköt, kätketyt aarteet
Jos vielä tässä kohtaa mietit, miksi tämä blogijuttu on kirjoitettu, niin kerronpa sen vielä suorin sanoin: ihan vaan siksi, että laajempi lukeminen on yleensä paitsi haastavaa, myös hauskaa. Vanhempiin kirjoihin tutustumalla avaamme itsemme myös sille, mikä maailmassa on muuttunut, pääsemme käymään keskustelua aiempien sukupolvien kanssa, yllätymme (etenkin silloin, kun niitä takakansitekstejä tai kansikuvia ei ole) ja löydämme aarteita. Lukemisesta tulee löytöretki, ja varastosta kirjaa tilatessa pääsee antamaan itselleen lahjan. (Joka toki saattaa olla totaalinen huti, mutta kivempi huti on kai antaa itselleen kuin kaverille, eikö totta?)
Toisekseen tämä juttu on kirjoitettu myös siksi, että kirja esineenä on arvokas ja kestävä, mutta usein se unohtuu, kun luettavaksi valikoituu – ymmärrettävistä syistä! – enimmäkseen uutuuskirjallisuutta tai tutumpia klassikoita. On surullista, että suuri osa hyvistäkin kirjoista jää pölyttymään kirjaston hämäriin, josta ne sitten aikanaan päätyvät poistettaviksi. Siksi tällaisten pienten omalta kirjalliselta mukavuusalueelta ulos suuntautuvien seikkailujen kautta voi kohdata kirjailijoita, jotka ovat käyttäneet lukemattomia työtunteja teoksensa hiomiseen, ja käyneeksi heidän kanssaan keskustelua sellaisten vuosien jälkeen, joina sanat ovat odottaneet mykkinä sivuillaan kenenkään kuulematta tai näkemättä.
Tämä onkin haaste: ehkä marraskuun ankeina päivinä yksi mahdollisuus löytää arkeen ripaus jotakin uutta voisikin löytyä kirjaston varastosta! Kokeilemalla et menetä mitään muuta kuin korkeintaan pienen hetken aikaasi, ja toisaalta voit voittaa paljon, paljon enemmän.
Ja jos uskaltaudut mukaan, kerro ihmeessä, kuinka kävi! Ehkä jakamasi kokemuksen myötä jokin unohdettu kirja saa vielä uuden mahdollisuuden tulla laajemminkin muistetuksi.
