Nörttitytöt

Aina välillä (ja selvästi yhä useammin) julkaistaan lehtiartikkeleita aiheista “Olin toimitusjohtaja, mutta sitten myin kaikein ja lähdin kiertelemään Kaakkois-Aasiaa reppu selässä/Eurooppaa asuntovaunulla/poimimaan kiivejä Uuteen-Seelantiin”. Kaipa ne ovat jonkinlaisia loppuunpalamisreaktioita kapitalistiseen ylisuorittajakulttuuriin, kuka tietää. Niitä lukiessani jäin usein miettimään, että jos minäkin voisin, jaksaisin ja uskaltaisin, niin lähtisin. Mutta sitten klikkasin kulloisenkin artikkelin kiinni, ja koko asia unohtui.

Paitsi että nyt minä oikeasti elän sillä tavalla. En kylläkään poimi kiivejä enkä vedä joogakoulua Nepalissa, katselenpahan vain ympärilleni ja menen sinne, minne mieli tekee.

Bar, Montenegro. Kuva: Noora Niittymäki

Me olimme puolisoni kanssa asuneet töiden vuoksi poissa Suomesta jo muutaman vuoden ajan, mutta emme olleet vielä aivan varmoja siitä, minne haluaisimme jäädä. Pandemia-ajan etätyövaihe havahdutti monet työnantajat siihen, että työntekijät voivat paremmin, kun he saavat itse vaikuttaa työympäristöönsä mahdollisimman paljon. Useat kansainväliset yritykset tarjoavatkin nykyään digityöläisille mahdollisuutta työskentelyyn mistä päin maailmaa tahansa. Meidän elämäämme tällainen muutos avasi yhtäkkiä aivan uusia ovia: voisimme tosiaan lähteä ihan minne tahansa.

Diginomadius mahdollistaa erilaisiin kulttuureihin ja ympäristöihin tutustumisen paljon syvemmin kuin pelkän lomamatkailun puitteissa ehtisi tehdä. Useita viikkoja tai kuukausia kestävän oleskelun aikana ehtii jo tutustua naapureihin, oppia vähän kieltä ja kokea, että millaista se ihan tavallinen arki on missäkin. Kun on aikaa, ei tarvitse tehdä ja nähdä kaikkea heti, eikä kävellä jalkojaan rakoille.

Mutta nomadius tarkoittaa myös sitä, että kotia ei ole missään. Meille koti on paikka, jossa nukutaan seuraava yö, ja siellä on jonkun muun astiat, kirjat ja liinavaatteet. Minun omat tavarani ovat nimittäin matkalaukussa, ja niitä on tismalleen 23 kilon verran.

Nörttipariskunnalle on ollut erityisen haastavaa se, ettemme voi ostaa kirjoja tai lautapelejä. Äänikirjapalvelut ja kindle ovat sen sijaan vakiinnuttaneet asemansa välineistössä. Suosimme myös englanninkielisiä pokkareita, jotka voi lukemisen jälkeen “vapauttaa” kiertoon. Uusia vaatteitakin hankitaan vain äärimmäisen harvoin, sillä joka ikisen esineen on kyettävä perustelemaan tarpeellisuutensa erittäin tiukoilla kriteereillä.

Asmodeuksen lähde höyryää São Miguelin saarella. Kuva: Noora Niittymäki

Ruuan ja juoman suhteenkaan ei voi reissatessa olla kovin nirso. Mieluiten joisin aamulla tuoreeltaan paahdetuista pavuista jauhettua mutteripannumokkaa kauramaidon kera, mutta jos montenegrolaisessa marketissa ei myydä muuta kuin toukokuussa vanhentunutta pikacappuccinoa, niin sitten juodaan sitä.

Vaeltamisen myötä huomaan ajattelutapani muuttuneen merkittävästi. Tavaroiden kerääminen ei enää edes kiinnosta, sen sijaan keräilen muistoja ja havaintoja ympäristöstä. Elämä on ikään kuin kiteytynyt pieniin ja kiinnostaviin yksityiskohtiin, ja toisaalta niihin kaikista suurimpiin ja tärkeimpiin, mutta aineettomiin. Parhaita matkamuistoja ovat käytännössä painottomat, litteät asiat, jotka voi sujauttaa selkärepun sisätaskuun tai käyttää kirjanmerkkinä. Kuten vaikkapa Neuköllnin kauppahallin passikuvakopista puolison kanssa napattu ylivalottunut kuvasarja, jonka kehittymistä odotellessa söimme viereisestä ruokakärrystä yllättävän herkulliset juustospätzlet.

Seikkailujani voi seurata myös blogissa Karhukirjeitä maailmalta.