“Pohjoisen Euroopan suurimmaksi ja pitkäikäisimmäksi teatterifestivaaliksi” kotisivuillaan esittäytyvä Tampereen Teatterikesä järjestettiin 1.-7.8. Ensimmäistä kertaa koronavuoden tauon jälkeen paikalla nähtiin myös kansainvälisiä vieraita. Festivaalin arvoista erityisesti monipuolisuus ja aikansa seuraaminen heijastuivat pääohjelmistoon. Yhä vahvasti läsnäolevien aiheiden käsittelyssä teatterin sosiaalisen rituaalin merkitys korostuu.
Toivo lisää!
Esitysviikkoni aloitti Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan poliitiikkakollektiivin Sokea piste. Näytelmämammutissa Eduskunta-trilogiasta tunnetut tekijät puivat Helsingin kaupungin päätöstä leikata lapsilta koronavuoden talousvaikeuksien ratkaisemiseksi. Tampereen Työväen Teatterin yleisölle Helsingin kunnallispolitiikan päätösten käsittely välittyy tietysti eri tavalla kuin paikallisille katsojille. Miltä tuntuisi katsella äänestämiensä kunnallispoliitikkojen käymiä, dramatisoituja keskusteluja?
Vapaaehtoisesti lapsettomana katsojana suhtauduin teoksen lähtökohtaan pienellä varauksella, sillä lasten oikeuksiin kajoamiseen liittyy väkisinkin hienoinen tunteilla kosiskelu. Ikävä kyllä muut haavoittuvat ryhmät ovat julkisesta keskustelusta niin syrjäytettyjä, että ilman omaa kokemusta heistä ei saa samanlaista kuvaa. Pehmeiden arvojen lähestyminen lasten kautta on siinä valossa suorastaan liian helppoa. Arjen arvovalinnoista astutaan onneksi askel peremmälle, sillä Sokea piste ottaa kaiken irti lapsesta haavoittuvuuden, mutta myös elämän varjelemisen metaforana. Vaikeasta tilanteesta huolimatta lapsi käskee toivomaan lisää. On inhimillistä toivoa lisää.
Teos hyödynsi taidokkaasti Eino Salmelaisen näyttämön tilaa ja aulaa alleviivaten kodin ja viraston vastakkaisuutta. Noora Dadun johtaman näyttelijäkaartin työskentelyä oli ilo seurata. Pandemia-ajan yhteisistä merkeistä käsienpesuineen ja vessapapereineen päästiin nopeasti eteenpäin eikä esitys jäänyt pelkäksi yksittäisten päätösten kuriositeettikavalkadiksi.
Velat ja leikkaukset vyörytetään Sokeassa pisteessä läpi perusteellisesti ja huumorin ja satiirin keinoin tähdennetään poliittisen keskustelukulttuurin ylilyöntejä. Voimakas kuvakieli aina luurankopukuja ja Bergmanilta lainattua, shakkia pelaavaa viikatemiestä myöten tarjoaa tarpeellista vastapainoa byrokratian käsittelylle. Tämän selkeämmin sitä tuskin saakaan maallikolle selitettyä.
Toki Sokea piste karrikoi, liioittelee, tyylittelee ja kärjistää. Esitys paljastaa kunnallispoliitikan farssit puoluerajojen yli. Se vaatii paljon sekä näyttelijöiltä että katsojilta ja saa hetkittäin toivomaan, että osaa toistosta olisi karsittu. Dokumenttiteatterissa vallitsevat kuitenkin toisenlaiset lainalaisuudet kuin fiktiivisessä draamassa ja käsittelyssä on huomioitava myös journalistin etiikka. Tämä seikka palasi mieleen viimeistään kohtauksessa, jossa poliitikot päätyvät bilettämään sieraimet valkoisina toimittajan kodin lasiseinien sisään ja videovälitteiseen ruutuun ilmestyy muistutus ohjaajan tulkinnasta.
Psykologien lainausten avulla Sokea piste tuo esiin, että uhattuna ihmisen taipumus on kokea vähemmän empatiaa. Se muistuttaa, että politiikan ytimessä on keskustelu. Todellinen keskustelu ei pääse käyntiin, kun kuppikunnat linnoittautuvat hokemiensa taakse ja antavat vallan sokeille pisteille. Lopulta hyvin älyllinen kolmituntinen onnistui kirvoittamaan jopa pari yllätyskyyneltä. Tilanne näyttää toivottomalta, mutta ainakin joku vielä uskaltaa toivoa, että voisi ratsastaa tähdellä.
Toivon ja haurauden munat
Festivaaliviikko jatkui osaltani Työväen Teatterin päänäyttämöllä hyvin toisenlaisissa tunnelmissa. Philippe Quesnen ohjaaman Vivarium Studion Farm fatalessa toimettomiksi jääneet variksenpelättimet eri puolilta ilmastotuhon koettelemaa Eurooppaa tekevät radio-ohjelmia ja filosofoivat maailman tilanteesta. Klovnerian elementtejä hyödyntävä esitys on raikas, jopa hilpeä ja viaton käsittely vakavasta aiheesta. Huumorin ja musisoinnin joukkoon mahtuu runollinen kuvaus maasta ilmakehän rajana.
Ulkoasu kuitenkin pettää, sillä katsojille annetulta tiedolta potkaistaan jatkuvasti pohja alta. Variksenpelättimet eivät kuuntelekaan lintujen laulua maatilalla, vaan äänitteeltä studiossa. Yleisön näkemät linnut ovatkin muovia. Harha murtuu vasta, kun idyllin rakentamisen sijaan linnunlaulu tekee yhden pelättimistä melankoliseksi. Liikutaan itsetietoisen, apokalyptisen ilmaisun maastossa.
Ranskaa hyvin taitava seuralaiseni tiesi kertoa, että teoksen nimessä sanojen suvut ovat (epäilemättä tarkoituksella) väärin. Nimivalinta viittaa naisellisen arkkityypin vaaroihin ja antaa yleisölle omanlaisensa katseluohjeen. Toisaalta lavalla nähtävät hahmot julistautuvat “varjeluspelättimiksi”.
Yksi nautittavimpia piirteitä Farm fatalessa on todellisten ja jäljiteltyjen kielten kirjon ohella ilmaisukeinojen ennakkoluuloton yhdisteleminen. En olisi arvannut pääseväni seuraamaan harvinaisiksi käyneiden mehiläiskuningattarien edustajan, Margritin, haastattelua sveitsin(sian)saksaksi. Koska Margrit piileskelee haastattelijan kämmenellä, voi kysyä, mitä oikeastaan todistin. Tungettelevia kysymyksiä pölyttäjien köyhtyneestä sukupuolielämästä sienten kanssa?
Lähes huomaamattomana näyttämökuvassa jammailee valkoinen “kana”, joka munii tulevan elämän munia. Pelättimet hoivaavat kirjavina hohtavia munia (teoksen maailmassa) ainoastaan tuhoutuneella maalla kasvavasta sienestä tehdyllä matsutake-suihkeella. Tuho ja kasvu tarvitsevat toisiaan. Katsojalle jää vapaus tulkita, onko henkilöiden elättelemä toivo toiveajattelua vai sitkeyttä.
Kun naapuri ryhtyy hyväksikäyttämään eläimiä ja suihkuttamaan glyfosaatteja, maatiloiltaan karkotettujen pelätinten historia toistaa itseään. Sankarimme yrittävät puuttua tapahtumiin ensin herjaamalla, sitten kovan musiikin pelottein. Kun keskisormi ei riitä, nyrkit ovat vaarassa alkaa puhua. Rauhaa rakastavat pelätit päätyvät etsimään uutta, munille sopivaa paikkaa. Onko se planeetta B vai jotakin maan päällä, on jokaisen itse päätettävä.
Kivi, muna ja maalarinvalkoinen kuoriminä
Teatteri 2.0. & Eeva-Liisa Manner -Seuran Kun kissakin kuoli, aloin nauraa -kirjeitä Eeva-Liisa Mannerille -teoksessa munat saivat vastakohdakseen kivet. Uuden elämän sijaan kyse oli pikemminkin herkkyyden säilyttämisestä elämän tuiverruksissa. Hauraudesta kovuuden sijaan.
Eeva-Liisa Mannerin runoihin pohjautuva esitys noudattelee tuttua formaattia, jossa kansakunnan kaapin päältä pyyhitään pölyjä taiteilijasta ja hänen teoksistaan katsojan aikalaisen avulla. Näytelmäkirjailija Elina Snicker heijastelee suhdettaan runoilijaan ja elämään kirjeiden avulla. Puolentoista tunnin aikana liikutaan menetyksen ja surun, mutta myös vapauttavan naurun teemoissa; etenkin virtahevot tuovat eloa hernerokan ja muun arkisen kuvaston joukkoon. Käsittely sopii yksinäiseksi mielletyn Mannerin kirjailijakuvaan. Esityksestä saanee eniten irti sellainen katsoja, joka tuntee ja muistaa tekstejä hyvin jo entuudestaan.
Kellariteatterin intiimissä tilassa näyttämökuvaa hallitsi muunneltava äänen ja valon mehiläispesä ja sitä kierteli kaksi esiintyjää, joista toinen pysyi lähes koko esityksen ajan vaiti. Hahmot peilaavat toisiaan jo pukeutumisesta alkaen. Tulkitsen vaitonaisemman hahmon muita miellyttäväksi kuoriminäksi, joka saa äänensä kuuluviin vasta esityksen draaman kaaren, sisäisen eheytymisen myötä.
Runojen tulkinnassa hyödynnetään rohkeasti erilaisia äänimaisemia, eri-ikäisiä puhujia, vaihtelevia äänenpainoja ja liikekieltä, mikä tekee alkutekstien synestesialle oikeutta. Kokonaiskuvan mielekkyys muodostuu tosin hitaasti. Festivaaliviikon viimeisessä esityksessä väsyneeltä katsojalta meni todennäköisesti osa hienouksista ohi. Yksityiskohtien vastaanottaminen olisi voinut pelkistämisen ohella helpottua sijoittamalla kerronnallisempia osuuksia alkuun.
Maalarinvalkoisen seinän koettu väri on jokaiselle oma. Kävijätavoitteensa täyttäneellä festivaalilla kokemusten kirjo versoo.
