Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu (367 s.)
Avain (2019)
Suomalaisista naistaiteilijoista on kirjoitettu hävyttömän vähän tietokirjoja verrattuna miespuolisiin kollegoihin. Tätä puutetta paikkaa Sanna Ryynäsen kirjoittama elämäkerta värien käytöstään tunnetusta kuvataiteilija Meri Genetzistä. Se on ensimmäinen yksinomaan häntä käsittelevä teos. Ryynänen on tehnyt valtavan työn Meri Genetz – Levoton sielu (2019) teosta varten. Hän on käynyt läpi Genetzin kirjeenvaihtoa, hänen sukunsa arkistoa sekä haastatellut sukulaisia, mikä näkyy melkein 400-sivuisen kirjan valtavana lähdeluettelona.
Taiteilija eli värikkään ja epäsovinnaisen elämän kuohuvalla ajanjaksolla. Vanhoja normeja haastettiin ja vapaamuotoisemmat suhteet sekä ajatukset saivat kannattajia. Pietarin vallankumouksen lisäksi ensimmäinen ja toinen maailmansota järkyttivät maailmaa. Historiallista kontekstia on esitelty hyvin laajasti kirjassa – välillä tuntui että liiankin paljon. Erityisesti alkupuoliskolla olisin halunnut lukea enemmän Merin elämästä kuin historiallisista taustoista.
Genetz syntyi haminalaisen säätyläisperheen ainoaksi lapseksi. Avioiduttuaan hän olisi voinut elää loppuelämänsä säädyllisesti tehtailijan vaimona, mutta kahdentoista aviovuoden ja kahden yhteisen lapsen jälkeen hän laittoi vireille avioeron, muutti Pariisiin ja ryhtyi taiteilijaksi. Hän solmi toisen avioliiton itseään nuoremman taiteilija Kalle Nymanin kanssa. Pariskuntaa yhdisti taiteen lisäksi kiinnostus salatieteisiin ja okkultismiin.
Innostuksen salatieteisiin Meri oli saanut kenties äidin puoleiselta isoisältään, joka oli myös kiinnostunut samoista aiheista. Meri ja Kalle pitivät tiiviisti yhteyttä kuuluisaan tietäjä Alez Ringströmiin, jonka luona kävi jopa Risto Rytikin. Pariskunta paastosi vaarallisellakin tavalla ja osallistui spiritualistisiin istuntoihin.
Merillä oli varhain taipumusta taiteeseen ja hän kävi ennen avioitumistaan taideopintoja Helsingissä, mutta ei ensimmäisen liittonsa aikana päässyt omistautumaan taiteelle muuten kuin tekemällä kuvituksia. Eron jälkeen hän pystyi omistautumaan enemmän taiteelle, kun hänen ei tarvinnut huolehtia talouden- ja lastenhoidosta.
Meri ei vaikuta olleen aikanaan kovin suosittu taiteilija, mutta hän sai toki hyviäkin arvioita taiteestaan. Enemmän tunnustusta hän sai kuolemansa jälkeen kuin eläessään. Suosion vähyyttä selittää, että ajalle oli tyypillistä kansallisromanttisen aiheiden kuvaaminen, ja sellaisista aiheista Genetz ei ollenkaan maalannut. Hän oli impressionistinen, taitava värien käyttäjä ja tuottelias. Kenties Genetz ei noussut myöskään suureen tietoisuuteen, koska hänen ei tarvinnut maalata elääkseen. Hänellä oli varakkaat vanhemmat, joiden avustuksella taiteilijan talous oli turvattu.
Vaikka naiset opiskelivat taidetta enenevissä määrin 1800–1900 -lukujen vaihteessa, heidän taidettaan ei otettu yhtä vakavasti kuin miesten ja heidän sukupuoltaan korostettiin kritiikeissä. Näin kävi esimerkiksi Helene Schjerfbeckille ja Ellen Thesleffille. Monien naistaiteilijoiden ura katkesi naimisiinmenoon ja perheen perustamiseen. Siksi taiteilijan uran jatkaminen avioitumisen jälkeen vaati varmasti päättäväisyyttä ja yhteiskunnan normeja vastaan asettumista. Meristä sanottiin, että hän maalasi kuin mies. Tämä ei välttämättä ollut kohteliaisuus, vaan saattoi olla piikki, jolla vihjailtiin olevan parempi, että naiset puuhastelisivat heille sopivampien aiheiden parissa.
Teoksessa seurataan läheisesti Genetzin läheisten elämää. Avioero ei ollut kovin tyypillistä siihen aikaan ja suhteesta lähteminen on vaatinut varmasti rohkeutta. Toki Genetzillä oli hyvät turvaverkot varakkaiden vanhempiensa puolelta, mikä varmasti helpotti lähtemistä. Taiteilijan ei tarvinnut huolehtia toimeentulosta ja lastenhoito jaettiin vanhempien ja Merin äidin Lailan kesken. Teoksesta voi päätellä, että perheen lapset, tytär Vilma ja poika Ponu, kärsivät vanhempien erosta ja vaihtelevista kodeista ainakin jossain määrin.
Kirjoitustyyliltään teos on mutkaton, ja kenties enemmän toteava kuin pohdiskeleva. Teksti on yleistajuisempaa kuin esimerkiksi taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama Ellen Tseshleffin elämäkerta. Ryynänen ei ole taidehistorioitsija, joten hän ei analysoi Genetzin taidetta tarkemmin, vaan esittelee yleisemmin aikakauden taidesuuntauksia, joiden joukkoon Merin taiteen voi sijoittaa.
Jotain jäin tekstistä kaipaamaan. Vaikka Ryynänen pohtii Merin elämää ja hänen tekemiään ratkaisuja, jäin kaipaamaan syvällisempää analyysia ja vahvempaa tulkintaa niistä. Olisin kaivannut esimerkiksi enemmän taustoitusta avioeroon johtaneista syistä. Eron syyksi mainitaan pihiys ja poissaolo, mutta halusiko Meri kenties omistautua enemmän taiteille ja salatieteille kuin mihin olisi ollut mahdollista perheen äitinä? Jäin myös miettimään miksi Merille salatieteet olivat niin tärkeitä. Kirjassa mainitaan Merin masennuksesta. Täydensikö Meri jotain aukkoa sisällään etsinnöillään?
Taiteilija tuntui läpi elämänsä etsivän jonkinlaista valaistumista eli nousemista henkisesti korkeammalle tasolle. Meri ei kuitenkaan sitoutunut mihinkään tiettyyn opettajaan tai suuntaukseen, vaan haki vastauksia muun muassa gnostilaisuudesta, kabbalismista ja Perceleuksen opeista. Varsinkin elämänsä loppupuolelle henkinen etsiminen oli hänelle hyvin tärkeää: hän odotti opettajaa, joka veisi hänet Tiibetiin.
Kirja on kuitenkin erinomainen lisäys naisista kertoviin elämäkertoihin. Poikkeava elämä takaa kiinnostavan lukukokemuksen, josta jää pureskeltavaa pidemmäksi aikaakin. Taiteen kaanon on pitkään ollut hyvin vakiintunut, joten tuntemattomien taiteilijoiden esiinmarssi on ilahduttavaa.
