Minun piti kirjoittaa tälle päivälle kirja-arvostelu. Olen yrittänyt aloittaa sitä viikon verran, mutta en ole saanut edes ensimmäistä lausetta tekstinkäsittelyohjelmaan, vaikka pidin kirjasta, ja vaikka pääni on täynnä asioita, joita siitä mielelläni sanoisin. Lisäksi kirjahyllyssäni on kolme arvostelukappaletta viime syksyltä, joista en ole saanut kirjoitettua mitään. Kirja-arvostelut ovat siis auttamattomasti myöhässä. Tämän tunnustaminen julkisesti tuntuu kamalalta, mutta juuri siksi se on tärkeää.
Päätinkin, että tänään kirjoittaisin ennemmin tästä: siitä, millaista on, kun ponnistelusta huolimatta ei vain saa tärkeitä töitä tehtyä. Siitä, miten yrittää ja yrittää, mutta ei vain onnistu. Miten sopii aamulla, että aloittaa homman kymmeneltä, ja sitten siirtää aloitusajan yhteen, kolmeen ja lopulta viiteen. Viideltä onkin jo niin uupunut, ettei enää kannata aloittaa. Samaan aikaan takaraivossa jyskyttää jatkuva stressi ja tietoisuus siitä, että asioita pitäisi tehdä.
Tämä on tuttu ilmiö monille ADHD:n, masennuksen tai työuupumuksen kanssa kamppaileville, ja varmasti muillekin. Siitä huolimatta sitä on vaikea tunnustaa. On suuri kynnys laittaa viesti ja kertoa ajoissa, että “Minusta tuntuu, ettei tämä onnistu suunnitellussa aikataulussa.” On suuri kynnys pyytää apua. Siksi takataskuun kertyy valtava määrä koottuja selityksiä ja toisaalta niitä tilanteita, joissa viime hetkellä on yritetty korjata viikkoja jatkunutta töiden välttelyä.
Tämä johtaa helposti sellaiseen kehään, jossa ne lopulta tehdyt työt tulee tehtyä vähän keskinkertaisesti, tai ainakin itsestä tuntuu siltä. Tiedotus voi jäädä viime tippaan tai työn jäljestä tulla hutaistua. Sitä saattaa vaikka päätyä kirjoittamaan blogitekstin siitä, kuinka blogitekstin kirjoittaminen ajoissa ei vain onnistunut.
Olen pohtinut paljon erilaisia vaihtoehtoja tämän ongelman ratkaisemiseen, ja maailma on myös väärällään self-help -oppaita ja artikkeleita, jotka pyrkivät lisäämään ihmisten työtehoa ja organisointitaitoja. Jotkut asettavat kännykkäänsä muistutuksia, toiset kirjoittavat bujoa. Jotkut sopivat työskentelytreffejä tai käyttävät pomodorotekniikkaa. Kirjoitin itsekin vastikään Nörttityttöihin siitä, mitkä viisi keinoa itselläni auttavat toisinaan päihittämään aloittamisen vaikeuden.
On kuitenkin tärkeää myöntää sekin, että kaikista maailman työkaluista tai yrityksistä huolimatta sitä epäonnistuu. Eivät ehkä kaikki meistä, mutta niin moni, että asiasta olisi hyvä puhua enemmän. Sekin voisi osaltaan auttaa, että ilmiön yleisyys tehtäisiin näkyväksi: silloin ei tulisi niin helposti ajateltua, että olen ainoa, ja siksi tämä on häpeällistä, kauheaa ja tekee minusta jotenkin huonomman ihmisen.
Näin ei ole. Tyhjän paperin kammo, prokrastinointi ja asioiden lykkääminen viime tippaan ovat varmasti asioita, joista kärsii jossain määrin valtava joukko ihmisiä. Vaikka ratkaisuja on tärkeä etsiä, koska usein teoillamme on seurauksia myös muiden elämään ja tehtävät olisi hyvä saada tehdyksi, on yhtä tärkeää pystyä myöntämään, että toisinaan jokainen mokaa. Silloin ehkä osaamme myös helpommin kohdata sen tosiseikan, ettei elämä lopu yhteen virheeseen, ja että emme ole asian kanssa yksin – ja seuraavalla kerralla on taas vähän helpompi yrittää uudelleen tietäen, että muutkin ovat tästä selvinneet, ja kyllä minäkin selviän.
