Nörttitytöt
Kuvassa yksityiskohta vaatteesta: Neula ja lankaa sekä kureliivin etuosa.
Kuva: Katinka Sarjanoja

Olin viikonloppuna larppaamassa* ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Tarkkaan aikaan ja paikkaan 1600-luvun Suomessa sijoittuvan pelin vaatetusohjeistus oli hyvin yksityiskohtainen, ja kahden puvun tekemiseen upposi helposti viikon verran työtunteja. Vaivannäkö kannatti, sillä koko peliporukka oli panostanut proppeihinsa, ja oli mahtavaa sulautua keskelle uuden ajan alun maalaisyhteisöä asianmukaisiin varusteisiin pukeutuneena.

Off-game-ruokapöydän ääressä kanssapelaajien kesken heräsi keskustelu larppipukeutumisesta, ja kuinka pukuihin panostaminen on muuttunut sen jälkeen, kun harrastus aloitettiin teini-iässä. Itsekin ahkerimmat larppivuoteni 15-20-vuotiaana kokeneena jaoin nämä kokemukset vahvasti.

Silloin joskus, kun pelejä oli joka toinen viikonloppu, settinki vaihteli high-fantasysta dystopiaan ja pseudohistoriasta velhokouluun, tärkeintä oli pukeutua vähän sinne päin. Kunhan ei kirkkaanpunaisessa tuulipuvussa peliin ilmestynyt, niin kaikki oli ihan hyvin. Usein peliasu tuli kiskottua omasta vaatekaapista pelipäivän aamuna, ja vetoketjut, nepparit ja tarrakiinnikkeet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus, oli pelimaailma mikä tahansa. Innokkaana ompelijana tein silloinkin jonkun verran pelipukuja itse, mutta ulkonäkö oli autenttisuutta tärkeämpää ja teinin budjetti ei ollut päätä huimaava.

Muistan ommelleeni eräänkin keskiaikamekon 100% polyesterikankaasta ja kirjailleeni sen hopealangalla, joka epäilemättä sekin oli enimmäkseen muovia. Puvun kaava taisi alkujaan olla jostain keskiaikapukukurssilta hankittu, mutta koska Peter Jacksonin Sormusten Herra -leffat olivat siihen aikaan kuuminta hottia tai ainakin haltiaestetiikka kukki vaatekaapissani erittäin vahvana, saatoin ehkä mahdollisesti siihen keskiaikapukuunkin värkätä korkeat kaulukset ja liehuhihat. Jostain se kaavojen muokkauksen opettelukin täytyy aloittaa. Kustannustehokkuus oli epäilemättä syy, miksi nuorena larppaajana päätyi kangaskaupassa useimmiten penkomaan lakanakangas-laaria ja muovisia palakankaita, ja silloinen pelitiheys epäilemättä selittää, miksei yksittäisen pelin pukuihin tullut niin panostettua.

Mutta nyt sitten. Kun kerran kymmenen vuoden tauon jälkeen tuli ilmoittauduttua mukaan peliin, jossa aika ilmiselvästi ilmaistiin, että pelaajilta odotetaan proppeihin panostamista, koko pukutouhu oli aika kaukana teiniaikojen ”mitä vaatekaapista löytyy” -meiningistä. Olin jo ennen viikonlopun peliä tipahtanut kaninkoloon, jota historiallisten pukujen ompeluksi kutsutaan, joskaan ei kovin omistautuneesti tai tehokkaasti. Peliohjeistuksessa oli varsin yksityiskohtaiset kuvaukset, millaisia pukuja pelin hahmojen olisi soveliasta käyttää, ja sen verran minulle oli jo pukupuuhista ehtinyt kertyä kokemusta, että tiesin, minkälaisilla tekniikoilla puvut pitäisi toteuttaa.

Mistä päästäänkin sitten itse toteutukseen. Kyllä, tein asiaankuuluvan paljon taustatutkimusta. Kyllä, tiesin, kuinka puvut olisi pitänyt tehdä, ja tein ne silti ompelukoneella. Ainakin suurimmaksi osaksi. Oma pukuharrastukseni on ollut enimmäkseen mallia ”haluan saada valmiiksi kauniita pukuja” kuin ”nautin autenttisten menetelmien soveltamisesta”. Kumpikin on ihan yhtä valideja syitä askarrella periodipukuja, ja koko keskustelu pukujen historiallisesta tarkkuudesta on ihan oma suonsa, johon en tässä postauksessa puutu. Jos aihe kiinnostaa,  Sew Through Timen Maria käsitteli asiaa hiljattain julkaistulla youtubevideollaan. Mutta siis selvyyden vuoksi todettakoon siltä varalta, että joku ihmettelee, kuinka pystyin viikon työtunneissa ompelemaan kaksi periodipukua: Ompelukoneella. Ainakin kaiken sellaisen, mikä ei näy selvästi ulospäin.

Koska oma kokemukseni larppipuvustuksesta on tähän asti ollut ”vähän sinne päin” -tasoa, en halunnut nytkään lähteä epämukavuustasoa hätyyttämään proppautumiseni kanssa autenttisuuden nimissä. Kaikki, mikä ei näy ulospäin, saa olla modernia. Esimerkiksi ne hameiden sivusaumat, joiden käsin ompelemiseen minulla ei niin millään muotoa olisi kärsivällisyys riittänyt.

Oma autenttisuuskriisi-lukunsa olivat materiaalit. Voisi ehkä melkein väittää, että tämä kriisi olisi merkittävämpi miinus kuin ompelukoneen käyttäminen: Minä nimittäin olen vegaani, ja pikku jääkautta eläneet uuden ajan alun suomalaiset olivat perin kiintyneitä villakankaisiinsa. Auts. Pelinjohdon luvalla yhytin kangaskaupasta mahdollisimman villankankaan näköistä puuvillaa mekkooni. Takki, jonka olisi pitänyt senkin olla lämmintä villaa, leikattiin (älkää nyt vaan ampuko minua varsijousella tämän takia!) vanhasta Ikea-viltistä, joka oli ollut koiran makuualustana ja unohtunut talveksi lumen alle. Ainakin se oli hahmoni asemaan nähden sopivan nukkavieru verrattuna uutuuden karheaan mekkoon. Mitään merkittävää parannusta teiniaikojen materiaalivelintoihin ei siis ole tullut, mutta tällä kertaa päätös oli harkittu ja perusteltu. Aluspuku sentään oli pellavaa, ja suurimmaksi osaksi käsin ommeltu, mutta täytyy tunnustaa, että se oli alun perin tehty 33-vuotissytyntymäpäivieni (täysi-ikäinen hobitti!) Eowyn-pukua varten, eli kaavoitettu suunnilleen samalla historiallisella tarkkuudella kuin LotRin leffapuvut noin ylipäätään. Vetoketjua aluspuvussani ei sentään ollut, niin kuin alkuperäisessä Eowynin mekossa. Toinen tekemäni puku, jota ystäväni käytti pelissä, oli vähän autenttisemmista kankaista, sillä ystävä ei ole vegaani.

Kuvassa larppivaatteet: Takki, mekko ja essu.
Kuva: Katinka Sarjanoja

Näillä lähtökohdilla lähdin siis pukuani kokoamaan: Tiedän, mitä olen tekemässä, materiaalit ovat väärät, tekniikat ovat väärät, aluspuku on tehty modernilla kaavalla ja polvipituiset villasukat on epäajanmukaisesti kavennettu vain takasaumasta. Mutta mekon kureliivistä sentään tuli jokseenkin asianmukaisen näköinen kaarevine etusaumoineen ja käsin viimeisteltyine nyörinreikineen. Takin leikkaus on autenttinen, joskin koneella tehdyt tikkaukset paistavat aika häijysti. Päähine-asian suhteen luovutin, sillä lyhyen hiukseni olisivat joka tapauksessa ei-ajanmukaiset, ja tyydyin kietaisemaan huolittelemattoman kankaanpalan huiviksi päähäni.

Larppipukujen kanssa tulee aina kiire. Se on sääntö eikä poikkeus. Tälläkin kertaa olisin epäilemättä saanut muutamalla lisäpäivällä pukuni autenttisemmaksi, esimerkiksi ehtinyt takkini reunukset huolitella käsin ja keksinyt paremman päähineratkaisun. Mutta silloinkin, kun pelin puvustus on vaativa, eikä ”mitä kaapista löytyy” ole hyväksyttävä tekniikka, tärkeintä on päästä riittävän lähelle autenttista, ettei muiden pelaajien immersio säry . Ja että on hauskaa.

Mitäs sitten, jos ei ole ikinä historiallisia pukuja tehnyt, mutta aihe kiinnostaisi? Vanhan koulukunnan lähestymistapa olisi hakea kirjastosta ompeluoppaita ja tutkimuskirjallisuutta historiallisista puvuista, mutta huomattavasti helpommalla pääsee alkuun etsimällä youtubesta taitavia ”costubereita” ja seuraamalla, kuinka he pukunsa suunnittelevat ja valmistavat.

Entä kuinka pääsee larppaamaan, jos ei ole ikinä larpannut, tai edellisestä pelikerrasta on monta vuotta, kuten minulla? Ihan ensimmäisenä kannattaa tutustua paikallisiin tai vähän kauempanakin toimiviin larppiseuroihoin ja seurata somessa, milloin on seuraava peli tulossa. Ja sitten vain ilmoittautua reippaasti mukaan. Larppaajat ovat yleensä perin sosiaalista porukkaa, ja jopa kaltaiseni ujo introvertti otetaan vastaan ”hei, sinä olet yksi meistä” -meiningillä.

Kuvassa jutun kirjoittaja pukeutuneena larppivaatteisiinsa.
Maria-piika valmiina peliin. Kuvaja: Riikka Riihiniitty

Luulen, että tämän viikonlopun jälkeen seuraavaa peliä en odota kymmentä vuotta. Ja larpithan ovat mitä parhain tekosyy uusien historiallisten pukujen tekemiselle.

(*LARP = live action role play)