Raybearer on Jordan Ifuekon esikoisteos. (Kansi: Charles Chaisson.)

Jordan Ifuekon Raybearer on monella tapaa juuri sellainen YA-kirja, jollaista on vuosia odotettu — ja siksi onkin häkellyttävää, etten ollut siitä oikeastaan kuullutkaan ennen joulukuuta, jolloin törmäsin kirjaan sattumalta kirjagramissa. Yhdysvalloissa Raybearer on kyllä keikkunut myyntilistojenkin kärjessä, mutta Suomessa sen ympärille ei ole ehtinyt rakentua vielä kovin suurta ilmiötä.

Miksi Raybearer sitten tuntuu niin merkittävältä? Siinä on moninainen hahmokaarti, päähenkilönä rodullistettu tyttö nimeltä Tarisai, keskeisessä roolissa aseksuaali hahmo ja fantasiamaailma kerrankin rakennettu jotenkin muutoin kuin keskiaikaista Eurooppaa löyhästi mukaillen. Kirjailijan vanhemmat ovat molemmat kotoisin Nigeriasta, ja vaikka Ifueko onkin itse syntynyt ja kasvanut Yhdysvalloissa, hänen perheensä kulttuuriset juuret näkyvät Raybearerissa selvästi.

Kirjassa taikuus ja erilaiset henkiolennot ovat tärkeässä roolissa, ja hahmojen itselleen löytämä kudottu perhe (found family) on kuvattu ihanasti ja lämpimästi. Ifuekon luoma maailma on myös todella värikylläinen ja syvä, ja esimerkiksi erilaiset juhlat ja perinteet tuntuvat todella omaperäisiltä. Myös traumoja, kommunikaatio-ongelmia, luottamusta ja gaslighting-ilmiötä käsitellään kirjassa erinomaisesti, vaikka toki jossain määrin kevyesti, koska kyseessä on nuortenkirja. Juonikin on enimmäkseen tasapainotettu kaikkine käänteineen niin hyvin, että kirjaa on vaikea laskea käsistä, kun lukemisen on kerran aloittanut. (Loppupuolella muutama pitkään rakennettu juonikuvio ratkesi ehkä hieman liian nopeasti, ja kirjan loppu oli itselleni hieman liian dramaattinen, mutta nämä ovat varmasti myös makuasioita.)

Vaikka rakastin Raybeareria, jouduin silti kohottelemaan kulmiani joillekin kirjailijan tekemille valinnoille. Kirjassa kuvattu Songlandin valtakunta muistutti suuresti länsimaisia stereotypioita Kiinasta ja sen kulttuurista, ja kun Ifueko maalaili erilaisista pikkuvaltioista muodostunutta imperiumia, jotkin muutkin hänen kuvaamistaan kulttuureista tuntuivat kärjistetyiltä stereotypioilta – eli juuri sellaisilta, joita on valitettavan usein totuttu näkemään esimerkiksi afrikkalaista kulttuuria kuvaavissa länsimaisissa romaaneissa. Onkin harmi, että erityisen voimakkaasti Ifuekon stereotypiat näkyvät juuri kiinalaisvaikutteisessa kulttuurissa, sillä aasialaisten kulttuurien eksotisointi on länsimaisessa kirjallisuudessa aivan yhtä suuri ja painava ongelma kuin afrikkalaistenkin.


Jos tästä seikasta pääsee yli, on Raybearer kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen YA-kirja, ja esikoisteokseksi uskomattoman vahva avaus. Odotan innolla, että saan duologian toisen osan, Redemptorin, käsiini, ja pääsen palaamaan Tarisain ja hänen kudotun perheensä seuraan vielä hetkeksi.