Kuva: Ella Lopperi
Olin juuri muutamaa päivää aikaisemmin aloittanut itse ajo-opetuksen kolmekymppisenä opetuslupalaisena, kun kauppareissulla sattumalta kirjatarjontaa vilkaistessani bongasin Noora Jokisen Aikuinen nainen ratissa -kirjan. Takakansiteksti lupasi ”auttaa ponnistamaan yli pelon, häpeän ja ajorutiinin puutteen” sekä ottaa kantaa myös autoilun sukupuolittuneisuuteen ja ilmastokysymyksiin. Pokkari sujahti ostoskoriin sen pidemmittä mietteittä.
Kirja on jaettu viiteen temaattiseen kokonaisuuteen, joista neljä ensimmäistä tapahtuvat eri vuodenaikoina alkaen keväästä. Viidennessä osassa reflektoidaan ensimmäistä autoiluvuotta. Yhteinen matka käynnistyy tosin oikeastaan jo edeltävän vuoden kesällä, jolloin avioero antaa ensimmäisen sykäyksen Jokisen tarpeelle – tai haaveelle – ajokortista.
Ensimmäinen osa keskittyy autokoulun penkille, mutta esimerkiksi ilmastotietoisuus on mukana heti alusta alkaen. Jokinen käsittelee ristiriitaa ilmastotietoisena ja ajokorttia suorittavana henkilönä laajasti niin yksilön kuin yhteiskunnan kantilta: yksilön valinnat ovat toki merkityksellisiä, mutta vielä enemmän painoa on esimerkiksi kaupunkisuunnittelulla ja sillä, kenen ehdoilla sitä tehdään. Ilmastoaiheeseen palataan tarkemmin vielä viidennessä osassa, jossa Jokinen kerää tietoa sekä kartoittaa esimerkiksi hiilijalanjäljen hyvitystä autoilevalle.
Useimmissa osissa tärkeänä teemana on myös autoilun sukupuolittuneisuus, mihin viitataan toki jo kirjan nimessäkin: aikuinen nainen ratissa. Jokinen tekee hyvää taustoitusta ja sanoittaa hienosti monia asioita, joita olen itsekin pohtinut paljon. Hän nostaa esimerkiksi esille Neste K -huoltoasemaketjun vuonna 2019 teettämän kyselytutkimuksen, jossa sanapari ”nainen ratissa” on herättänyt vastaajissa kieltämättä ummehtuneelta kuulostavia mielikuvia, kuten vaarallinen, arvaamaton, tientukko, tyhmä…
Näihin asenteisiin peilaten ei liene ihme, että minäkin olen jossain vaiheessa sisäistänyt ajatusmallin, etten voisi mitenkään olla vaikkapa niin taitava kuski kuin veljeni. Ainoa asia mitä jäin näistä Jokisen tarkkanäköisistä, tutkimuksiin ja tietokirjallisuuteen viittaavista kappaleista kaipaamaan, on se että jotenkin saisi jokaikisen autoilevan – sukupuoleen katsomatta – lukemaan ja ymmärtämään, miten vahingollisista ja virheellisistä ajatusmalleista on kyse.
Pelkkää ilmasto- tai stereotypiapohdintaa kirja ei toki ole, vaan Jokisen oma matka tyyneksi ja rohkeaksi kuljettajaksi sisältää paljon käytännön kokemusta ja vinkkejä autoiluun liittyen. Millä tavoin voi käsitellä ja poistaa ajojännitystä? Milloin ja miten autoa pitäisi huoltaa? Kuinka kuuluu toimia mahdollisessa onnettomuustilanteessa? Miten kannattaa varustautua pitkälle talviajolle? Konkreettiset ja selkeästi kirjatut neuvot poistavat turhaa mystiikkaa aiheiden ympäriltä ja tuovat varmuutta omaan toimintaan autojen parissa.
Jokisen rehellinen ja tuttavallinen tyyli tuo kirjoittajan lähelle lukijaa, mikä tämäntyyppisessä kirjallisuudessa toimii erinomaisesti. Vertaistuellinen ote sekä avoimuus peloista ja kärsimättömyydestä rauhoittavat lukijan mieltä: en olekaan yksin epävarmuuteni kanssa. Jokinen avaa monipuolisesti niin erilaisia kommelluksia kuin onnistumisen elämyksiä, joten lukijan on helppo löytää samaistumisen kohteita.
Mikäli olet aikeissa istahtaa rattiin ensimmäistä kertaa tai pitkän tauon jälkeen, on Aikuinen nainen ratissa oikein oivallinen tsemppari ja jännityksen lievittäjä. Suosittelen kirjaa myös jo suvereenisti autoileville, etenkin jos kaipaat ajatusten ravistelua autoilun sukupuolittuneisuudesta tai vinkkejä huonon hiiliomatunnon kohtaamiseen ja käsittelyyn.
Noora Jokinen: Aikuinen nainen ratissa (276 s.)
Atena 2020
Kirja on arvostelijan itse ostama.
Kiitos tästä arvostelusta, kuulosti sen verran mielenkiintoiselta että tartuin kirjaan itsekin ja ahmin sen muutamassa illassa. Kirjahan oli hyvä, nopea lukea, kiinnostava ja koukuttavakin, mutta todella se ravisteli ajatuksia autoilusta ja sukupuolesta. Ja samalla tulin tosi kiitolliseksi varsinkin isää kohtaan (en muista hänen suustaan koskaan tulleen sanaparia “nainen ratissa”) ja puolisolle, joka ei ymmärrä autoista sitäkään vähää kuin minä ja joka on aina istunut mukisematta repsikan paikalla, ei edes halua itse ajaa jos ei ole pakko. Että onko se nyt sitten ihme, jos tällä taustalla pidän autoilusta, en pidä itseäni huonona kuskina, osaan ottaa tilani ja ylipäänsä en ole koskaan kyseenalaistanut sitä, ettenkö voisi osata ajaa ja olla hyvä kuski. Tosin sen verran myönnän että taskuparkki ei kuulu suosikkeihini 😀