Olen ollut ajokortiton yli kymmenen vuotta aikuisiästäni, vaikka olen aikanaan läpäissyt ongelmitta vanhanmallisen ykkösvaiheen ”inssin”. Olen asunut koko tämän ajan kaupungissa hyvien julkisten yhteyksien äärellä – ja asun edelleen. Loppukesästä 2021 istuin kuitenkin valkoinen kolmio auton perään kiinnitettynä jälleen rattiin. Miten tähän päädyttiin?

Nörttipariskunnan uskollisen ajoneuvon nimi on tietysti Roach. Tunnetaan myös lisänimellä “Etsio Autotore” (eTSI-moottorinsa ansiosta). Kuva: Ella Lopperi

Ajokortti – siirtymäriitti aikuisuuteen ja itsenäisyyteen?

Teininä pääkaupunkiseudulla tuntui, että jokaisen kaverin tärkein itsenäistymisen merkki oli ajokortin suorittaminen. Vuoden luokkatovereita nuorempana (aloitin koulutaipaleeni heti täytettyäni kuusi vuotta) olin auttamatta eri tahdissa, eikä kortti oikein kiinnostanutkaan ennen kuin muutin toiselle paikkakunnalle heti täysi-ikäistyttyäni. Läpäisin kuljettajantutkinnon kertaheittämällä lähes täysin pistein sekä teoria- että ajokokeesta. Tästä huolimatta en missään vaiheessa oikeastaan nauttinut ajamisesta. Päinvastoin, liikenteessä auton kuljettajana toimiminen tuntui pelottavalta, enkä osannut luottaa muihin tienkäyttäjiin tai omaan osaamiseeni.

Pian kortin suorittamisen jälkeen muutin jälleen opintojen perässä, ja ajamisen harjoittelu katkesi kuin seinään. Pari vuotta myöhemmin vastaan tuli ns. kakkosvaiheen – joka ennen vaadittiin pitkäaikaista ajokorttia varten – takaraja. Päivämäärä tuli, päivämäärä meni. Ajo-oikeuteni päättyi. Minua asia ei vuosiin juuri hetkauttanut, kunnes aihe tuli myöhemmin aikuisiällä jälleen ajankohtaiseksi.

Jalat, pyörä, bussi, juna. Siinä vaihtoehdot itsenäiselle itsensä liikuttamiselle A:sta B:hen yli 30 vuotta elämästäni. Kuva: Lari Tuomisto

Luulin pitkään olevani tilanteeni kanssa yksin, kunnes vähän arkaillen esitin Nörttityttöjen kirjoittajaryhmälle ehdotukseni kirjoittaa ajo-opetukseen liittyvistä faktoista ja fiiliksistä oman harjoitteluni myötä. Yllätyksekseni useampi kommentoi olevansa jollakin tapaa samassa tilanteessa. Sama toistui mainitessani asiasta ohimennen esimerkiksi työkavereille. Autokoulu oli saattanut jäädä aikoinaan kesken joko ennen tai jälkeen kuljettajantutkinnon, tai jo suoritettu kortti useammaksi vuodeksi toimittamaan pelkkää henkkareiden virkaa autottomuuden, elämäntilanteen tai vaikka onnettomuudesta traumatisoitumisen takia.

Ylpeyttä, häpeää ja oivalluksia matkustajana

Suhtautumiseni omaan kortittomuuteeni on luonnollisesti vaihdellut vuosien varrella. Toisinaan olen suorastaan ylpeillyt asialla tai antanut ymmärtää, että autoton elämä on puhtaasti ympäristö- ja ilmastotietoisuutta. Joskus taas olen peitellyt kortin puuttumista ja kokenut suoranaista häpeää siitä, että suoritin kuljettajantutkintoni, mutta oma pääni esti minua ajamasta, vaikka tuhannet ihmiset autoilevat päivittäin vailla huolen häivää.

Aikuisiällä liikennetilanteita on alkanut huomaamattaan seuraamaan kuskin vierestä, takapenkiltä, tai miksei vaikka bussin ikkunasta, ihan eri tavalla kuin lapsena ja nuorena. Olen etenkin viime vuosina rutinoitunut road trip -kartturiksi, joten liikennesäännöt, ympäristön tarkkailu kuskin apuna etenkin uusissa ympäristöissä sekä tietynlainen suunnitelmallisuus ja ennakointi ovat arkipäivää. Keskustelut malliin ”Äh, mentiin ohi risteyksestä, päästäänkö tuolta takaisin?” tai ”Hetkinen, olikohan tuolla tiellä etuajo-oikeus?” ovat opettaneet myös sen, että konkarimmatkaan kuskit eivät aina automaattisesti tiedä, huomaa tai ymmärrä ihan kaikkea.

Koronakesänä 2020 ostimme pitkän harkinnan jälkeen puolisoni kanssa oman auton. Aiemmin olemme liikkuneet pitemmilläkin matkoilla julkisen liikenteen armoilla tai vuokra-autoillen. Oma auto alkoi nopeasti merkitä uudenlaista liikkumisen vapautta – esimerkiksi viikon telttareissu Lofooteille omin ehdoin ja meille sopivana ajankohtana olisi varmaankin onnistunut muillakin tavoin, mutta vaatinut hyvin erilaista suunnitelmallisuutta ja aikataulutusta.

Sydämeni jäi Lofooteille. ♡ Kuva: Ella Lopperi

Juuri Lofooteilla kiinnostukseni ajamiseen alkoi kyteä. Kiharaisilla teillä Norjanmerestä jylhästi kohti taivaita puskevien vuorten välissä kävin läpi paljon muutakin kuin maisemiin ihastumisen tunteita. Olisihan se reilumpaa ja mukavampaa, jos voisimme jakaa pitkän matkan ajamista puolisoni kanssa (haluan erikseen painottaa, että puolisoni ei missään vaiheessa ole painostanut tällaiseen ajatteluun). Puoliso kehui teiden hyvää kuntoa ja mutkittelevien reittien yllätyksellisyyttä – voisinko minäkin sittenkin nauttia tuollaisista asioista?

Seuraavana kesänä 2021 aika oli lopulta kypsä lähteä tutkimaan näitä ajatuksia tarkemmin. Lopullinen päätös syntyi, kun selvisi miten helppoa meidän olisi hakea puolisolleni opetuslupa. Muutaman viikon käsittelyajan jälkeen kävimme asennuttamassa opetuspolkimen sekä -peilit ja ryhdyimme tositoimiin.

Ajoharjoittelun ihanuus ja kamaluus

Istuessani ratin taakse ensimmäistä kertaa vuosikausiin en oikeastaan tuntenut sen kummempaa jännitystä. Kunhan sain säädöt ja asetukset mukavasti, tuntui ajoon lähtö luontevalta ja jotenkin kepeältä. Henkinen paine hiipi kuitenkin pikkuhiljaa – siinä tyhjällä parkkipaikalla, jossa leikin pysäköiväni betoniporsaan viereen ja harjoittelin kääntämisotteita koristepuiden välistä koukkaillen. Kun puoliso lopulta ehdotti, että voisin ajaa pienen lenkin liikenteessä ennen kuin hän ajaisi meidät kotiin, totesin olevani selvästi liian ylivireessä siihen. Nuorempana tuskin olisin osannut sanoittaa tätä tunnetta, ja paniikki olisi kasvanut möröksi pään sisällä.

Toisella harjoituskerralla seuraavana päivänä olin henkisesti valmiimpana. Korttia ensimmäistä kertaa ajaessani pelkäsin jatkuvasti vastaantulevaa liikennettä, etenkin rekkoja. Nyt liikkeelle lähdettyämme heti toinen vastaantulija oli tietysti kaksiosainen rekka, jonka jälkeen pääsin hidastamaan ja väistämään tielle kääntyvää toista rekkaa. Olin keskustellut peloista ja ahdistuksen aiheista puolison kanssa etukäteen, ja huomasinkin ilokseni, että tilanteet menivät ohi ilman jännitystä.

Pyrin harjoittelutilanteissa puhumaan ääneen mahdollisimman paljon, jotta saisin sekä itselleni että ajo-opettajalleni kerrottua auki minkälaisia päätöksiä liikennetilanteissa teen ja miksi. Tapa ei ehkä sovi kaikille, mutta itselleni tämä toi lisää varmuutta, kun huomasin että huomioin erilaisia tilanteita ja asioita ennakoivasti ja rauhallisesti. Olin aiemmin onnistunut iskostamaan itseeni, että ympärilläni tapahtuu liikaa ja päässäni on liian suuri kaaos, jotta saisin ikinä tehtyä fiksuja tai ”oikeita” liikkeitä ratissa. Jos tuntuu että tällaisesta ääneen ajattelusta olisi hyötyä omaan ajoharjoitteluun, kannattaa sitä ehdottomasti ehdottaa ja sopia asiasta oman ajo-opettajan kanssa.

Opettajan sivupeili. Tämä pieni paholainen hyppäsi alas niin monta kertaa ovea sulkiessa, että käytimme lopulta puoli rullaa jesaria ja monenmonta kirosanaa saadaksemme sen pysymään aloillaan. Kuva: Ella Lopperi

Opetusluvan selkeästi suurin etu lienee se, että opetusta voi tehdä tutun ihmisen ja tutun auton kanssa juuri silloin ja juuri niin paljon kuin molemmille parhaiten sopii. Tällainen opettaminen vaatii toki suunnitelmallisuutta sekä molempien osapuolien yhteisymmärrystä siitä, mitä opetustilanteessa tapahtuu. Autokoulun penkille istuessa on ehkä ilmiselvempää, että ajo-opettaja on vastuussa ja johtaa tilannetta. Opetusluvalla toimiessa olisi hyvä kyetä myös jättämään ihmissuhteen mahdolliset kipukohdat kotiin, oli opettajana sitten sukulainen, puoliso tai kaveri.

Toisaalta itselleni suurin kynnyskysymys ajokorttiin liittyen oli pitkään ”ventovieraan” open kanssa toimimiseen liittyvät ahdistukset ja pelot. Esimerkiksi silloin vuosia sitten autokoulua ensi kertaa käydessä en juuri jutellut ajo-opettajien kanssa, vaan puristin rattia vähän jännittyneenä ja auktoriteetin pelkoisena odottaen kommentteja siitä, teinkö oikein vai onko jotain korjattavaa. Omalla kohdallani oli siunaus, että puoliso, jonka kyydissä koen itse aina olevani turvassa kuin lintu pesässään, voi jakaa osamistaan minulle ilman että jännitän liikenteen lisäksi vieressäni istuvaa hahmoa.

Oppilaan itsetunto törmäyskurssilla

Harjoittelu ei toki sujunut koko aikaa täydellisen nousujohteisesti. Vaikka olin vastikään kerryttänyt rutkasti ajokokemusta esimerkiksi Saariston Rengastiellä, itse reitillä sekä sieltä kotiin ajaessani, oli nykyään pakolliseen riskientunnistamiskoulutukseen kuuluva parituntinen taajama- ja maantieajossa autokoulun opettajan kanssa henkisesti kova paikka.

Olin jo tottunut ajattelemaan itseäni rauhallisena, huomioivana ja ennakoivana kuskina, mutta opettajan tökerö, jopa naljaileva kommentointi oppituntien aikana sai minut epäilemään omia kykyjäni. Tämän kokemuksen jälkeen istuessani seuraavan kerran oman automme rattiin puolisonikin totesi minun olevan silminnähden hermostunut ja suorastaan ylivarovainen. Esimerkiksi risteyksen liikennevalojen vaihduttua vihreäksi vilkuilin vielä ympärilleni, päässäni autokoulun open sanat: ”Sun pitää olla 360° tietoinen ympäristöstä koko ajan, koskaan et tiedä kuka tai mikä voi tulla eteen!” Vaikka itse ajo sujui ongelmitta ja virheettä, opettajan hokemat herättivät henkiin vanhat pelot sekä epävarmuuden.

Opettajan taustapeili. Tämän kanssa ei tarvittu puolta rullaa jesaria. Kuva: Ella Lopperi

Jälkikäteen pohdin, oliko hän vain mielestään avulias, mutta opetustyylinsä ei kolahtanut minulle, vai vaikuttiko hänen asenteeseensa esimerkiksi se, että olin opetuslupalainen. Heinäkuussa 2018 voimaan tulleen ajokorttilain uudistuksen myötä opetusluvan hakeminen helpottui merkittävästi, kun taas samaan aikaan vaaditun opetuksen minimimäärää laskettiin. Muutos aiheutti suuren kasvun opetuslupien määrään samalla kun vaadittujen opetustuntien väheneminen laski kuluttajahintoja – eli toisin sanoen tuloja – myös autokouluissa. (Lisätietoa esim. Traficomin ylläpitämistä ajo- ja teoriakoetilastoista sekä 31.3.2021 julkaistusta tutkimuksesta.)

Onneksi pian RTK-tuntien jälkeen hyväksytysti suoritettu teoriakoe ja ajokoetta edeltävä harjoittelu puolison kanssa valoivat takaisin uskoa, että minussa on kuitenkin aineksia taitavaksi kuskiksi. Ensimmäinen ajokoe pisti kuitenkin vielä yhden kapulan itsetunnon rattaisiin.

Kyllä, luit oikein – ensimmäinen ajokoe.

Syvä hengenveto – kohti tyyneyttä ratissa

Kuten Traficomin tilastoista käy ilmi, ensimmäisellä kerralla ajokokeen läpäisseiden määrä on ollut etenkin viime vuosina laskusuhdanteinen. Erityisesti muutos näkyy autokouluissa oppinsa saaneiden kohdalla, vaikka jonkinlaista trendiä on havaittavissa myös opetuslupalaisilla. Minimiajotunneilla kokeen yrittäminen selittänee osan laskusta, mutta kuljettajantutkinnon kokeista on myös oikeasti tullut aiempaa vaativampia. Maalaisjärkeni sanoisi, että tässä yhtälössä alkaa olla onnenkantamoisestakin kiinni läpäiseekö kokeen ensiyrittämällä – etenkin jos lähtötaso on ollut lähellä nollaa. Tästä rationalisaatiosta huolimatta ekan ajokokeen hylsy kirpaisi todella kovasti! Jännityksissäni olin arkaillut liikaa moottoritielle liittymisessä, ja jouduin liittymistilanteessa odottamaan kaksiosaisen rekan ohiajoa ennen kuin pääsin itse vihdoin tielle.

Hylkäys oli toki ihan aiheellinen: liikenteessä pitää kyetä toimimaan päättäväisesti ja johdonmukaisesti, jottei aiheuta potentiaalisia vaaratilanteita itselleen tai muille, vaikkei juuri tuossa tilanteessa ollutkaan lisäkseni muita autoja. Oppiraha maksettuna lähdimme puolison kanssa harjoittelemaan vielä hieman lisää, kiinnittäen erityishuomiota juuri tähän osa-alueeseen. Toisaalta sain kokeen palautteessa myös paljon hyvää vahvistusta: tutkinnon vastaanottaja kehui ajamisen muuten sujuneen hienosti ja turvallisesti.

Siinä se nyt on! Passi, avain ja todistus hyväksytystä kuljettajantutkinnosta. Kuva: Ella Lopperi

Helpotusta ja vertaistukea sain myös muutamilta ystäviltä, joille asiaa murehdin: yllätyksekseni en todellakaan ollut tuttavapiirin ainoa, jolta eka ajokoe on kaatunut yksittäiseen mokaan. Näistä keskusteluista rohkaistuneena päätin myös kirjoittaa tähän postaukseen rehdisti kokemuksestani. Jospa joku muukin saa tästä voimaa ja tsemppihenkeä itselleen tulevaan koitokseen – tai balsamia haavoille epäonnistuneen ajokokeen jälkeen. Pieleen mennyt ajokoe ei ole maailmanloppu!

Toiseen ajokokeeseen lähdin jo ihan eri tunnelmissa kuin ensimmäiseen. Kerroin heti kättelyssä tutkinnon vastaanottajalle, mistä koe viimeksi jäi kiinni (vaikka hän varmasti sen ”papereistakin” näki), ja rupattelimme mukavia sen 45-minuuttisen aikana, joka ajossa vietetään. En tiedä suunnitteliko tutvo reittini tarkoituksella sisältämään mahdollisimman monta liittymistilannetta motarilla, mutta laskujeni mukaan niitä osui reitille ainakin 6! Harjoittelu oli selvästi tehnyt tehtävänsä, koska oma olo oli tyyni ja itsevarma koko ajon ajan, ja niinpä kokeen päätyttyä sain kuulla, että suoritukseni oli hyväksytty.

Kokeen jälkeen halasimme puolison kanssa pitkään Ajovarman pihassa ja paiskasimme rituaalinomaisesti valkoisen kolmion sekä opettajan peilit takakonttiin.

Pari päivää myöhemmin, ensimmäistä kertaa ihan yksin autoon istahtaessa vatsanpohjassa kutisee hieman. Liikkeellelähdön rutiinit rauhoittavat kuitenkin, ja 10 minuuttia myöhemmin laulelen jo liikennevirrassa radion mukana – ihan muina naisina osana autoilevien yhteisöä.

Aion jatkossakin kulkea ensisijaisesti jalan, pyörällä tai julkisilla mahdollisuuksien mukaan, mutta kieltämättä ajokortti taskussa on avannut uudenlaisen itsenäisyyden tunteen ja eittämättä myös lisää eräänlaista tasa-arvoa minun ja puolisoni välille. Ensi kesän road tripillä pääsemme molemmat nauttimaan niin uusista tietuttavuuksista kuljettajana kuin maisemien ihailusta ja kuvaamisesta matkustajana.

Vinkkejä ajoharjoitteluun tai ajokortin hankkimiseen

Loppuun haluaisin vinkata, että vaikka ajamisen opettelu liikenteessä on luonnollisesti kaiken A ja O, on myös netti nykyään pullollaan hyvää informaatiota ja harjoitusmateriaalia autoiluun ja ajo-opetteluun liittyen. Opinpolut ovat myös muuttuneet joustavammiksi ja monipuolisemmiksi, vaikka tietyiltä osin vaatimukset ovatkin samalla tiukentuneet. Lopulta tässä kaikessa on kuitenkin kyse siitä, että liikenteeseen pääsisi mahdollisimman valmiita, ennakoivia ja turvallisesti ajavia kuskeja.

Vaikka ajokortti olisi jo taskussa, mutta syystä tai toisesta jäänyt pölyttymään, voi yksittäisiä opetustunteja tiedustella paikallisilta autokouluilta – tai pyytää vaikka tuttua, luotettavaksi kokemaansa ihmistä kyytiin henkiseksi tueksi ensi kertaa rattiin palatessa.

Mikäli taas olet itse kiinnostunut ajamaan kortin aikuisena – ensinnäkin, tosi paljon tsemppiä! Malttia ja kärsivällisyyttä, pystyt siihen ihan varmasti.

Suosittelen myös ajoharjoittelusipsejä – tai mikä ikinä onkaan suosikkiherkkusi. (Tämä ei ole maksettu mainos. Sipsit best.) Kuva: Ella Lopperi

Toisekseen, suosittelen tutustumaan Ajokortti-info -sivustoon, josta löysin lähes kaikki vastaukset omiin kysymyksiini. Nekin, mihin sivustolla ei suoraan vastattu, sain selville puhelinpalvelusta, jossa erittäin avulias henkilö kertasi kärsivällisesti kanssani yksityiskohdat ja toivotti lopuksi mukavia ajoharjoitteluhetkiä.

Niitä toivon minäkin jokaiselle, joka korttia itselleen lähtee hakemaan – iästä riippumatta!

Tässä vielä muutamia linkkejä, jotka auttoivat minua matkallani kuskiksi: