Jos määräaikaiset työsuhteet ovat oma valinta, ne voivat olla myös seikkailu. (Kuva: Unsplash.)

Kun kesällä vedin rippileiriä, kerroin isosille työhistoriastani. Olen 31-vuotias ja tähän mennessä olen työskennellyt yhteensä yli kolmessakymmenessä erilaisessa ammatissa, aina turvatarkastajasta seurakuntasihteeriin ja alakoulun erityisavustajasta strategiatulkkiin. Pisimpään viihdyin työtehtävässäni tutkimusavustajana ja sittemmin saman hankkeen tutkijana – jopa neljän vuoden ajan! – mutta enimmäkseen työsuhteeni ovat kestäneet kolmesta kuukaudesta korkeintaan kahteen vuoteen.

Yksi isospojista esitti minulle röyhkeän kysymyksen: “Miina, ootko sä vanhemmillesi pettymys?”

Nauroin ensin, mutta pysähdyin sitten miettimään asiaa. Molemmat siskoni ovat olleet samalla alalla jo vuosia. Molemmat ovat palanneet kotipaikkakunnallemme ja tietävät, mitä haluavat tehdä – ainakin toistaiseksi.

Minä sen sijaan vaihdan työpaikkoja useammin kuin kenkiä. Se saattaa vaikuttaa jonkun silmiin ailahtelevaisuudelta tai päättämättömyydeltä, mutta oikeastaan minullekin on selvää se, mitä haluan.

Haluan tehdä mielekästä työtä, jossa on voin oppia jotakin uutta ja olla hyödyksi. Ja haluan, että työn ohella minulla on energiaa ja aikaa kirjoittaa ja lukea. Ajattelen, että työn tehtävänä on tukea mahdollisuuksiani elää hyvää elämää ja viettää aikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa, mutta sen ei tarvitse tai kuulu olla elämäni merkittävin asia. Olen silti tehnyt kaikkia töitäni aina täydestä sydämestäni, ja työttömänä olen ollut elämäni aikana yhteensä kaksi ja puoli kuukautta.

Minulla on ADHD, joten rutiinityötehtävien tekeminen on hankalaa. Vaihtelu on työssä elintärkeää, ja siksi väsynkin nopeasti, jos koen, että työstä tulee liian toisteista tai tylsää. Olen ollut erinomainen TE-toimiston virkailija, mutta esimerkiksi tutkimusprojektimme kirjan taittamisessa tai seurakuntasihteerin tehtävissä opin pian, että tein liikaa huolimattomuusvirheitä. Energiaa meni itse työn lisäksi jatkuvasti omien virheiden korjailuun. Opinkin, että pikkutarkka työ sopii minulle korkeintaan osa-aikaisena ja pieninä annoksina, ja mieluiten jätän sellaiset tehtävät ihmisille, jotka ovat niissä minua parempia.

Samoin olen oppinut sen, että jos teen samaa työtä liian pitkään, motivaationi ja henkinen hyvinvointini alkavat huveta. Ensimmäiset puoli vuotta jaksan olla aidosti innostunut ja aikaansaava, mutta jos työ ei tarjoa haasteita tai lisää opittavaa, nuupahdan. Esimerkiksi tutkimusavustajana tai nykyisessä työssäni nuorisotyönohjaajana olen onneksi päässyt tekemään jatkuvasti uudenlaisia asioita ja kokeilemaan erilaisia lähestymistapoja, joten samanlaista väsähtämistä ei ole tapahtunut.

Omat kokemukseni ovat kuitenkin osoittaneet, ettei työskentely yhdellä ja samalla alalla välttämättä sovi kaikille. Meitä on erilaisia, eikä pitkä työura samassa työpaikassa ole ainoa hyvä tapa tehdä työtä tai elää elämää. Osa-aikaisuus, pätkätyösuhteet, uuden alan opiskelu tai vaikkapa vuosi vapaaehtoistyössä aina silloin tällöin voivat olla aivan yhtä hyviä tapoja rakentaa omaa suhdetta työhön.

Olisikin hyvä lakata puhumasta pätkätyöläisyydestä pelkästään negatiivisena asiana silloin, kun se on ihmisen oma valinta. On totta, että määräaikaisiin työsuhteisiin liittyy paljon epävarmuutta ja usein ne ansaitsevatkin osakseen kritiikkiä – mutta niille ihmisille, jotka viihtyvät pätkätöissä tai kaipaavat vapautta, pätkätyöläisyys voi olla paras mahdollinen vaihtoehto. Määräaikaiset työsuhteet tai osa-aikaisuus ovat työmuotoja nekin, ja aivan yhtä arvokkaita kuin esimerkiksi kolmekymmentä vuotta saman yrityksen leivissä. Samaan aikaan on silti tärkeää muistaa, että määräaikaiset työsuhteet ovat monille myös kuormittavia, ahdistavia ja saattavat tuntua loputtomalta kehältä. Pätkätyöläisyyttä ei voi taikaiskusta muuttaa pelkästään positiiviseksi asiaksi, vaikka minulle se onkin ollut enemmän hyvä kuin huono vaihtoehto.

Lopuksi:

Kysyin vanhemmiltani, olenko heille pettymys.

En ollut.

Etkä ole sinäkään, riippumatta siitä, millaista työtä teet tai olet tekemättä.