”Ei kai siitä tule trilogiaa?” kysyi väikkäriohjaajani huolestuneena, kun kerroin julkaisseeni fantasiaromaanin. No nyt kun kerran otit asian puheeksi…

Esikoisteokseni Korpinlaulu julkaistiin 2019, Karhuneito vuotta myöhemmin. Sarjan päättävä Unennäkijä lähti viikko sitten taittoon ja ilmestyy joskus syksyn kuluessa. Projektin loppumetrit olivat uuvuttavia, ja jos joku nyt kysyisi minulta, millaista on kirjoittaa fantasiatrilogia, syvällinen analyysini asiasta olisi: ”Olipahan rykäisy, seuraavaksi kirjoitan jotain yksiosaista.” Koska moisesta viisaudesta ei saa kunnon blogipostausta kasaan, kysyin toisilta Nörttityttöjen päätoimittajilta, mitä he haluaisivat tietää fantasiakirjojen kirjoittamisesta, kirjasarjan kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ylipäätään.

Kolme kuvaa: Ensimmäisessä kissa tietokoneen äärellä, toisessa Korpinlaulu-kirja kirjailijan käsissä, kolmannessa kynä ja kirjoitusvihko.
Kuvat: Katinka Sarjanoja

Miten kauan projekti on kestänyt? 

Riippuu vähän, kuinka projektin pituus lasketaan. Kirjoitin ensimmäiset Korpinlaulu-trilogiaan liittyvät rivit 2008. Sain silloin valmiiksi pienoisromaani-mittaisen tekstin, joka käsittää suunnilleen ekan kirjan parinsadan ensimmäisen sivun tapahtumat. Sen jälkeen kirjoitin viiden vuoden aikana koko Korpinlaulu-käsikirjoituksen kolme kertaa kokonaan uudestaan, Karhuneidon ensimmäisen version ja kaksi kolmannesta Unennäkijästä. Pitkän tauon jälkeen kirjoitin Korpinlaulun vielä kerran uudestaan keväällä 2018, ja sen jälkeen alkoi tapahtua nopealla aikataululla. Sain kustannussopimuksen vuoden lopussa ja valmis kirja tuli painosta vuotta myöhemmin syksyllä. Eli kyllä tässä tovi vierähti.

Saitko kustannussopimuksen helposti?

Hahhaa, tää on ihan loistava tarina. Lähetin Korpinlaulun silloisen version parikymppisen itsevarmuutta uhkuen kaikille suurille kustantajille joskus 2012. Sain silloin paljon kannustavaa palautetta, mutta kannustus koski lähinnä sitä, että kannattaisi kasvaa aikuiseksi ennen kuin alkaa aikuisten kirjoja kirjoittamaan. Karisto oli mukava poikkeus. Sain heiltä hyviä huomiota tekstin ongelmakohdista, ja listan asioista, joiden muuttamisen jälkeen he olisivat valmiita lukemaan kässärin uudestaan. Minulta meni viisi vuotta palata Korpinlaulun pariin, mutta keväällä 2018 kirjoitin koko tekstin alusta loppuun uudestaan Kariston toivomilla muutoksilla. Siitä tuli mielestäni tosi tyylikäs ja selvästi aikuismaisempi kuin vanha versio. Siinä oli minäkertoja ja kaikkea. Kun olin saanut tekstin valmiiksi, tein ihan juuri niin kuin ei koskaan pitäisi, ja lähetin kässärin samalla istumalla kaikille kustantajille, joiden sähköpostiosoitteen löysin nopealla googlailulla. Paitsi Karistolle. Karisto halusi siihen aikaan käsikirjoitukset paperisina, ja minulla ei ollut tulostinta. Muistin asian joskus kuukausia myöhemmin yliopiston kirjastossa, tulostin käsikirjoituksen (anteeksi vaan kaikki, jotka joutuivat odottamaan) ja lähdin etsimään postin toimipistettä. Muutama viikko myöhemmin Karistolta ilmoitettiin, että he pohtivat asiaa aivan tosissaan. Pohdinnan tulos oli, että uusi versio on ihan hyvä, mutta liian hidassoutuinen. Kustannustoimittaja muisti pitäneensä vanhasta versiosta enemmän, ja ehdotti, että palaisimme työstämään sitä. Eli loppujen lopuksi sain tavattoman helposti kustannussopimuksen käsikirjoitukselle, joka oli jo kertaalleen hylätty.

Tämä alleviivaa mielestäni osuvasti sitä, että kustantamon lähettämää hylsyä ei koskaan pitäisi tulkita niin, että teksti on huono. Kustannussopimuksen saamiseen vaikuttaa ihan hirveän moni muukin asia kuin tekstin laatu. Minkälaiselle kirjallisuudelle juuri nyt on kysyntää? Onko kustantamo vastikään tehnyt sopimuksen saman genren kirjasta? Moni asia saattaa muuttua ajan kuluessa. Jos siis uskot tekstiisi ihan tosissasi, älä luovuta kustannussopimuksen suhteen, vaikka saisitkin ekalla kustantajakierroksella pelkkiä copy-paste-hylsyjä. 

Millaista oli kirjoittaa deadlinen kanssa?

Deadlinet ovat minulle välttämättömyys yhtään minkään asian valmiiksi saamiselle. Raakatekstiä kirjoittaessa en tosin niihin turvautuisi, ellei kyse sitten olisi jostain itse itselle asetetusta ”haluan saada tämän ennen vuoden loppua valmiiksi” -tyyppisestä joustavasta rajauksesta. Ekaa versiota kirjoittaessa tekstin täytyy saada hengittää ja rönsyillä minne haluaa. Jos siinä vaiheessa alkaa liian kriittisesti tekstiään katselemaan, tai mikä pahempaa, päättää ensimmäisellä kirjoituskerralla kirjoittaa niin timanttista settiä, että sitä ei tarvitse jälkikäteen muokata, asettaa itsensä aika merkittävään vaaraan, ettei saa koskaan mitään valmiiksi. Tämä on siis ihan puhtaasti minun kokemukseni asiasta. Jollekin toiselle deadlinet raakis-vaiheessa saattavat toimiakin, mutta minä haluan kirjoittaa ekan version löysin rantein ja ilman kiirettä. Sitten vasta, kun tarina on noin kutakuinkin paperilla, tulee deadlinejen vuoro. Olen tiivis kirjoittaja (vaikka sitä ei ehkä tähän mennessä julkaistujen kirjojeni paksuudesta äkkiseltään uskoisi), ja yleensä lisään editointivaiheessa ainakin 10% alkuperäiseen sanamäärään. Editoinnin varsinainen juttu on kuitenkin tarinan tiivistäminen valmiiksi. Rönsyt leikataan pois, tarpeettomat täytesanat poistetaan, juonen koherenttius tarkastetaan. Editointi on kiivastahtista työtä, ja lähestyvä deadline pakottaa keskittymään siihen, mitä on tekemässä. Ilman sitä olisi suuri houkutus jättää koko editointiprosessi vain hautumaan. Siinä missä ekan version kirjoittaminen voi olla suorastaan euforista flow-tilassa leijailua, editointi tehdään laskelmoidusti ja harkiten. Editoidessa ei enää anneta inspiraatiolle siipiä, vaan tehdään ankaraa työtä. Eli ei deadlineille ekaa versiota kirjoittaessa, kyllä deadlineille editoidessa.

Vastasiko kirjaprosessi odotuksiasi vai yllättikö jokin?

Suurin osa yllätyksistä tuli vastaan ensimmäisen kirjan kustannussopimuksen jälkeen. Tiesin etukäteen, että vielä sopparin allekirjoittamisen jälkeenkin edessä olisi paljon tekstin työstämistä, mutta muuten en oikein osannut kuvitella, mitä kaikkia vaiheita kirjan painokuntoon saattaminen vaatisi. Olin ollut siinä käsityksessä, että kirjailijalla on harvoin sananvaltaa kirjan kansiin (näin ilmeisesti onkin joillain kustantamoilla), mutta minulta kysyttiin ajatuksia ja toiveita asiasta. Yllätyksenä tuli myös, kuinka monta kertaa kustannustoimittaja oli valmis läpilukemaan ja antamaan palautetta tekstistä. Olin varmaan kuvitellut, että saatuani ensimmäisen palautteen seuraavan version pitäisi olla jo valmis. 

Jännitys sen sijaan vastasi odotuksiani täydellisesti. Olin ihan käsittämättömän innoissani jokaisesta työvaiheesta, ja viimeiset viikot odottaessani kirjaa painosta en oikein osannut keskittyä mihinkään. 

Kaikkein suurin yllätys tuli kuitenkin kirjan ilmestyttyä. Kun minulla viimein oli fyysinen kappale käsissäni, kun kirjat viimein olivat kauppojen ja kirjastojen hyllyillä… Mitään ei tapahtunut. Kesti hetken tajuta, että ihmisillä saattaisi kulua aikaa viidensadan sivun lukemiseen, ja olisi ihan turha toivoa, että edes lähimmät sukulaiset ja kaverit antaisivat palautetta heti seuraavana päivänä.

Korpinlaulu- ja Karhuneito-kirjat, sekä Unennäkijä-kirjan kansikuva tabletin näytöllä.
Korpinlaulu (2019), Karhuneito (2020) ja Unennäkijä (ilmestyy syksyllä 2021).

Minkälainen tilanne Suomessa on fantasiakirjojen julkaisemisessa?

Teini-ikäisestä asti omassa pienessä nörttikuplassani eläneenä fantasiakirjallisuus on tuntunut maailman luonnollisimmalta asialta. Kaikki lukevat fantasiaa, kaikki kirjoittavat fantasiaa. Totuus on tietysti ihan toisen näköinen. Suomesta löytyy monia loistavia fantasiakirjailijoita ja innokas lukijakunta, joka ei kuitenkaan ole ilmeisesti niin runsaslukuinen, kuin voisi kuvitella. Välillä tuntuu, että fantasiakirjailijana on kirjamaailman outolintu, joka joutuu oikeuttamaan tekstiensä olemassaolon joka välissä. Fantasiaa julkaistaan koko ajan vähemmän ja vähemmän, ja samalla taistelu kustannussoppareista on tietysti kovempi. Jos siis ihan puhtaasti kustannuskynnyksen ylittämisen näkökulmasta ajattelee, kannattaa kirjoittaa jotain muuta kuin fantasiaa. Mutta jos on pakottava tarve luoda omia maagisia maailmoja, silloin vain kerta kaikkiaan täytyy kirjoittaa sitä mikä tuntuu hyvältä, ja varautua tekemään enemmän töitä kustannussopimuksen eteen. Onneksi nykyään on monia muitakin tapoja saada tekstinsä julkaistua kuin perinteinen kustannussopimus. 

Mikä on suosikkivaiheesi/asiasi kirjoitusprosessista? Entä haastavin/inhokkiasiasi?

Kunnon kirjoitus-flow on ihan mahtavuutta. Kun tekstiä tulee nopeammin kuin ehtii ajatella, palaset loksahtelee paikoilleen ilman, että itse tietoisesti tekee asialle yhtään mitään, ja päivän päätteeksi huomaa tahkonneensa kymmentuhatta sanaa. Jos flow-tilan saisi napsautettua kytkimestä päälle, maailma olisi varmaan täynnä upeita romaaneja. Suurin osa kirjoittamistyöstä täytyy kuitenkin tehdä ihan sellaisella kevyesti luovalla fiiliksellä höystetyllä ”nyt vaan täytyy päästä eteenpäin”-meiningillä. Se ei ole kovin paha, silläkin tavalla saa valmista aikaan. Jos aikoo kirjoittaa vain silloin, kun flow-tila suvaitsee saapua, ei varmasti saa koskaan yhtäkään kirjaa valmiiksi. Kaikkein pahinta on kuitenkin palata jälkikäteen paikkailemaan niitä flow-tilassa väliin jätettyjä kohtauksia, jotka juuri silloin eivät ole sattuneet kiinnostamaan tarpeeksi. Olen aika varma, että omasta tekstistäni näkee, mitkä kohtaukset olen kirjoittanut väkisin, siksi että ne on ollut pakko saada valmiiksi, ja toisaalta, mitkä kohtaukset ovat suunnilleen itse kirjoittaneet itsensä.

Mikä on lempi asiasi kirjoittamisessa?

Stephen Kingiä lainatakseni, jokainen kirjailija kirjoittaa yhdelle lukijalle. Kirjoittaessani nautin erityisesti fiilistellessäni etukäteen, kuinka tuo yksi lukijani nauraa tälle kohtaukselle, itkee tälle toiselle, pudistelee päätään tässä kohdassa.

Kun keksit tarinoita, näetkö itsesi tarinan sisällä, vai katsotko sitä enemmän ikään kuin ulkoa päin?

Olen miettinyt, onko tällä asialla jotain tekemistä oppimistapojen kanssa. Mahtaisiko kineettinen oppija tarkastella tarinaa fyysisen kokemuksen kautta ja visuaalinen oppija katsoa tarinaa kuin elokuvaa? Itse olen vahvasti auditiivinen oppija, ja tarinani ”kuuntelen” ennen kirjoittamista. Joskus harvoin seuraan jonkun kohtauksen mielessäni elokuvamaisesti, mutta yleensä kuulostelen sanoja, joita aioin käyttää. Minulla ei välttämättä ole kovin vahvaa mielikuvaa jokaisen henkilön ulkonäöstä tai ympäristön yksityiskohdista, mutta tunnistaisin päähenkilöitteni äänen koska tahansa.

Mistä saat inspiraation maailmoihisi?

Olen varmaan vähän outo fantasiakirjailija, kun en kamalasti innostu worldbuildingista. Maailma muotoutuu tarinan edetessä, syntyy palvelemaan tarinaa sen sijaan, että yrittäisin pakottaa tarinan elämään valmiiksi suunnittelemani maailman ehdoilla. Alan kiinnittää huomiota maailman lainalaisuuksiin ja outouksiin vasta sitten, kun minulla on jo varsin vahva fiilis siitä, mitä tarinassa tapahtuu. On tietysti vähän ristiriitaista, että fantasiamaailman täytyy olla ”uskottava”, mutta täysin arkiymmärryksen ulkopuolella pyörivän maailman tapahtumia ja syy-seuraussuhteita on aika vaikea seurata. Siksi fantastisimmassakin maailmassa pitäisi olla helposti tunnistettavia ja paikallistettavia asioita: Ai, tässä maailmassa on miekkoja ja keihäitä, settinki lienee ”keskiaika”. 

Korpinlaulu-trilogia on kelttihenkistä fantasiaa. En halunnut kutsua sitä kelttifantasiaksi, koska olen ottanut Savusälvän kulttuuriin kelttivaikutteita varsin valikoivasti. Savusälpää on inspiroinut erityisesti Marion Zimmer Bradleyn kirjasta Avalonin usvat tehty elokuva, mutta vaikutteita on ihan varmasti tullut kaikesta lukemastani kelttifantasiasta. Ensimmäisenä tulee mieleen Katharine Kerrin Deverry-kirjat ja Anu Holopaisen varhaisin tuotanto.

Tulevatko hahmot uniin?

Ei sentään. Joskus jostain unen katkelmasta saattaa saada ideoita kirjoittamiseen, mutta toistaiseksi en ole nähnyt tarinan henkilöistä unia. Korpinlaulun ollessa painossa näin tosin unta, että kirjaan oli eksynyt pitkä sivujuoni, jota en muistanut kirjoittaneeni, ja olin aivan raivoissani, kun joku oli kirjoittanut kirjaani omia kohtauksiaan, ja tehnyt niistä vielä niin hyviä, että toivoin itse kirjoittaneeni ne.

Kirjoitatko hahmoja todellisten henkilöiden pohjalta, tai otatko niistä palasia?

Väittäisin, että tarinoitteni henkilöitä ovat inspiroineet eniten toiset fiktiiviset henkilöt. En ainakaan tietoisesti ole ketään tuntemaani henkilöä kirjoittanut tarinoihini, vaikka muutama lähipiiriin kuuluva väittääkin löytäneensä itsensä Savusälvästä. 

Parhaat vinkkisi kirjailijaksi haluavalle?

Tämä on helppo: Kirjoita, kirjoita, kirjoita. Kirjailijaksi tullaan vain kirjoittamalla. Mitään oikotietä ei ole.

Vähemmän triviaaleja vinkkejä:

Kun saat negatiivista palautetta, kysy aina toinenkin mielipide.

Älä luetuta keskeneräisiä tekstejä vanhemmillasi.

Kalliimpi tietokone ei tee tekstistä parempaa (sen enempää kuin fiinimmät kirjoitusohjelmatkaan).

Kill your darlings, omat lemmikit täytyy tappaa. Jos huomaat olevasi tosi allerginen jollekin kohtaukselle tulevaan kritiikkiin, mutta juuri se kohtaus kerää erityisen paljon kritiikkiä, kannattaa harkita koko kohtauksen poistamista, vaikka siitä kuinka itse pitäisi. Kirjoittajilla on paha tapa kiintyä kohtauksiin, jotka tuntuvat omasta mielestä erityisen onnistuneilta, mutta jotka eivät palvele tarinaa ollenkaan. 

Älä koskaan hävitä mitään kirjoittamaasi tekstiä lopullisesti. Saatat koska tahansa tarvita jotain viisi vuotta sitten kirjoittamaasi kohtausta. Kill your darlings -vaiheessakin poistetut kohtaukset kannattaa tallentaa itselleen rakkaiden raatojen kansioon. Niihin kannattaa palata myöhemmin, ja jos silloin näkee, miksi ne piti poistaa, tietää oppineensa jotain tärkeää.