”Äidiksi tuleminen ei lopu koskaan.”

Kuvassa Äidiksi tuleminen -kirja ja vauva
Kuva: Katinka Sarjanoja

Minja Koskelan Äidiksi tuleminen on kirja raskaudesta keskenmenon jälkeen, Koskelan omasta tiestä äidiksi tulemiseen. Koskela kirjoittaa henkilökohtaisella tasolla raskauden kokemustaan, muistelee omaa lapsuuttaan ja pohtii, millaiseksi äidiksi haluaa itse tulla. Kertomukseen sekoittuvat ulkopuolelta tulevat odotukset, äitiyden pinttyneet ja joskus tuskallisetkin mallit, äitikulttuuri, joka piirtää kuvaa yhdenlaisesta ”oikeasta” äitiydestä, ja ne erilaiset suunnat, joista vanhemmuuteen tullaan.

Koskela on profiloitunut feministiaktivistina, ja etukäteen odotin Äidiksi tulemisen olevan samanlaista raakaa yhteiskunnan epäkohtiin puuttumista kuin Koskelan edelliset kirjat Ennen kaikkea feministi ja Toisin tehty – Keskusteluja koulusta (yhdessä Elina Tuomen kanssa). Äidiksi tuleminen on kuitenkin paljon omakohtaisempi ja enemmän omiin pohdintoihin kuin tutkimuskirjallisuuteen pohjaava teos, vaikka oman tilansa saavat myös äitiydestä ja raskaudesta kirjoittaneet tutkijat ja filosofit, kuten Judith Butler ja Simoine de Beauvoir.

Kuvassa Äidiksi tuleminen -kirja ja vauva
Kuva: Katinka Sarjanoja

Niiden vuosien aikana, joina olen lukenut Minja Koskelan kirjoittamia tekstejä – ensin blogipostauksia, myöhemmin somepäivityksiä ja kirjoja – minulle on muodostunut tietynlainen rutiini Koskelan tekstien käsittelyyn. Se menee suunnilleen näin: Koskela kirjoittaa aiheesta, josta olen ehkä ohimennen kuullut, mutta jota en ole ajatellut sen enempää. Luen, mitä Koskela on kirjoittanut, ja ajattelen: ”Vau, tämähän on oikeasti olennaista.” Pohdin asiaa hyvä tovin, luen Koskelan tekstin uudestaan ja totean, että on siinä fiksu kirjoittaja.

Äidiksi tulemisen kohdalla tilanne oli toisenlainen epäilemättä pääasiassa siksi, että kolmen lapsen äitinä monet Koskelan käsittelemistä aiheista olivat minulle ennestään tuttuja. Se, mitä Koskela kirjoittaa äitiyteen kohdistuvista odotuksista, äitiruumiin julkisuudesta, keskenmenosta, raskauden raskaudesta, resonoi syvällä sisimmässäni juuri oikeilla sanoilla. Kirjaa lukiessa epäröin kuitenkin monta kertaa, voinko kirjoittaa kirja-arvosteluun, kuinka hyvin samaistun Koskelan kuvaamiin tunteisiin ja tilanteisiin, varsinkin kun Koskela korostaa kokemusten henkilökohtaisuutta ja sitä, miten äitiys ei ole yksi iso kaikille samankokoinen muotti.

Uskallan kuitenkin kirjoittaa, että nautin tästä kirjasta nimenomaan siksi, että pystyn samaistumaan ja eläytymään kokemuksiin, joista Koskela kirjoittaa. Joistain havainnoista olen eri mieltä, jotkut kokemukseni ovat erilaisia tai vain eri muotoisia. Koskela esimerkiksi mainitsee, kuinka ultrakuvien näkeminen aiheuttaa hänelle vielä loppuun asti edenneen raskauden jälkeenkin melankolisia tunteita. Omat negatiiviset tunteeni kohdistuvat keskoskaappikuvastoon, mutta ilmiö on sama. Välillä kirjaa lukiessani minun oli pakko nauraa ääneen, kun Koskela ihmettelee äidiksi tulemisen kummallisuuksia.  “Äidiksi tuleminen ei lopu koskaan” on jotain, mihin varmasti melkein kuka tahansa äidiksi tuleva pystyy samaistumaan. Lukukokemuksena Äidiksi tuleminen oli aivan erilainen kuin Koskelan aikaisemmat kirjat, mutta tämänkin päätteeksi ajattelen, että on siinä fiksu kirjoittaja.

*

Minja Koskela: Äidiksi Tuleminen (2021), 207s.

Into Kustannus

Arvostelukappale saatu kustantajalta