Työttömyys näyttäytyy yhteiskunnallisessa keskustelussa vuodesta toiseen voittopuolisesti työttömän omana syynä ja henkilökohtaisena vikana. Kysyimme Nörttitytöt-blogin kirjoittajaryhmässä kokemuksia työttömyydestä: Miltä työttömyys tuntuu? Millaisia ajatuksia se herättää?

Sipilän hallituksessa aktiivimallista käytävää keskustelua gradussaan tutkinut Kalle Tuunanen tuo esiin, että keskustelussa ihmisarvon ja kansalaisuuden käsitteiden nähtiin pohjautuvan työhön. Hyvinvointivaltion ajatus siitä, että valtio on kansalaisia varten, on korvattu uusliberalismin hengessä yksilön vastuuttamisella ja näkemyksellä, että sosiaaliturvaa vastaan pitää tehdä töitä. Samassa keskustelussa korostuu myös ajatus, että työttömyys on ihmisen oma valinta.

Työttömyyskeskustelu aktiviimallista jakaa ihmiset kunnollisiin ja kelvottomiin kansalaisiin, joista jälkimmäiseen kategoriaan sisältyvät työttömät. Sittemmin aktiivimallista on toistaiseksi sellaisenaan luovuttu, mutta keskustelu vastikkeellisesta työttömyysturvasta ja yksilön omasta vastuusta työllistymisen osalta tuntuu vain kovenevan.

Työ tuo yhteisöjä ja yhteenkuuluvuutta

“Työttömyys on itselle sitä, että olen haluton keskustelemaan small talkia ihmisten kanssa, jotka pääosin utelevat elämäntilanteestani. Työ on niin keskeisessä asemassa ihmisten elämässä, että joidenkin ihmisten kanssa on jopa harrastusten parissa vaikea keskustella ilman, että työasiat tulevat esille jatkuvasti. Haluaisin, että ihmistä ei määriteltäisi niin vahvasti työn kautta. Mielestäni se ei ole edes kovin tervettä, jos ei voi irrottautua työroolista edes vapaa-ajalla. Siitä huolimatta toivoisin, että minulla olisi työ, jonka tuoman statuksen kanssa kokisin olevani samalla viivalla muiden kanssa.

Työttömän statukseni paljastuminen aiheuttaa usein hieman vaivautuneita katseita ja kiusallisen hiljaisuuden. Vaihtoehtoisesti joku alkaa päivitellä, kuinka varsinkin nuoret nykyisin ovat ajelehtimassa jossain aivan muualla kuin työelämässä. Haluaisin huomauttaa, että purjehtiminen on niille keskiluokkaisille, jotka kasvoivat vanhempiensa purjeveneessä samalla kuin alemmissa yhteiskuntaluokissa päästiin kerran vuodessa leirikeskuksen veneellä opettelemaan soutamista mieluiten niin, että vältettäisiin suurimmat karille ajamiset tai airon tiputtaminen matkasta heti laiturista lähtiessä.”

Työ on tärkeää suomalaisille. Ennen poikkeusoloja eli vuonna 2019 EVAn asennetutkimuksen mukaan 55 % suomalaisista koki työnteon olevan velvollisuus yhteiskunnan jäsenenä. Yhteiskunnallinen keskustelu kestävyysvajeesta ja asenteiden koventumisesta työttömyyttä kohtaan näkyy kymmenen vuoden aikana tapahtuneessa muutoksessa: Vuonna 2009 työtä velvollisuutena piti 36 prosenttia (EVA 2019). Hyvinvointivaltion rahoituskriisistä käytävä keskustelu näkyy kansalaisten asenteissa laajasti. Poikkeusoloissa viime vuoden lopulla tehdyssä EVAn tutkimuksessa 82 % suomalaista on sitä mieltä, että jokaisella Suomessa asuvalla on velvollisuus tehdä töitä ja maksaa veroja. Myös suuri osa puoltaa työnhakijoiden rankaisemista siitä, jos työtä ei hae aktiivisesti. Leikkauksia tosin kannatettiin silloin, kun ne eivät koske itseä, vaan muita väestönosia.

Osallisuus ja mahdollisuudet työllistyä eivät kuitenkaan jakaudu lähimainkaan tasaisesti. Ensimmäisiin työpaikkoihin päästään hyvin usein vanhempien tai lähipiirin myötävaikutuksella. Sama kierre jatkuu myöhemmin – joku suosittelee tai vinkkaa, joku auttaa uralla eteenpäin. Avoimeksi ilmoitettuja työpaikkoja hakee suuri määrä hakijoita ja tyypillisesti iso osa hakijoista on vähintään tarpeeksi päteviä tehtävään. Valituksi tulee usein se, jolla on jo aiempia kytköksiä organisaatioon: hän on ehkä talossa tuttu aiempien työpätkien kautta tai tuntee kenties jonkun työntekijän muuta kautta. Myös piilotyöpaikkoja haravoidessa verkostot auttavat. Ja verkostoitahan pääsee aikuisena parhaiten rakentamaan työelämästä käsin.

Monissa uravalmennuspalveluissa ja vastaavissa painotetaan verkostoitumisen tärkeyttä. Samalla niissä valitettavasti verkostoidutaan lähinnä muiden samassa tilanteessa olevien työnhakijoiden kanssa – tämä voi toki pidemmällä tähtäimellä tuoda myös kattavampia työelämäverkostoja, mutta siinä samassa työnhakutilanteessa työttömät tuskin ovat sellaisessa asemassa, että rupeavat palkkaamaan toinen toisiaan.

Pandemia on tasannut henkisiä tilejä

“Pitkäaikainen työttömyys on sitä, ettei pandemia oikein hätkäytä. Ei ole mitään elämää, jota saada takaisin pandemian jälkeen. On vain odottelua ja tylsistymisen välttelyä. Tämä on sitä normaalia arkea minulle, ainoa ero on kasvomaskit ja vielä vähemmän minkään tekemistä.”

Varattomuus lisää osattomuutta. Kuva Lily Laine.

Työ on sidottu yhteiskunnassamme hyvin isoksi osaksi elämää – työstä saatava palkka mahdollistaa harrastamisen, matkustamisen ja osallistumisen erilaisiin tapahtumiin. Työssäkäyvän näkökulmasta voikin olla vaikea hahmottaa, mistä kaikesta työttömänä täytyy tinkiä, kun rahavarat ovat vähäiset: yksinkertainen kahvilakäyntikin voi olla liikaa kengännauhabudjetilla kuukaudesta toiseen taiteilevalle. Työttömyyden pitkittyessä haasteet myös kasvavat. Vaikka rahaa olisikin sillä hetkellä sijoittaa siihen kahvilalatteen, voi kahvittelun esteeksi nousta vaikkapa se, että käytettävissä ei ole edustuskelpoisia ehjiä kenkiä, joilla kehtaisi kahvilaan lähteä. Kyse ei ole vain työttömän riittämättömästä taloushallinnasta, vaan Suomessa perustulo tutkitusti alittaa Euroopan sosiaalisessa peruskirjassa määritellyn minimin (40 prosenttia ekvivalentista mediaanitulosta). Suomi on saanut Euroopan neuvostolta moitteita riittämättömästä perusturvasta vuodesta 2014 lähtien.

Osallisuus ei ole onneksi täysin sidottu varallisuuteen, mutta työttömyyden mukanaan tuoma vähävaraisuus tekee kuitenkin mukaan pääsystä vaikeampaa. Pandemia on monessa tapauksessa toiminut työssäkäyville eräänlaisena työttömyyssimulaationa, ainakin jokapäiväisen elämän suhteen! Poikkeusaikana edes rahalla ei ole saanut ostettua kahvila- tai elokuvakäyntejä eivätkä konsertit, keikat tai museokäynnit ole olleet mahdollisia. Voikin hetkeksi pysähtyä miettimään, millaista olisi, jos tämä olisi sitä tavallista arkea itsellekin?

”Mä joka päivä töitä teen…”

“Työttömyys on sinänsä outo ilmiö, että useimmiten lyhytaikaisen työttömyyden huolet unohtuvat saman tien, kun uusi työsuhde alkaa. Muistan opiskeluaikani kämppäkaverin, joka oli stressaantunut kesätöiden puuttumisesta. Hän oli puhelinmyyjänä, koska muita töitä ei ensimmäisenä kesänä irronnut opiskelupaikkakunnalta. Työ ei ollut taloudellisesti kannattavaa, ja tuolloin mietimme yhdessä, miten valtaosa tuntemistamme nuorista on vanhempien suhteiden kautta saanut kesätöitä, usein kotipaikkakunnaltaan opiskelukaupungin sijaan. Kämppäkaverini vaihtoi puhelinmyyjästä ja luonnontieteiden opiskelijasta lääketieteelliseen, ja seuraavina kesinä traumaattinen ensimmäinen opiskeluvuosi oli hyvin äkkiä unohtunut. Tuleva lääkäri ei ollut ainoa työttömyyden kanssa painiskellut tuttu, joka oman työllistymisen jälkeen olikin sitä mieltä, että kaikille halukkaille kyllä löytyy töitä, jos vain on motivaatio kohdillaan. Kun sanotaan, että elämänkokemus opettaa empatiaa, niin hyvin vahvasti ihminen kuitenkin katselee maailmaa sieltä omasta kuplastaan käsin.”

Aktiivimallista keskustelevat kansanedustajat Tuunasen tutkimuksessa ovat esimerkki siitä, että on helpompi arvostella niitä, jotka ovat etäämpänä omasta sosiaalisesta piiristä. Useampikin kansanedustaja puheenvuorossaan toi esille, että toki aivan kaikki työttömät eivät ole kelvottomia eli passiivisia työnhakijoita: vain sellaiset työttömät, joita he eivät omakohtaisesti tunteneet, leimattiin passiivisiksi. Kunnon työttömiä siis löytyy, jos lähipiirissä sattuu olemaan työtön. Muutoin työttömät ovat laiskoja ja epäkelpoja kansalaisia. Samansuuntaista ajattelua voi havaita myös vaatimuksissa ottaa vastaan mitä tahansa työtä työttömyyden uhatessa.

Samassa Evan tutkimuksessa, jossa neljä viidestä näki työnteon jokaisen maassa asuvan velvollisuudeksi, pienempi osa olisi itse valmis tähän vaatimukseen. Muita ollaan valmiita velvoittamaan enemmän, mutta kun työttömyys tulee lähelle, mieli muuttuukin. Vaikka valtaosan mielestä työnteko on jokaisen maassa asuvan velvollisuus, mitä tahansa työtä olisi valmis vastaanottamaan vain puolet, mikäli vaihtoehtona olisi työttömyys. Asiaa myös tarkastellaan omasta elämäntilanteesta käsin. Työttömistä neljännes olisi valmis vastaanottamaan mitä tahansa töitä, yli 65-vuotiasta väitettä tukee kaksi kolmesta. On helpompi arvioida omaa halukkuutta töihin silloin, kun työttömyyden todennäköisyys on pienempi.

“Minulla työttömyys on seurannut oikeastaan koko elämän ajan mukana mörkönä olkapäällä. Pätkä- ja silpputyöläisenä työsuhteet tai toimeksiannot ovat kestäneet lyhyimmillään alle tunnin kerrallaan, joten näiden ympärille mahtuu paljon sitä työttömänä olon aikaa. Tuntuu ristiriitaiselta, että samaan aikaan voi olla sovittua työtä tai keikkaa useammankin organisaation kanssa ja työttömänä.”

Työtön usein ajatellaan ihmiseksi, joka on työelämän ulkopuolella, mutta työttömyyttä voi olla myös silloin, kun työtä ei ole riittävästi. Työelämää tutkineiden Ojalan ja Pyöriän mukaan epätyypilliset työsuhteet eli perinteisestä kokopäivätyöstä poikkeavat työsuhteet kuten osa-aikaiset, määräaikaiset ja vuokratyöpohjaiset työt ovat yleistyneet vuosituhanteen vaihteessa. Tätä työn prekarisaatioksi kutsuttua kehitystä leimaa epävarmuuden kasvu työstä ja sen myötä myös toimeentulosta. Epätyypillistä työtä on monella alalla koulutusasteesta huolimatta, mutta naisille kasautuvien epävarmuustekijöiden määrä on kasvanut 1990-luvulta jonkin verran enemmän kuin miesten.

Nykyinen työelämäkehitys näyttäisi menevän pikemminkin sirpaleisempaan suuntaan ja prekariaatti on todennäköisesti tullut jäädäkseen. Jatkossa ehkä entistä harvempi voi laulaa Matin ja Tepon säestämänä ”…joka ainoa aamu seitsemäksi meen!”

Olisi siis jo korkea aika tunnustaa työelämän muutokset ja lakata häpeämästä työttömyyttä – sekä omaa että muiden.

Sitaatit ovat Nörttityttöjen kirjoittajayhteisöstä kerättyjä kommentteja aiheesta.

Lähteet: