Ennen kuin mikään etiikkatoimikunta ehtii älähtää asiasta, mainittakoon heti kättelyssä, että minä ja kirjailija-toimittaja Vierula olemme usein syöneet saman pitopöydän ääressä ja iloisesti hakanneet kaikki muut illanvieton sanapeleissä. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa syy, miksi halusin nostaa sekä Hertta Vierulan että hänen uusimman kirjansa Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta tapetille. Hertan lasten- ja nuortenkirjat edustavat juuri sellaista hieman vinoa urbaania tai ei-niin-urbaania fantasiaa, jonka yleisö on maailmalla valtava, mutta jonka kirjoittajia Suomesta koetaan löytyvän vähänlaisesti.

Tämä nyt ei kuitenkaan ihan pidä paikkaansa. Hertta Vierula on julkaissut Kariston kautta jo kolme teosta hieman eri-ikäisille yleisöille: lastenkirjat Hännänkääntötemppu (2019, kuvitus Teemu Juhani) ja Valaankantaja (2019, kuvitus Nora Surojegin) sekä lapsuusiän ylittäneille suunnattu Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta (2020, kuvitus Broci, 69 sivua). Kaikkia teoksia yhdistää aivan tietynlainen sekoitus oikeita lapsia, nuoria tai aikuisia ja omituisia otuksia tai tilanteita, jotka kietoutuvat toisiinsa mystisesti mutta saumattomasti, turhia selittelemättä. Hertan maailma vain on sellainen kuin se on eikä lukijan älykkyyttä turhaan loukata avaamalla jokaista kummallista oliota tai tapahtumaa kuin patologin pöydällä. Silti tarinat ovat inhimillisiä ja lämpimiäkin, jokainen omalla omituisella tavallaan.

Kuva: Maddie Hentunen

Vilkaisen ensin hieman tarkemmin Kuollutta tyttöä ja sen jälkeen päästän ääneen kirjailijan itsensä haastattelun välityksellä.

Lastenkirjojen lukijoita hieman vanhemmille suunnattu Kuollut tyttö koostuu kymmenestä lyhyestä tarinasta, jotka saattavat sijoittua samaan maailmaan (Maatuvanlaaksoon) tai ehkä omaan maailmaamme, tai sitten eivät. Kaikissa tarinoissa on jotain arkitodellisuudellemme hieman vierasta: metsänpeikkoja, syvyyksien olentoja sekä lapsia ja aikuisia, jotka kommunikoivat jonkun tuntemattoman kanssa, jota moni muu ei näe. Tarinoissa kaikuu yksinäisyys ja toivo, erilaisuus ja ystävyys, ällötys ja kiehtova tuntematon. Vierulan teksti on elävää ja erittäin visuaalista ilmankin kuvitusta, mutta Brocin kuvitus tuo kirjaan omaa aavemaista tuntuaan. Kirjoitustyyli säästelee selityksissä ja panostaa tunnelmaan.

Kirjailija ja uunituore teos viime vuoden puolella. Kuva: Hertta Vierula

Kuollut tyttö on juuri sellainen kirja, johon olisin innolla tarttunut vähän liian nuorena, kuten tartuin Lovecraftiin ja Howardiin, mutta ilman näiden herrojen tuotannon aiheuttamia lieviä traumoja. Kuolleen tytön teemat voivat olla monille lapsille hieman painavia, mutta pikkuvanhat lapset, Cthulhu-mytologian jo valmiiksi kovettamat tai ikäsuosituksen mukaisesti teini-ikäiset tai sitä vanhemmat saavat tarinoista varmasti paljon irti. Itseäni kiehtoo erityisesti maailman selittämätön tuttuus – kuin olisin kasvanut tässä vähän vinksahtaneessa maailmassa, joka ei kuitenkaan ole liian kammottava tunkeutuakseen painajaisuniin.

Tehtäköön se ehdottoman selväksi, että Vierulan tarinat eivät rinnastu kauhutarinoihin suurista muinaisista: ne eivät ole varsinaisesti pelottavia ja jokaisesta niistä löytyy tarttumapintaa jokapäiväiseen elämään. Hahmot ovat helposti lähestyttäviä ja eläviä, vaikka olisivatkin kuolleita tai sienirihmaston peitossa. Maatuvanlaaksossa tapahtuu outoja, kuten siellä kuuluukin, mutta outous ei ole pahin asia, mitä voi tapahtua – eikä se pahin ikinä tapahdu. Lopulta kaiken takana on kuitenkin toivo.

_______________________________

Hertta, olen aiemmin kuvaillut kirjoitustyyliäsi Neil Gaimanin, Roald Dahlin ja Terry Pratchettin henkiseksi jälkeläiseksi, joka on kuitenkin täysin sinun omasi. Oletko lukenut näitä kirjailijoita tai saanut heiltä vaikutteita?

– Olen lukenut noita kaikkia ja erityisesti Pratchettiä. Pratchettiltä erityisesti Tiffany Aching -kirjat ovat suuria suosikkejani! En sinällään näitä tietoisesti ole ajatellut kirjoittaessani omia kirjojani, mutta varmasti vaikutteita tulee kaikesta, mitä lukee. Olen hirveän otettu siitä, että vertaat minua noin suuriin nimiin!

Keitä pidät kirjallisina esikuvinasi? Itse löysin Hännänkääntötempusta jopa kafkamaisia piirteitä, mikä itseäni ainakin ilahdutti lastenkirjassa (tosin tekstisi on tuhat kertaa toiveikkaampaa kuin Kafkan, onneksi).

– Piilotan mielelläni kirjallisia viittauksia teksteihini, erityisesti Kuolleessa tytössä on viittauksia joko satuihin tai muuhun kirjallisuuteen käytännössä varmaan joka tarinassa. Olen pyrkinyt siihen, ettei haittaa, jos niitä ei huomaa, mutta jos sattuu huomaamaan, voi ilahtua.

Esikuvista on yllättävän vaikea sanoa mitään yksittäisiä. Lasten kuvakirjailijoista suuri suosikkini on Lidia Postma ja erityisesti hänen kirjansa Mikko ja lohikäärme sekä Lumottu puutarha. Hänen maaginen maailmansa on vailla vertaa.

Viime aikoina vaikutuksen ovat tehneet esimerkiksi Carol Emshwiller ja Shaun Tan. En ollut kuullut Emshwilleristä koskaan ennen kuin tartuin hänen kirjaansa The Start of the End of It All and Other Stories, jonka lyhyissä fantasiatarinoissa päähenkilöt ovat usein vanhoja naisia. Ne veivät jalat alta! Shaun Tanin Tales From the Inner City on suunnattoman kaunis ja ylimaallinen kirja. On aina mahtava elämys lukijana, kun huomaa, että kirjailija kulkee aivan omaa polkuaan ja osoittaa, että kirjoittaa voi aivan omalla tavallaan.

Kuva: Hertta Vierula

Kaikki teoksesi ovat vahvasti visuaalisia sekä kielensä että taittonsa osalta, ja kaikissa niissä on hyvin elävä ja persoonallinen kuvitus. Miten tärkeää kuvittajan kanssa työskentely on sinulle ja miten se käytännössä tapahtuu? Oletko visuaalinen kirjoittaja myös aikuisille suunnatuissa teksteissä?

– Olen kirjoittanut kaikki kolme julkaistua teostani niin, että teksti on ollut ensin valmis ja sitten sille on etsitty kuvittaja. Minulle on ollut tärkeää se, että kuvittajalla on oikeanlainen tyyli, joka mielestäni sopii tekstiini. Sitten toisaalta kun on yhdessä tavattu ja sovittu perusasioista, annan mielelläni kuvittajalle aika vapaat kädet toteuttaa oma näkemyksensä. Kokonaisuus muodostuu sitten näiden kahden erilaisen ilmaisutavan, tekstin ja kuvan, yhteistyönä. Olen tehnyt gradunikin kuvan ja tekstin suhteesta lastenkirjoissa, joten tämä asia on sydäntä lähellä.

Kuollut tyttö ei ole lastenkirja, joten oli mahtavaa, että siihenkin saatiin kuvitus. Brocin kuvat ovat uskomattoman hienoja.

Nyt kun tuli mainittua kieli: Kuolleessa tytössä on tarina, jonka nimi on Peikonhenkäys. Siinä metsänpeikko Potemkin puhuu tyylipuhdasta stadia. Kuinka tuttu kieli stadin slangi on sinulle? Kirjoitatko mielelläsi murteilla?

– En uskaltaisi varmaan koskea muihin murteisiin, mutta Helsingin slangin koen riittävän omakseni, että sillä voin kirjoittaa. Potemkinin kieli on jotain oman puhekieleni ja isäni puhuman slangin välistä, ja jotenkin se tuntui sopivan Potemkinin suuhun aivan täydellisesti.

Kun luen kirjoittamiasi kirjoja, minulle herää ajatuksia siitä, että Gaimanin tavoin voisit olla tosi hyvä kirjoittamaan sarjakuvia, koska kerrontasi on tosiaan hyvin visuaalista ja olet tottunut toimimaan kuvittajien kanssa. Onko tämä jotain, mitä olet joskus tehnyt tai harkinnut? Luetko sarjakuvia?

– En ole tehnyt sarjakuvaa, mutta ajatus olisi aika hieno! Luen kyllä sarjakuvia. Pidän sellaisista hienoista taiteellisista sarjakuvista kuten Cyril Pedrosan Kolme varjoa ja toisaalta sellaisista holtittomista sekoiluista kuin Rat Queens.

Kuvailit Kuollutta tyttöä teini-ikäisille suunnatuiksi, lapsille sopimattomiksi saduiksi, ja kustantajasi kuvailee sinua urbaanin fantasian taitajaksi. Tähän genreen kaikki kolme kirjaasi mielestäni hyvin sopivatkin. Onko työn alla pidempiä tai lyhyempiä tarinoita aikuiseen tai melkein aikuiseen makuun?

– Kirjoitan parhaillaan yhtä käsikirjoitusta aikuisille ja toista lapsille. En ajattele kovin tarkasti kirjoittaessani mitään tiettyjä ikäryhmiä. En ole koskaan itse lukijana noudattanut ikäsuosituksia, lapsena luin aikuisten kirjoja ja nykyään paljon nuortenkirjoja.

Urbaani fantasia puree varmasti monen ikäiseen yleisöön. Valitsitko tietoisesti tämän genren vai valitsiko se sinut? Kirjoitatko genren ulkopuolella paljon vai ajautuvatko tarinat yleensä tähän suuntaan?

– Genre ei myöskään ole sinällään harkinnan tulos, vaan ennemminkin tapani nähdä maailma. Aika hyvin tekemistäni kuvaa tuo mitä sanoit, että tarinat ajautuvat johonkin suuntaan. Jokin todellisuuden vinksahtamisen muoto yhdistää suunnilleen kaikkea mitä olen kirjoittanut. Ihan puhdasta arkirealismia tämän päivän maailmasta ei ole toistaiseksi odotettavissa. Sellaista minua ei kiinnosta kirjoittaa – sitä elän, eikä minun elämäni ole kovin kiinnostavaa.

Vaikka eihän sitä koskaan tiedä.

Monessa Kuolleen tytön tarinassa (kuten myös Hännänkääntötempussa ja Valaankantajassa) toistuvat sellaiset yksityiskohdat ja teemat, jotka voisivat olla monen mielestä vähän inhottavia tai pelottavia, kuten kuolleet asiat tai kuolema ylipäänsä, sienirihmastot, oudot ruumiinosat ja hyönteiset. Mitä ajatuksia sinulla on tämän tematiikan takana? Koetko esimerkiksi, että teemat eivät olekaan niin inhottavia tai että inhottavatkin asiat ansaitsevat käsittelyä? Onko tarkoituksesi inhottaa tai pelottaa?

– Tarkoituksena ei ole inhottaa. Hyönteiset ja sienirihmastot ovat mielestäni kiehtovia, eivät ällöttäviä. Ja niitä on joka paikassa, vaikka emme aina halua nähdä niitä. Olen halunnut katsoa arkisessa maailmassa niin lähelle, että asiat alkavat näyttää oudoilta. Kirjoitan asioista, jotka tavalla tai toisella kiehtovat itseäni. Jotkin inhottavat asiat ovat samalla todella kiehtovia. Olen myös yrittänyt nähdä ja kuvata kauneutta näennäisen inhottavissa asioissa.

Sienet kiehtovat Hertta Vierulaa. Kuva: Hertta Vierula

Kuolleen tytön tarinoista on ehkä pakko Nörttitytöt-blogissa käsitellä Miekka +3:a. Siinä puidaan (mielestäni) muun muassa yksinäisyyttä, erilaisuutta ja rohkeutta Eino-nimisen lapsen ja Samin kautta, joka on kenties koira tai ei ehkä sittenkään ole. Kertoisitko jotain tämän tarinan syntyvaiheista: miksi keksit Einolle pakokeinoksi juuri roolipelit?

– Eino on hahmo, joka on kulkenut mukanani pitkään. Tämän tarinan ytimessä on Einon ja Samin ystävyys. Heillä molemmilla, mikä tai kuka Sam sitten onkaan, on vaikeuksia tulla ymmärretyiksi tässä maailmassa. Yhdessä he ovat vahvempia. He tukevat toisiaan myös silloin, kun tekevät kenties huonoja valintoja. Einon mielikuvitusmaailma taisi ensin olla World of Warcraftin kaltainen. Hän ajatteli suorittavansa tehtäviä keräilemällä merkityksellisiä esineitä ympäristöstään. Sitten minua alkoi kiehtoa ajatus siitä, että hän pelaisi tavallaan roolipeliä, mutta olisi niin yksinäinen, ettei hänellä olisi kenen kanssa pelata ja siksi hän ei pääse pelissä hahmokehittelyä pitemmälle.

Tämä tarina on syntynyt aika tyypillisellä tavalla, sekoittamalla iso määrä koettua, luettua ja sivusta kuultua: juoksuhaudat olen napannut omista lapsuuden leikeistäni Helsingin Keskuspuistossa ja Einon hahmolla on historia omissa teksteissäni laajemmalle kuin tästä tarinasta käy ilmi. Tarinassa on yksityiskohtia näkemistäni televisio-ohjelmista ja kuulemistani keskusteluista.

Minulle lukiessani kirjoituksiasi, myös niitä surullisempia, nousee päällimmäiseksi kantavaksi teemaksi kuitenkin aina toivo, vaikka jollekin kasvaisi häntä tai tulisi lukituksi laitokseen. Onko tämä mielestäsi reilu analyysi tai jotain, jonka koet kirjoittaneesi sisään tarinoihin? Kuvaako se yhtään maailmankatsomustasi?

– Kuvaa hyvin. Olen nimenomaan halunnut, että tarinoissa on toivoa, vaikkei tarinan kuluessa selviäisikään vielä, miten vaikeasta tilanteesta pääsee ulos.

Kuolleen tytön Parantola-tarinassa Aurora toukkineen ei institutionalisoidu. Kuva: Hertta Vierula

Päähenkilöt ovat eri tavoin vähän eksyksissä, mutta sinnikkäitä. On pakko tunnustaa, että hahmoni muistuttavat usein jollain lailla minua. Pitäisi joskus varmaan yrittää kirjoittaa reipas ja positiivinen päähenkilö.

Minusta lapsen maailma on monimutkainen, usein monimutkaisempi kuin aikuiset ehkä haluaisivat ajatella. Kirjoitan usein lapsista, jotka kantavat suurempaa vastuuta kuin heidän oikeastaan (aikuisten näkökulmasta) tarvitsisi.

Kuolleessa tytössä ei oikeastaan ole järkeviä, vastuullisia aikuisia. Kaikki henkilöt ovat joko nuoria tai vanhoja. Se ei johdu siitä, että kuvaisin maailmaa, jossa aikuiset ovat epäluotettavia. He vain ovat epärelevantteja ja merkityksettömiä. Aikuisten on usein vaikea ymmärtää lapsen maailmaa. Olen sata kertaa lapsena yrittänyt saada aikuiset ymmärtämään jonkin tärkeän asian ja myös aikuisena yrittänyt ymmärtää lasta. Ei se tunnu ikinä ihan täydellisesti onnistuvan. Se vain on niin, ei se ole hyvä tai paha asia.

Nuorena aikuiset tuntuvat elävän ihan eri todellisuudessa. Vanhuudesta ei ole vielä omaa kokemusta, mutta molemmat vanhat naiset Kuolleessa tytössä ovat sellaisia, joita ympärillä olevat ihmiset eivät ota aivan vakavasti ja tosissaan.

_________________________________

Hertta Vierulan kaikki teokset löydät Kariston julkaisemana kirjakaupoista ja kirjastoista. Kirjailijaan saat yhteyden kustantajan kautta tai Instagramista (@herttavie). Kuvittaja Broci on myös Instassa (@broci.art).

Kariston katalogin kuvaus Kuolleesta tytöstä. Kuva: Hertta Vierula