Skotlannin nummilla kuunnellaan jakobiittikapinan kaikuja, ja 9B:n touhut saavat lukijan nauramaan vedet silmissä. Lukuviikkoa jatkaa kirjailija Kaisa Ikolan haastattelu. Ikola tunnetaan teini-iässä kirjoittamistaan Hullu luokka* – ja Ylämaa-kirjoista, mutta erityisesti blogipostauksina julkaistujen 1900-luvun alkupuolen Skotlantiin sijoittuvien kirjojen sankaritar Betty on elänyt villiä elämää koronavuoden aikana.
”Olen parikymmentä vuotta yrittänyt päästä eroon kirjailijan tittelistä”, sanoo Kaisa Viitala os. Ikola, kun kysyn viimeisen vuoden tapahtumista. ”Nyt esiinnyn taas kirjailija Kaisa Ikolana. Kirjoitin Hullu luokka -sarjan ennen kuin aloitin historian opinnot, ja valmistuttuani olisin halunnut puhua uudesta ammatillisesta osaamisestani enkä profiloitua koomikkona. Ehdin kyllästyä Hullu luokkaan, mutta kirjoista kyseltiin vielä pitkään sen jälkeenkin, kun päivätyöstä oli tullut pääjuttu. Kävi vähän niin kuin Jalmari Finnelle, joka muistetaan Kiljusen herrasväki -kirjoistaan.** Mietin tarkkaan sukunimeni vaihtamista naimisiin mennessäni, mutta nyt minulla on vaihtoehto olla Ikola niin halutessani. Kaisa Viitala on vakavasti otettava historiantutkija, Kaisa Ikola on kirjailija.”
Minun ikäluokkani tuntee sinut nimenomaan Hullu luokka -kirjoista. Miltä tuntuu aikuisen näkökulmasta katsoa teini-iässä kirjoittamaasi kirjasarjaa?
”Ei niihin kohdistu mitään aikuisen itsekriittisyyttä. Sehän on täyttä farssia ja sopi nuoren kirjoitettavaksi. Näin aikuisena voisi olla vaikea asennoitua siihen maailmaan.”
Lukijat rakastivat ja rakastavat edelleen sitä farssia.
”Lukijat rakastivat ja kriitikot kohtelivat nuorta kirjailijaa nätisti”, Ikola nauraa. ”Eräs kriitikko kirjoitti kohteliaasti Hullu luokista: Ikola ei halua olla lukijoidensa yläpuolella hääräilevä tätikirjailija. Kustantaja vaati kirjoittamaan aina vain uuden osan Hullu luokka -sarjaan, mutta kaikesta loppuu lopulta ideat. Veljeni ehdotti, että koska Kiljusia on kahdeksan, pitäisi Hullu luokkia olla kymmenen. Veljeni oli muutenkin ehtymätön ideapankki kirjojen vitseihin. Näin jälkikäteen, kun toimin itse kustannustoimittajana, on kamalaa ajatella, että lisäsin niitä vitsejä käsikirjoitukseen vielä taittovaiheessakin. Mutta ei minua kiellettykään, ja itse en ymmärtänyt, ettei niin saisi tehdä. Painoksetkin olivat silloin aivan valtavia nykyisiin verrattuna, ja niitä saatettiin ottaa kolmekin. En tiedä, mitä silloin tapahtui, kun ei ollut someakaan, jossa lukijat olisivat voineet arvioida lukemiaan kirjoja. Jotenkin Hullu luokille vain löytyi lukijoita.”
Valtavista painoksista huolimatta painettuja Hullu luokka -kirjoja on nykyään aivan mahdotonta saada käsiinsä. Onneksi ne on nyt julkaistu e- ja äänikirjoina.
”Ehkä ne painetut kappaleet on luettu puhki. Tykkään Saga Egmontin konseptista julkaista vanhoja suosikkeja e- ja äänikirjoina. Saga on julkaissut Anni Polvaakin. Painettujen Hullu luokkien katoamisessa oli kuitenkin ongelmansa: Minulla ei tietenkään ollut 90-luvulla julkaistuista kirjoistani tekstitiedostoja olemassa, ja e-kirjat olisi pitänyt skannata vanhoista painetuista kirjoista. Onneksi veljeni, joka puuhailee käytettyjen kirjojen parissa, oli haalinut talteen kaikki käsiinsä osuneet Hullu luokat. Veljeni varasto lähetettiin vuosi sitten Tanskaan vain päivää ennen kuin Tanska sulki rajansa koronan takia. Ilmeisesti ne kuitenkin pääsivät perille.”
Kävin itse yläastetta 2000-luvun alkupuolella, ja pystyin samaistumaan Hullu luokan oppilaiden maailmaan, vaikka meillä sentään oli jo simpukkapuhelimet silloin.
”Niin, tekniikasta tulikin pieni ristiriita Hullu luokkien e-kirjojen kansikuvien ja tekstin välillä. Kansikuvassa lapsi katsoo kännykän ruutua, mutta eivät Hullu luokan oppilaat mitään tekstiviestejä lähetelleet. Kännyköillä vain soitettiin. Nyt yläkouluikäisillä on käytössään aivan toisenlaista tekniikkaa, mutta toisaalta, olenhan minäkin 80-luvun lapsi ja aivan sujuvasti lukenut Tiina– ja Lotta-kirjoja. Kyllä lapsi hahmottaa, että tämä ei tapahdu nykyaikana. Toki Hullu luokissa on paljon sellaista, mikä saattaa nykylukijaa ihmetyttää. Enää ei olisi aivan sopivaa opettajan kuitata koulukiusaamista rakkaudesta se hevonenkin potkii -fraasilla. Vaikka luulisi, että Hullu luokat olisivat kieleltään aika poliittisesti korrektia, onhan ne alkujaan julkaissut kirkollinen kustantamo.
On hyvä, että maailma on muuttunut 9B:n kouluajoista, mutta toisaalta olen vähän huolissani aikansa ilmiöiden sensuroinnista vanhoista kirjoista. Jos kaikki ikävä siivotaan pois, muutaman sukupolven päästä sanotaan, että mitä ne vähemmistöt valittaa, kun asiat on aina olleet hyvin. Lasten täytyy saada lukea kirjoja ajasta, jolloin asiat eivät olleet niinkään hyvin kuin nyt, jotta asiat eivät toistuisi. Pidän esimerkiksi Disneyn tavasta varoittaa muutamien vanhojen elokuvien alussa, että tässä elokuvassa esitetään esimerkiksi rasistisia stereotypioita. Elokuva on aikansa tuotos, vaikka siinä esitettyjen asenteiden ei olisi pitänyt olla silloinkaan hyväksyttäviä. Elokuvan saa katsoa, mutta täytyy ymmärtää, mistä siinä on kysymys.
Hullu luokkien kohdalla näiden vanhojen asenteiden sensuroiminen uusista e-kirjoista ei ollut kovin merkittävää tarinan kannalta. Kirjassa Hullu luokka ja kadonneen opettajan arvoitus (1996, e-kirjana 2021) luvut on nimettu Agatha Christien kirjojen mukaan. Sagalla kuitenkin on nuorten kirjoissa nollatoleranssi n-sanan kanssa, joten päätin, että yhden luvun nimi muutetaan muotoon Eikä yksikään pelastunut. Siinä tosin katosi viimeinenkin aasinsilta luvun sisällön kanssa (oppilaat syövät suukkoja), mutta siinä on nostalgikkolukijalle mahdollisuus hoksaamiseen. Hullu luokat ovat kuitenkin ehdottoman antirasistisia kirjoja: Kun yksi luokan oppilaista erehtyy kommentoimaan uuden opettajan ihonväriä, muu luokka tekee heti selväksi, ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää.”
Hullu luokat ovat täyttä komediaa, mutta historiallista draamaa kirjoitit aivan tosissasi jo ennen kuin sinusta tuli historiantutkija.
”Kaikki kirjailijat haluaisivat kirjoittaa vakavasti otettavia historiallisia romaaneja, mutta erehtyvät kirjoittamaan kiljusen herrasväkiä tai hulluluokkia. Olen aina rakastanut historiaa. Ehkä se johtuu siitä, että olen vanhempieni iltatähti, ja kun he kertoivat omasta lapsuudestaan, he puhuivat sotien välisestä ajasta. Siitä se kiinnostus lähti. Ylämaa-kirjoja kirjoitin yhtä aikaa Hullu luokkien kanssa. Niistä ei tullut samanlaista menestystarinaa kuin Hullu luokista, mutta nekin ovat vaikuttaneet lukijoihin syvästi.”
Ylämaa-kirjoista ja Skotlannista puhuminen saa Ikolan heti innostumaan.
”Kiinnostuin Skotlannista ja jakobiiteista 12-vuotiaana lukiessani veljeni Kuvitettuja klassikoja -sarjakuvalehtiä. Rob Royn kanssa tipahti ruuvi, se oli kertarakastuminen. Silloin ei ollut nettiä, joten turvauduin kirjastoon ja kaukolainoihin. Lapuan kaupunginkirjasto hankki minulle Skotlannista kirjoja, ja kirjaston omasta hyllystä löysin D. K. Brosterin Kohtalon linnun. 1745-kapina iski kuin metrinen halko. En ole vielä uskaltanut tehdä dna-testiä selvittääkseni, onko minussa kelttiverta. Samat kaverit, jotka nyt katsovat Outlanderia tv:stä pitivät minua hulluna, kun kiinnostuin jakobiiteista. Itse asiassa kirjoitin Ylämaa-kirjani samoihin aikoihin kuin Diana Gabaldon ensimmäiset Outlander-kirjat, vaikka ne suomennettiinkin vasta 2000-luvun alussa. Molemmissa kirjasarjoissa esiintyy samat kliseet raudan suutelemisesta lähtien.”
Skotlantiin sijoittuvat myös Ikolan Betty-kirjat, tosin paljon jakobiittikapinaa myöhäisempään ajankohtaan. Betty-kirjat ilmestyivät alkujaan jatkokertomuksina julkaistuina blogipostauksina. Nörttitytöt haastatteli Ikolaa blogimuodossa julkaistuista kirjoista vuonna 2018. Silloin Ikola vielä vannoi, ettei ikinä tarjoaisi Bettyjä kustantajalle.
”Pidin sanani. En ikinä tarjonnut Bettyjä kustannettavaksi. Niitä tultiin hakemaan kotoa. Vastasin vuosi sitten työpuhelimeeni tulleeseen puhelinsoittoon, ja oletin ensin puhelun liittyvän työnantajani kirjoihin. Sitten aloin epäillä olevani piilokamerassa. Minun piti googlata koko kustantamo ja varmistaa, että minulle soittanut ihminen oli oikeasti olemassa ja työskenteli Saga Egmontilla. Kustantamo halusi käytännössä kaiken, Hullu luokat, Ylämaa-kirjat ja Bettyt. Bettyt minulla oli tekstitiedostoina valmiina, mutta Hullu luokat ja Ylämaat piti kaivella veljeni varastoista. Bettyjen kohdalla kyllä vähän epäröin. Olin kirjoittanut ne alkujaan itselleni, eikä kenenkään ollut tarkoitus lukea niitä. Olin toki jo muokannut kirjoja julkaistessani niitä netissä, ja nyt Sagalla todettiin, että e- ja äänikirjojen esittelyissä voidaan aivan hyvin mainita, että näissä on ollut esikuvina Lucy Maud Montgomeryn ja Louisa May Alcottin tuotanto. Tuntuihan se siltä, kuin olisi antanut lapsensa vieraisiin käsiin. Halusin selittää Bettyjen taustaa, kertoa, että halusin kirjoittaa tyttökirjoja aikuisille. Lapsen täytyy kuitenkin antaa pärjätä itse, ja olen saanut Bettyistä mahtavaa palautetta: Ihanaa löytää tällaisia kirjoja. Ihanaa, että joku kirjoittaa tällaista.”
Joutuuko historiantutkija tekemään erityisen paljon faktantarkistusta historiallisiin romaaneihinsa uskottavuuden nimissä?
”Ensimmäisen Ylämaa-kirjan kirjoitin 14-vuotiaana kolmessa illassa. Ei siinä paljon taustatutkimusta tehty. Bettyt olivat minulle aluksi lepopaikka. Olin jo pienimuotoinen julkkis, ja halusin kirjoittaa jotain ilman itsekritiikkiä. Tulostin Bettyt paperiversioiksi itselleni, ja kun veljeni myöhemmin löysi tulosteeni ja toi ne minulle, aloin julkaista niitä blogissa. Bettyt eivät varsinaisesti ole historiallisia romaaneja. Tarina on tärkeämpi, ja historia on kehys tai tausta, ei varsinainen syy kirjoittamiselle. Myöhemmissä osissa Bettystä ja myrskyn vuosista alkaen olen tehnyt runsaammin taustatutkimusta. Suojelen itseäni sillä, etten kerro mitään liian tarkasti enkä selittele liikaa, sillä suomalainen lukija on todella tarkka historiallisten romaanien suhteen. Minulle on muun muassa tullut Ylämaan susista palautetta miekkailukohtauksen epäuskottavuudesta. Tutkielmat ja tietokirjat ovat kuitenkin erikseen, ja romaanissa tarina on tärkein. En tee tarkoituksella historiallisia virheitä, mutta en myöskään lukkiudu niihin. Bettyt ovat eräänlaista fantasiaa, tyttökirjoja, joissa on aikuinen taso. Niissä käsitellään aiheita, joita perinteisissä tyttökirjoissa ei voisi käsitellä, kuten keskenmenoa, perheväkivaltaa ja hylkäämistä. Lukija voi kuitenkin hokea itselleen: Tämä on tyttökirja, tämän on pakko päättyä onnellisesti.”
Kunnon tyttökirjojen tapaan Bettynkin ympärille on muotoutunut oma fanikulttuurinsa. Kerro vähän Bettyn ystävistä.
”Vaikka Betty-tarinat sijoittuvat 1900-luvun alkupuolelle, Betty on oikeastaan elänyt koko elämänsä somessa. Julkaisin kirjat aluksi blogipostauksina, ja ensimmäiset kommentit ilmaantuivat yleensä vartissa luvun julkaisemisen jälkeen. Loin Face Bookiin Bettyn ystävät -ryhmän, joka ei ole iso mutta sitäkin innokkaampi. Ryhmässä käytiin kiivaita keskusteluja jokaisen luvun julkaisemisen jälkeen. Siellä myös ensimmäisen kerran esitettiin ajatus fanitapaamisesta Bettyn tyyliin pukeutuneena. Ensimmäinen tapaaminen pidettiin 2015 Seinäjoella, ja sinne tuli Bettyn lukijoita ympäri maata pukeutuneena ajanmukaisiin vaatteisiin. Vietimme koko iltapäivän keskustellen Bettyistä. Livetapaamisia on tähän mennessä ollut kolme, ja tänä vuonna olisi pitänyt olla neljäs. Se ei nyt valitettavasti koronan vuoksi toteudu. Tapaamiset on pidetty rakennuksissa, jotka ovat olleet olemassa jo Betty-kirjojen tapahtumien aikaan, ja tapaamisten ohjelmakin on liittynyt kirjoihin. Pari vuotta sitten Lapualla kaksi teatterinäyttelijää saapui tapaamiseen kirjan henkilöiksi pukeutuneina. Bettyn ystäville oli valtava shokki tavata kirjan henkilöitä.
Fanit ovat myös tehneet Betty-aiheisia lautapelejä, esimerkiksi Afrikan tähdestä Skotlanti-version. Meillä oli myös monena vuonna joulukalenteri, jonka luukkuihin fanit tekivät jotain Bettyyn liittyvää: kakkuohjeita, gaelinkielisiä joululauluja…
Vaikka Bettyn lukijat kommentoivatkin innokkaasti postauksina julkaistua tarinaa, kommentit eivät vaikuttaneet parhaillaan julkaistavaan kirjaan, vaikka kiusasinkin lukijoitani, että muokkaisin tekstiä heidän toiveittensa mukaan – tai niiden vastaisesti. Kirjoitin aina kirjan valmiiksi ennen kuin aloin julkaista sitä. Seuraaviin osiin lukijoiden palaute kyllä saattoi vaikuttaa. Minua esimerkiksi pyydettiin kuvailemaan tarkemmin Bettyn vaatteita. Yksi lukijoista myös bongasi tekstistä match made in heaven -parin, jota en itse hoksannut. Myöhemmissä osissa tämä pari nousi merkittävään rooliin. Kuuntelen kyllä fanien kommentteja, mutta kirjoitan mitä itse haluan.
Tosin erään Betty-tapaamisen ajaksi kirjoitin jatkokertomuksen lohduksi heille, jotka eivät pääse mukaan tapaamiseen. Silloin kysyin lukijoilta, mitä he haluaisivat minun kirjoittavan, ja lupasin toteuttaa kaikki toiveet. Ai te haluatte irlantilaisen punatakin 1700-luvun Skotlantiin? Te saatte irlantilaisen punatakin. Tämä tarina ilmestyy e-kirjana kuluvana vuonna. Tulossa on myös kolmas Bettyn Grace-tyttärestä kertova kirja, joka sijoittuu 1930-luvulle. Hullu luokkia en enää kirjoita, vaikka niillekin on jatkoa toivottu. Jos kirjoittaisin nykyajan lapsista, olisin juuri se hääräävä tätikirjailija.”
Historiallisten romaanien ja Hullu luokkien lisäksi Kaisa Ikola on julkaissut myös neuleromaanin, joka koronavuoden käsityöinnostuksen myötä on rikkonut ennätyksiä Saga Egmontin suosituimpana äänikirjana.
”Oikein nurin on ainoa nykyaikaan sijoittuva kirjani, joka ei ole komediaa. Kirjoitin sen 2000-luvun alkupuolella. Silloinkin oli käsityöbuumi meneillään, mutta somen voima ei ollut yhtä vahva, eivätkä kustantajat huolineet sitä ohjelmaansa. Yhdessä Ylämaan susista saamassani hylkäyskirjeessä kehotettiin kirjoittamaan siitä, mikä on lähellä omaa elämääni, ja Oikein nurin todella oli lähellä omaa osaamistani. Hylkäyskirjeessä saamani ohje on kuitenkin mielestäni huono. Tuttuja aiheita on vaikea kuvata niin, että ne kiinnostaisivat myös ulkopuolista. Haluaisin antaa nuorille kirjoitusohjeen: Kirjoita itsellesi. Jos sinä pidät tekstistäsi, joku muukin pitää. Kommentteja pitää ottaa vastaan, mutta jos ei itse pidä kommenttien pohjalta muokatusta tekstistään, se ei ole enää hyvää.”
* Ensimmäiset kaksi Hullu luokka -kirjaa Ikola kirjoitti yhdessä Minna Kulmalan kanssa.
** Jalmari Finne oli suku- ja asutushistorioitsija, jonka säätiön jakamilla apurahoilla tuetaan erityisesti historian tutkimusta.
