Diagnoosit ovat työkaluja, joiden avulla erilaisia ongelmia ja rajoitteita voidaan lähestyä ja käsitellä paremmin. (Kuva: Unsplash.)

Kun sain elokuussa diagnoosin ADHD:sta, kerroin siitä eräälle läheiselleni. Hänen ensireaktionsa oli se, ettei minulla nyt tietenkään voinut olla ADHD:ta, sillä kyllä hän oli nähnyt elämänsä aikana valtavan määrän sellaisia lapsia, joilla se oikeasti on, ja he olivat aivan erilaisia. Samaan hengenvetoon hän totesi, että minun kannattaisi olla varovainen diagnoosieni kanssa, kun niitä nyt kertyy, ja pian ihmiset pitävät minua aivan kahelina.

Kommentti viilsi syvältä, eikä se ollut ensimmäinen lajiaan. Kun joitakin vuosia sitten sain ensimmäisen diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, muistan, että silloinen kumppanini ja jotkut ystävistäni varoittelivat, että pilaan oman urani, jos olen asiasta liian avoin. Heidän tarkoituksensa oli varmasti hyvä ja osoitti välittämistä, mutta tuntui kuitenkin pahalta. Juuri läheisteni olisin toivonut ymmärtävän, ettei diagnoosi muuttanut minua ihmisenä mitenkään. Se oli vain työkalu ja keino ymmärtää tilannettani paremmin. Jotakin, mistä lääkärit tai muut apua tarjoavat tahot voisivat lähteä liikkeelle.

Pidin pääni ja puhuin diagnoosista avoimesti. Niin olen tehnyt myös ADHD:n suhteen. Jotkut ovat taivastelleet asiaa, mutta ainakin toistaiseksi elämäni ei ole suinkaan suistunut raiteiltaan. Olen ollut töissä tutkijana ja virkamiehenä, eikä kukaan työyhteisössäni ole koskaan syrjinyt minua silloinkaan, kun diagnoosit ovat tulleet puheeksi. Muutaman kerran ADHD ja masennusjakso ovat saattaneet vaikeuttaa työntekoa, mutta loppujen lopuksi kaikki on tullut kuitenkin hoidetuksi, ja työni on saanut paljon kiitosta. Koen jopa, että ADHD on osaltaan auttanut minua tarkastelemaan asioita uudenlaisista näkökulmista, ja diagnoosin myötä olen myös oppinut muokkaamaan työtapoja sopivammiksi.

Uskon, että erilaisista neuroepätyypillisyyksistä, sairauksista ja vammoista on pystyttävä puhumaan ilman häpeää ja stigmoja. Melkein jokaisella meistä on jossakin vaiheessa elämäänsä esimerkiksi masennuskausi, sopeutumisvaikeuksia, liikkumista rajoittavia vammoja tai jotakin muuta sellaista, joka vaikuttaa siihen, miten jaksamme tehdä työtä tai elää elämäämme. Meillä voi olla oppimisvaikeuksia tai univaikeuksia. Ehkä perinteinen päivätyörytmi ei sovi, tai sitten tiukoista deadlineista selviäminen on mahdotonta. Jotkut alkavat saavat paniikkikohtauksia, toiset kamppailevat traumojen kanssa. Elämä on monimutkainen ja hauras vekotin, ja toisinaan se särkyy tavalla tai toisella. Kun se tilanne osuu omalle kohdalle, oma näkökulma vaihtuu vääjäämättä. Joudumme kohtaamaan silmästä silmään sen tosiasian, etteivät diagnoosit olekaan yleensä itseaiheutettuja tai ”ihmisen omaa syytä”, vaan yksinkertaisesti osa ihmiselämää.

Siksi on järjetöntä, että niihin suhtaudutaan tuomitsevasti, ennakkoluuloisesti tai häpeillen. Diagnoosien tarkoituksena on tunnistaa ongelmia ja auttaa etsimään niihin ratkaisuja. Jos talon putkisto vuotaa tai tietokone kaatuilee jatkuvasti, on parempi etsiä ongelmakohta ja pyrkiä korjaamaan se sen sijaan, että ummistaisi silmänsä. Ongelmakohtaa on myös vaikea korjata, ellei putkiasentaja tai tekninen tuki pysty puhumaan asioista oikeilla nimillä, vaan joutuu sohimaan pimeässä.

”Ehkä siinä johdossa voi olla jotain vikaa, mutta voi olla, että se menee ohi itsestään.”

”Joo, kyllähän se tietokone kaatuilee, mutta ei tässä mitään. Kaikkihan sitä joskus tekee, kyllä sen kanssa voi elää.”

Kuulostaako järkevältä? Ei.

Diagnooseista puhumisen tarkoituksena on auttaa käsittelemään ongelmia ja etsimään niihin ratkaisuja. Ne eivät muuta meitä yhtäkkiä toisenlaisiksi, selittävät vain joitakin asioita ehkä paremmin ja selkeämmin. Niiden takana on kuitenkin aina joku, ja se joku on lopulta ihminen siinä missä muutkin.