Kuva: Pixabay

Keskeneräistä työtä ei pidä näyttää hulluille eikä herroille, todettiin joskus Aku Ankassa. Lause kiteyttää hyvin ajatusmallin, jossa mitään, mikä ei ole täysin valmis ja loppuun hiottu, ei pitäisi julkisesti esitellä. Maailmassa tuntuu istuvan tiukasti asenne, että kaikkea, mitä tekee, pitäisi pystyä jotenkin hyötykäyttämään. Kaikilla taidoilla pitäisi olla kyky tuoda elämään jonkinlaista pääomaa, muuten kyseessä on ”turha taito” ja ajan haaskaus.

Harrastuksia luetellaan ansioluetteloon, niitä valjastetaan somebrändin luomiseen tai niillä pyritään saamaan sosiaalista statusta ja tekemään ihmisiin vaikutus. Ylipäätään ihminen määritellään hyvin pitkälle sellaisten asioiden pohjalta, joita hän tekee. Työt ja kehittävät harrastukset kertovat henkilön arvosta yhteiskunnalle ja yhteisölle, mutta entäs jos tekeekin jotain, missä ei kertakaikkiaan ole yhtään hyvä –  saako siitä puhua? Saako someen julkaista kuvan kehnosta maalauksesta, sinne tänne suditusta meikistä tai päin prinkkalaa menneestä taidekuvasta? Voiko sanoa harrastavansa jotain, jos on vasta hetki sitten aloittanut? Saako olla keskeneräinen tai ylipäätään aloittaa mitään enää ”liian vanhana”?

Asian puolesta ei ainakaan puhu se, että moniin harrastuksiin voi olla yllättävän vaikea löytää aikuisille suunnattuja alkeiskursseja. Olen myös itse usein työpaikoilla kokenut sanottuani harrastavani piirtämistä, että minun oletetaan automaattisesti kykenevän tekemään esimerkiksi ammattitaitoisia mainosjulisteita. Harrastamisen katsotaan hyvin usein merkitsevän, että on pätevä ja taitava, alati kehittyvä toimija. Onko siis ihmekään, että harrastuksista puhuminen voi tuntua joskus vaikealta, varsinkin jos kyse on enemmän vain jostain silloin tällöin tapahtuvasta ”sunnuntaitoiminnasta”, jonka päätarkoitus on lähinnä tuottaa iloa?

Entäs jos ei edes harrasta: saako asioita ylipäätään tehdä ilman osaamista? On olemassa toki asioita, jotka yksinkertaisesti vaativat kokemusta. Todella monia asioita kuitenkin voi oppia, jos annetaan siihen vain tilaa ja mahdollisuus. Toki jos elämässä käykin niin, että jonkin itselleen iloa tuovan asian oppii niin hyvin, että se sattuu tuottamaan myös jotain konkreettista hyötyä, hienoa! Piirtämisestä on ollut minullekin ilon lisäksi paljon hyötyä. Mielestäni osaamisen ja tuottavuuden ei pitäisi kuitenkaan olla minkään vapaaehtoisen tekemisen arvon tärkein mittari. Toivon, että jokainen pyrkisi tekemään enemmän asioita ihan vain siksi, että tykkää niitä tehdä, ja antaisi muidenkin toimia näin.

Turhan usein iloa tuottavan ja rennon tekemisen esteeksi kuitenkin nousee suorituskeskeisyys, tuottavuustavoittelu, itsekriittisyys ja häpeä. Erityisesti häpeä on siitä viheliäinen, että se usein periytyy ja leviää tehokkaasti ympäristössään. Kulttuuriimme on sidonnaista, että se istutetaan meihin jo varhain lapsina. Siellä se saa pinnan alla kaikessa rauhassa itää, usein tiedostamatta. Tämä itänyt häpeä saa meidät usein toimimaan itseämme rajoittavasti ja viljelemään tätä rajaamisen kulttuuria muihinkin. Saatamme edes kunnolla ymmärtämättä istuttaa toisiin omia pelkojamme ja yrittää siten muokata toisten käytöstä mielestämme enemmän toivotunlaiseksi. Tämä harvoin johtaa lopulta muuhun, kuin että toistuvasti häpäisty tai häpeällä peloteltu ihminen alkaa jatkuvasti epäillä ja kyseenalaistaa itseään. Sitä ihan huomaamattaan alkaa toistella yllättävänkin useissa tilanteissa lauseita kuten ”en minä osaa” tai ”en ole kovin hyvä.” Toistelemalla, ettei osaa jotain, ja piilottelemalla tekemisiään ikäänkuin suojaa itseään jo valmiiksi arvostelulta – niin omalta kuin muidenkin.

Vaikka ajatus omasta osaamattomuudesta kauhistuttaisikin, joskus on silti hyvä heittäytyä erilaisiin tilanteisiin ja poistua sieltä paljon puhutulta mukavuusalueelta. Siskoni on kirjan julkaissut runoilija; itse en ole koskaan millään tavoin harrastanut kirjoittamista vaikka mielestäni ihan verbaalisesti lahjakas olenkin. Olin jotenkin vain perheessämme aina ”se piirtäjä”. Tällaiset jo nuoruudessa muodostuneet roolit usein kasvattavat itsevarmuutta siinä tutussa ja osatussa osa-alueessa, mutta rajaavat ja saattavat luoda paljonkin häpeää edes yrittää murtaa näitä rooliodotuksia muilla alueilla. ”Enhän minä voi kirjoittaa, kun en ole kirjoittaja!” Juuri siksi kehotan jokaista silloin tällöin tietoisesti pohtimaan asioita, joissa ei ole hyvä, olemaan kesken ja venyttämään omien rooliensa rajoja, olivat ne sitten harrastuksiin, luonteeseen tai mihin tahansa liittyviä. Kokeile jotain, mikä hävettää.

En tiedä paljoakaan kirjoittamisesta, enkä tiedä, täyttääkö tämä hyvän kirjoituksen määritelmät. Tämä on ensimmäinen ikinä julkaisemani teksti; siitä huolimatta se on tämän kuun pääkirjoitus. Olen jännittynyt ja tietoinen osaamattomuudestani. Vähän meinaa hävettää. Sysään silti nämä tunteet syrjään, sillä näistä tunteista tiedän, että tämä on itselleni tärkeä asia ja pidemmän päälle minulle hyväksi. Tänään olen taas venynyt hieman häpeääni suuremmaksi.

Tämä kirjoitus on saanut inspiraatiota somevaikuttaja ja vuoden 2020 sateenkaarinuoren Ella Julian pohdinnoista keskeneräisyyteen ja itsetuntoon liittyen.

Juttu luettavissa täällä: https://www.instagram.com/p/CKMKVERhPSN/