Suljetut kaupat, museot ja kahvilat alkavat olla jo tuttu näky. Normaaliksi tilannetta ei silti voi kutsua. (Kuva: Unsplash.)



Melko tarkalleen vuosi sitten Suomeen julistettiin ensimmäistä kertaa poikkeusolot. Muistan itse itkeskelleeni ja selanneeni koronauutisia melkein tauotta pari ensimmäistä päivää. Minulle kävi niin, että työpaikka meni alta, ja sitten löysinkin yllättäen seuraavan muutamassa päivässä ja siirryin TE-toimistoon virkailijaksi. Kahdeksan kuukauden etätyöputkesta en näin jälkikäteen muista paljoakaan: vain kiireen, työyhteisön ihmeellisen tuen, lukemattomat kahvikupilliset ja sen, etten ole eläessäni tehnyt yhtä tärkeää ja uuvuttavaa työtä.

Siitä selvisin. Samaan aikaan, tavalla tai toisella, selvisivät koronakriisistä lukemattomat muutkin, ja selviävät edelleen joka päivä – nyt jo vuoden ajan.

Yksi asia minua kuitenkin vaivaa ja ärsyttää: puhe siitä, miten olemme jo tottuneet etätyöhön tai sosiaalisen etäisyyden pitämiseen tai rajoituksiin. Miten maskit ja muut ovat ”uusi normaali”. Miten kaiken tämän pitäisi jo olla arkipäivää ja ehkä jopa ihan tavallistakin.

Olen eri mieltä. Puhe arkipäiväisyydestä tai tottumisesta sumentaa helposti sen tosiseikan, että elämä koronan kanssa muuttuu jatkuvasti. Uutta tietoa tulee edelleen päivittäin ja tilanne saattaa heilahdella viikonkin sisällä rajusti. Rajoituksia puretaan ja lisätään, rokotusuutisia ja tartuntatilastoja julkaistaan, sosiaalinen media on täynnä puhetta koronasta. Silti joku uskaltaa väittää, että tämä on nyt sitä uutta arkipäivää.

Yksi arjen peruspiirteistä on kai se, että sitä ei hirveästi tarvitse ajatella.

Globaalia pandemiaa ei toisaalta voi olla ajattelematta, etenkään jos haluaa toimia vastuullisesti ja pysytellä kärryillä siitä, mikä kulloinkin olisi rajoitusten mukaista. Siksi tilanteen kutsuminen uudeksi normaaliksi – oli tarkoitus sitten mikä hyvänsä – on tyhjää puhetta.

Mikä tässä kaikessa sitten on normaalia? No, esimerkiksi se, ettei jatkuvaan epävarmuuteen tai muutoksiin tarvitsekaan varsinaisesti tottua. Niiden kanssa on elettävä ja selvittävä, mutta mitään pöhinähenkeä, täydellistä sopeutumista tai ”palaamista arkeen” ei itseltään tarvitse vaatia. Me elämme edelleen keskellä maailmanlaajuista kriisitilannetta. Silloin on oikeus olla väsynyt ja huolissaan, eikä aina tarvitse jaksaa hymyillä.

Korona on edelleen täällä. Se on fakta, joka täytyy hyväksyä, ja jota ei pääse pakoon. Toinen fakta on toisaalta se, että niin olet muuten sinäkin. Olet selvinnyt jo yhdestä vuodesta ja se on itsessään aikamoinen saavutus. Tilanne ei kuitenkaan ole maagisesti normalisoitunut vuodessa, joten sinunkaan ei tarvitse vaatia itseltäsi, että olisit täysin sopeutunut ja pystyisit päivä toisensa jälkeen ylittämään omat voimavarasi ja unohtamaan taustalla jylläävän kriisin.

Ole itsellesi ja toisille armollinen. Nyt on sen aika.