Etätyö on tällä hetkellä käytännön syistä ainoa mahdollisuus monilla aloilla – kaikilla se ei tietenkään ole mahdollistakaan – mutta monet meistä tekivät etätöitä jo ennen kevään 2020 koronakatastrofia. Tässä kahden ihmisen kokemuksia etätöistä eri aloilla, ennen ja nyt.

IT-alalla työskentely – Ella

Etätyöskentelyssä ei ollut minulle sinänsä mitään uutta tai mullistavaa, ainakaan alkuun. Jo ennen pandemian alkua tein melko vakiintuneesti töitä kotoa käsin 1-2, joskus useammankin päivän viikossa. Työskentelen IT-alalla, mikä ei toki automaattisesti tarkoita, että etätyöskentelymahdollisuudet olisivat kunnossa, mutta omalla kohdallani näin on kuitenkin ollut jo vuosia. Olin myös sikäli onnekas, että pelaan ja kirjoitan koneella himassa, joten kotiin ei tarvinnut perustaa erillistä työpistettä, tai käydä lainaamassa toimistolta ergonomista tuolia tai suurta näyttöä, ne kun löytyivät jo valmiiksi.

Työssäni tiiminvetäjänä kohtalaisen hektisessä toiminnossa, jossa päivittäisten duunien ennakointi on haastavaa, olen kokenut suurimmat kipupisteeni tiimin ”pulssin” mittaamisessa. Entisessä arjessa kohtasin tiimiläiset, jos nyt en joka päivä, ainakin muutamana päivänä viikossa naamatusten toimistolla. Päivittäiset tiimipuhelut, Teams-viikkopalaverit ja silloin tällöin kahden kesken varatut videopuhelujuttutuokiot toki antavat jotain osviittaa chat-viestinnän tueksi, mutta eivät kuitenkaan täysin korvaa toisen ihmisen fyysistä kohtaamista – niitä mikroilmeitä jotka välillä suttuinen videopuhelu kadottaa, kehonkieltä, yleisfiilistä.

Olen huomannut videopalavereihin suhtautumisessani myös aaltoilevia muutoksia viimeisen vuoden aikana. Ensin videoita ei pidetty päällä, koska siihen ei ehkä oltu niin totuttu, ja tilanne ylipäätään tuntui kovin väliaikaiselta. Sitten vyöryi aalto, kun aloimme kaipaamaan toistemme näkemistä, ja videot napsittiin oletuksena päälle jokaiseen tapaamiseen. Tällä hetkellä olen ainakin itse menossa henkisesti taas toiseen suuntaan – videopalaverit jotenkin kuluttavat minulta live-tapaamiseen verrattuna paljon enemmän energiaa, ja joskus on aivan superhelpottavaa avata vain äänilinjat välittämättä siitä miten juuri sillä hetkellä röhnöttää.

Toisaalta tämä aika on mahdollistanut myös hienoja asioita, kuten tiimin laajentamisen entisestään sijainnista riippumatta – fyysisen työntekopaikan merkitys on vähentynyt, ja vähenee varmasti edelleen tulevaisuudessa vaikka pandemiasta jotenkin palaudutaankin. Olen ollut vuoden aikana mukana perehdyttämässä nyt noin kymmentä ihmistä täysin tai lähes täysin etänä. Se vaatii erilaista suunnitelmallisuutta ja erityistä huomion kiinnittämistä avoimeen ilmapiiriin: uudella työntekijällä on valtavasti henkistä kuormaa omaksua firman, työroolin ja tiimin tapoja, ja kun ei voi heittää kollegaa kuminpalalla saadakseen tämän huomion, on perehdyttäjien tehtävä selväksi että yhteisissä viestimissä voi koska vain kysyä ihan mistä vain.

Alkutilanteeseen nähden etäaika on saanut minut myös arvioimaan esimerkiksi omaa fyysistä sijaintiani. Mitä jos tulevaisuudessa 1-2 etäpäivän sijaan olenkin vaikka ne 1-2 päivää viikosta toimistolla? Tai muutaman päivän kuussa, vaikka yhteisesti sovittuina päivinä tiimin kanssa? En vielä osaa vastata näihin kysymyksiin, mutta varmaa on että etätyöskentely jossakin muodossa jatkuu vastakin. Etäaikana yhteisesti sovitut virtuaalikäytännöt varmasti tulevat jatkumaan myös, sillä ne mahdollistavat joustoa ja osallistamista kaikille sijainnista ja päivän muusta rytmistä riippumatta.

Pehmolelu jääkarhu Teams-kokouksen osallistujana
Major Ursa osallistuu aktiivisesti verkkokokoukseen. (Kuva: Marianna Leikomaa)

Opetusta korkea-asteella – Kisu

Itselleni etätyöskentely ei ollut varsinaisesti uusi juttu: olen tehnyt verkko-opetusta AMKissa jo 20+ vuotta ja sen ohella myös käännöshommia. Näissä molemmissa on aina ollut mahdollisuus – käännösten kohdalla jopa pakko – tehdä töitä kotoa, ja vuosien varrella onkin oppinut hyvin rytmittämään työtään niin ettei sitä tee 24/7, mutta saa kuitenkin asioita aikaiseksi.

Kevään 2020 hyppy etäopetukseen sujuikin siis suhteellisen helposti, etenkin kun suurin osa tuolloin opettamistani kursseista oli lähtökohtaisesti suunniteltu kokonaan verkossa opetettaviksi ja monet asynkroniset opetusmenetelmät olivat minulle hyvin tuttuja. Mutta ns.luokkahuoneopetuksen siirtämisessä verkkoon oli itselläkin paljon töitä: miten saa suulliseen kommunikointiin perustuvan interaktiivisen kurssin hyvin toteutettua verkossa? Vastaus on tietenkin “ei oikein saakaan”, eli piti tyytyä mahdollisimman hyvään lopputulokseen ja muokata opetusmenetelmiä paljonkin. Huomasin nopeasti, että esimerkiksi viikottaiset monen tunnin Zoom-luennot eivät olisi kenellekään järkeviä – kuuntelemaan niissä toki oppii, mutta kun pitäisi oppia puhumaankin. Enkä “luennoi” kauheasti luokassakaan, niin miksi luennoisin verkossa? Eli piti kehitellä kaikenlaisia muita konsteja joilla aktivoida opiskelijoita puhumaan. Zoomin omissa työkaluissa on toki paljon kätevää (breakout rooms, esimerkiksi), mutta päätin myös haastaa opiskelijoita ottamaan hieman enemmän vastuuta omista opinnoistaan pyytämällä heitä (esimerkiksi) nauhoittamaan videoita muiden katsottavaksi ja kommentoitavaksi tai laatimaan pienryhmässä esityksen Zoomissa pidettäväksi. Näihin kaikkiin toimintoihin tietenkin varattiin aikaa, eli niitä ei tarvinnut tehdä “oppituntien” ohella vaan nimenomaan niiden sijaan, mikä omalta osaltaan myös opetti ajanhallintaa – aikaa on annettu, mutta halutaanko juuri se annettu aika käyttää tähän, vai olisiko kivempi tehdä tämä jonain muuna ajankohtana? Opettajan jaksamisen ohella pitää ajatella myös opiskelijoiden jaksamista: opiskelu on lähtökohtaisesti kuormittavaa ja poikkeustilanne kuormittaa entisestään.

Raskaaksi etätyöskentelyn tekevät jatkuvat palaverit ja ei-olennaiset tapaamiset. Verkkotapaamiset väsyttävät ainakin minua enemmän kuin live-tapaamiset, vihaan videokameraa. Se tulee liian lähelle – opettaessani pidän sen tietenkin itse aina päällä. Myös töiden jatkuva keskeytyminen chat-viestien tai teams-puheluiden vuoksi on kuluttavaa, vaikka toki niistä voi laittaa hälytykset pois päältä ja keskeytyksiä tietenkin tapahtuu myös normaaliaikana. Vaikka meitäkin on ohjeistettu varaamaan kalenterista aikaa häiritsemättömälle työnteolle, eivät kaikki kollegat aina tarkasta kalenteria eivätkä huomaa teamsissa olevaa “busy” tai “do not disturb” viestiä (itsekin tähän aivan liian usein syyllistyn). Niinpä puheluita saattaa tulla vapaapäivinäkin: työpaikalla ollessa työhuoneeseenkin toki voidaan piipahtaa, mutta jos en ole siellä, niin yleensä otetaan yhteyttä sähköpostitse, ei synkronisen viestimen kautta. Eli ajoittain työ- ja vapaa-ajan erottaminen menee hankalaksi – etenkin jos vapaa-aikaa sattuu olemaan “normaalin” työajan aikana (onneksi kollegat eivät yleensä soittele iltaisin/viikonloppuisin).

Mutta omat kokemukset etäajasta? Kiitos, sopii minulle! Olen aamu-uninen julkisen liikenteen käyttäjä, joka ei kaivannut marraskuussa bussin odottamista pilkkopimeässä kaatosateessa sitten pätkääkään! Toisaalta, olen myös onnekkaassa asemassa: rutiinit ja teknologiat etätöihin olivat jo valmiiksi, minulla on oma rauhallinen työhuone eikä lapsia kaitsettavaksi. Eli töiden tekemisen puitteet kotona ovat kunnossa. Aion jatkaa etätyöskentelyä jatkossakin mahdollisuuksien mukaan, sillä minulle tällainen työskentelytapa toimii hyvin, ja nyt olen investoinut hieman parempaan työtuoliin ja kuulokkeisiinkin. Toki kollegoitakin on kiva nähdä joskus, mutta ehkei ihan joka päivä tarvitse jatkossakaan.