Tästä aiheesta kirjoittaminen epäilyttää. Olen oppinut, että itsensä korostaminen (tai edes siitä epäillyksi tuleminen) on väärin, eikä sitä missään nimessä tulisi tehdä. Sen vuoksi omasta erikoislaatuisuudestaan kirjoittaminen on kovan luokan synti.
Minulla on Aspergerin oireyhtymä, ”autismikirjoon kuuluva neurobiologinen keskushermoston kehityshäiriö, joka aiheuttaa hyvin vaihtelevia toimintarajoitteita”. Se aiheuttaa sosiaaliseen kommunikaatioon, oppimiseen ja aistimiseen liittyviä hankaluuksia, joiden kanssa olen paininut koko ikäni. Siitä huolimatta minulla kesti kolmekymmentä vuotta ja lähes kolme vuotta psykoterapiaa ymmärtää, mistä nämä hankaluudet johtuivat. Virallista diagnoosia minulla ei ole vieläkään, sillä prosessi on pitkä ja vaivalloinen. Autismikirjon tytöt ovatkin alidiagnosoituja, sillä oireet ilmenevät eri lailla kuin pojilla.
Tarinani on autismin kirjolla olevalle naisoletetulle varsin tyypillinen: peruskoulussa menestyin erinomaisesti, lukiossa itseohjautuvuuden ongelmien vuoksi vaihtelevasti, mutta kokonaisuutena keskimääräistä paremmin. Pääsin Helsingin yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa toisella hakukerralla. Vaatimus itsenäisestä opintojen järjestämisestä löi peruslahjakkuudella surffannutta nuorta opiskelijaa tylysti naamaan. Ihmettelin opintojeni loppuun asti, miksi minulla oli niin vaikeaa: miksi en jaksanut yhtä paljon kuin muut, miksi väsyin enkä osannut keskittyä, miksi jätin kursseja kesken. Olinko vain laiska, vai jotenkin viallinen?
Kesti kymmenen vuotta saada gradu valmiiksi, opinnot pakettiin ja tutkintotodistus kouraan. Silti sain paikan tohtoriohjelmasta ja kirjoitan väitöskirjaani täydellä apurahalla. Miten oikein päädyin tähän?
Vaikka yliopisto-opintoni olivat kivikkoinen tie, rakastin opiskelua yli kaiken. Lukeminen, tutkiskelu, tiedon etsiminen ja järjestely ovat aina olleet minulle mieluisia asioita. Koska toiminnanohjaukseni on luonnostaan heikonlainen, kurssit antoivat usein sopivat raamit näiden toteuttamiseen. Ajatus mahdollisista jatko-opinnoista oli ollut mielessäni pitkään, mutta lähinnä kaukaisena haaveena. (Englantilaisen filologian opiskelijana suuri idolini oli tietysti professori Tolkien, joten tohtorishaaveisiini kuuluu tweedtakki ja piippu.)
Opintojeni loppupuolella eräs opettajani kysyi kääntämisen historian kurssilla, olisiko joku ruotsia osaava kiinnostunut tekemään hänelle tutkimusavustajan töitä. Olin muistaakseni ainoa, joka viittasi. Akateemisen urani alku oli siis lähinnä sattumaa. Töiden alettua tuntui kuitenkin siltä, että tätä varten olin olemassa: minut oli tehty selailemaan Kansalliskirjaston erikoislukusalissa vanhoja kirjoja, kaivelemaan arkistoja, ottamaan selvää kirjastojen lainamääristä. Tässä hyperfokuksesta, kiinnostavaan asiaan täysin uppoutumisesta, joka on eräs autismikirjon piirteistä, oli vain apua.
Olin viimeisen kolmen opiskeluvuoteni aikana tutkimusavustajana neljässä eri projektissa, opetusavustajana yhdellä kurssilla ja vierailevana luennoitsijana toisella. Osaan pesteistä hain itse, osan sain olemalla sopivasti paikalla taukohuoneessa. Kirkassilmäinen intoni ja valtava näyttämisen haluni vaikuttivat tehneen positiivisen vaikutuksen käytävillä kulkeviin tutkijoihin ja opettajiin. Vaikka sosiaalinen kanssakäyminen veikin minulta suhteettoman paljon voimia, tuntikausien yksin koneella naputtelu ja historiallisiin teksteihin sukeltaminen tekivät oloni vaaleanpunaisen pehmoiseksi. Koin löytäneeni jotain, jossa olin hyvä, ja jossa minusta oli muillekin hyötyä.
Vaikka opintojen, töiden ja tutkimusavustajana toimimisen yhdistäminen olikin aika-ajoin rankkaa, ei tutkimisen viehätys ei himmennyt. Lähes kaikki laitoksen professorit, opettajat ja jatko-opintojaan tekevät (joita ujosti ajattelin työkavereinani, vaikka he olivat näkökulmastani yksisarvisen kaltaisia ihmeolentoja) näkivät innostukseni ja varoittelivat akateemisen uran hankaluuksista: kilpailusta kollegoiden kanssa, tarjolla olevien työpaikkojen vähyydestä, epävarmoista tuloista ja työn silppuisuudesta. Kaikista uhkakuvista huolimatta päätin ainakin kokeilla.
Maisteriksi valmistumisen jälkeen haahuilin pari vuotta epävarmana siitä, mitä oikeastaan haluaisin tai jaksaisin tehdä. Tohtoriopinnot houkuttelivat, mutta tuntuivat kamalan suurelta ja pelottavalta asialta. Valtavan itseni tsemppaamisen sekä terapeutiltani ja lähipiiriltäni saadun tuen avulla uskalsin vihdoin hakea jatko-opintopaikkaa Turun yliopiston Kieli- ja käännöstieteiden tohtoriohjelmasta. Hyväksymiskirjeen saavuttua olin haltioissani. (Edellisen kerran olin tainnut olla niin iloinen saatuani hyväksymiskirjeen maisteriopintoihin.) Minä, tuleva tohtori!
Ensimmäisen jatko-opintovuoteni jälkeen olen edelleen epävarma siitä, tuleeko tutkimisesta minulle uraa. Kuten minulle jo vuosia sitten kerrottiin, on tutkijan toimeentulo kovin pieninä palasina maailmalla, eikä koronapandemia ole ainakaan helpottanut tilannetta. Vuoden mittaisen apurahan saatuani minulla on kuitenkin toiveikas olo. Etenen kuten aiemminkin: vähittäin, toisinaan erikoisiin suuntiin, välillä sattumien ohjailemana, mutta edelleen kohti tohtorintutkintoa. Tutkiminen on edelleen parasta, mitä tiedän.
Mitä siis tällä kirjoituksellani yritän sanoa? Itseni korostamista tämän ei ole tarkoitus olla, vaikka en sitä erityisen syntisenä pidäkään. Haluan kertoa ainakin sen, että autismin kirjolla on paljon ihmisiä, joita ei ole diagnosoitu. Että jonkinlaisen diagnoosin tai itseymmärryksen saaminen voi auttaa ihmistä ymmärtämään itseään ja helpottaa itselleen suotuisien elämänvalintojen tekemisessä. Että unelmointi kannattaa, koska joskus unelmat voivat vaikka vahingossa toteutua.
Mielenkiintoinen ja antoisa teksti
Ajattelin kirjoittaa tähän oman tieni autistina yliopistolla, jos joku haluaa vaikka lukea lisää kokemuksia.
Aloitetaan siitä, kun lukiossa inspiroiduin filosofiasta ja luin sitten lukion jälkeen yliopiston pääsykokeisiin antaumuksellisesti. Pääsin sisään, mutta vaikeuksiin törmäsin heti opintojen alussa: keskittymiskyky ei riittänyt luentojen seuraamiseen. Sorruin pian tentissä lunttaamiseenkin, kun aina ei pystynyt keskittymään tentin kertaamiseen (vaikka olisi tehnyt miten paljon työtä kurssin eteen muuten). Jälkeen päin ajatellen olisi pitänyt keskeyttää opinnot jo tässä vaiheessa, mutta kovan motivaation takia se ei tullut mieleenkään. Myös kriisi pääaineen valinnan suhteen vaivasi jo alussa ja se ei sitten loppunutkaan ikinä.
Toisen vuoden alussa menin ensimmäistä kertaa YTHS:n psykologille, joka ei keksinyt mitään syytä ongelmiini. Vaihdoin pääainetta teoreettisesta käytännölliseen filosofiaan, mikä helpotti luentojen seuraamista. Graduvaiheessa vaihdoin filosofian yhteiskuntatieteisiin, mikä jälkikäteen on tuntunut virheeltä, mutta tuolloin kaipasin jotain konkreetimpaa. Kaikista ongelmista huolimatta valmistuin maisteriksi viidessä ja puolessa vuodessa. Tenttien ja luentojen lisäksi ongelma oli kirjoitustöiden etenemisen hitaus. Käytin kuitenkin lähes kaiken aikani opiskeluun eli sain kompensoitua hitautta ahkeruudella ja motivaatiolla. Myös hyvin korkeasta tunnollisuudesta oli apua. Yritin hyödyntää myös kesäkuukaudet opiskeluun, tosin aina ei löytynyt tehtävää.
Opintosuuntaa koskevasta jatkuvasta epävarmuudesta huolimatta menin jatko-opintoihin pian valmistuttuani. Gradu oli tuntunut sen verran pieneltä jutulta, etten ottanut paineita sen aihevalinnan suhteen. Muistan, että heti ensimmäinen jatko-opiskeluseminaarin istunto aiheutti suuren pahanolon tunteen, kun muut jatko-opiskelijat eivät tuntuneet mukavilta. Tämä olisi pitänyt kai tulkita varoittavana merkkinä. Ensimmäiset kolme vuotta jatko-opintoja kamppailin täyspäiväisesti aihevalinnan kanssa. Opiskelin samalla myös kieliä (enimmäkseen omatoimisesti, koska opetusta oli hankala seurata). Lopulta sellainen aihe löytyi, jonka turvin pääsin tekemään väitöskirjaa. Koska se tuntui niin valtavalta työltä, keskityin kirjoittamisessa etenemiseen ja itse tutkimuksen logiikan kehikko jäi vähemmälle huomiolle. Tämä osoittautui lopulta täysin vääräksi strategiaksi.
Muutama vuosi jatko-opiskelujen alkamisen jälkeen eräs opintopsykologi keksi, että minulla on lievää autismia. Mieleeni palautui myös, että jo peruskoulussa tuntien seuraaminen oli hankalaa, mutta olin oppinut todella ahkeraksi, koska huonot numerot eivät olleet vaihtoehto. Osin näiden muistojen turvin sain diagnooseja YTHS:n psykiatrilta sekä pääsin kokeilemaan keskittymistä parantavia lääkkeitä. Ne eivät kuitenkaan tehonneet minuun. Epäselväksi psykiatrillekin jäi, olivatko keskittymisongelmat osa autismia vai oma diagnoosinsa (näissähän on kovasti päällekkäisyyttä).
Jatko-opintojen alussa oli jotain seminaareja, mutta melkein koko ajan jatko-opinnot olivat sitä, että istuskelin yksin yliopiston kirjastojen atk-luokissa vailla kontakteja muihin ihmisiin. Perusopintojen aikana oli ollut jotain opiskelukavereita, joihin törmäili joskus, mutta niitä ei enää näkynyt. Tunnelmia ei varsinaisesti kohottanut se, että koin myös oman tutkimukseni hyödyttömäksi. Opintojen ohjaajaani kehtasin livenä vaivata noin kerran vuodessa. Toimeentuloni perustui lähes kokonaan toimeentulotukeen (töissä käynti ei tuntunut kovin pitkään mielekkäältä, koska olisin pyrkinyt kuitenkin vain samaan rahamäärään, minkä sai luukulta). Apurahoja, joilla olisi kai päässyt fyysisesti laitokselle sisään, ei tullut, enkä olisi niitä kyllä ansainnutkaan, koska tutkimussuunnitelmani ei ollut kovin hyvä. Blogitekstissä mainittu itseohjautuvuus alkoi kai tulla keskeiseksi ongelmaksi minulle siis vasta jatko-opinnoissa.
Muutaman vuoden työn jälkeen väitöskirjassa oli sivuja enemmän kuin tarpeeksi, mutta paljon olisi tarvittu vielä töitä, koska tutkimuksen konseptia ei oltu mietitty tarpeeksi hyvin. Tässä vaiheessa intressini tutkimusaiheen suhteen oli muuttunut, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa uuden väitöskirjan aiheen hahmottelu. Tähän liittyi esimerkiksi, että opettelin lukemaan itsenäisesti Kiinaa melko käyttökelpoiselle tasolle vain sen sitten myöhemmin unohtaakseni, kun kiinnostukset taas muuttuivat. Lopulta parin vuoden päästä päädyin yliopistolta ulos, kun suunnitelmat taas kerran vaihtuivat, kun olisi pitänyt palauttaa sen hetkinen tutkimussuunnitelma. Kukaan yliopistolta ei kysellyt perääni, ehkä hauskempi niin. Jatko-opiskelua oli kestänyt noin yhdeksän ja puoli vuotta.
Ensimmäinen vuosi yliopiston jälkeen kaavailin paluuta yliopistolle uuden väitöskirja-aiheen kanssa, mutta kun en ollut saanut vuodessa mitään aikaiseksi, aloin miettiä muita vaihtoehtoja. Lopulta aloin opiskella itsenäisesti it-alaa, joka onkin nyt tuntunut sopivan aivoilleni yhteiskuntatieteitä paremmin (tuon alan luentoja en varmasti olisi pystynytkään seuraamaan). Siinä olen edistynyt sinänsä lupaavasti, mutta en tiedä, riittääkö keskittymiskyky alalla työskentelyyn.
Viitisentoista vuotta yliopistolla olivat siis kokonaisuudessaan melko uskomaton harhapolku, mutta se ei jälkeen päin jaksa oikeastaan harmittaa. Enhän tiedä, mikä minusta lopulta olisi pitänytkään tulla ja olisinko mitenkään osannut tehdä oikeita valintoja, koska epävarmuus on näköjään sisäänrakennettu mieleeni ja minulla on kuitenkin aktuaalisiakin haasteita.
Blogaajalla asiat näyttäisivät menevän hyvin ja suurimmat haasteet eivät taida olla samat (ehkä virheistäni voisi joku oppia jotain: konsultaatiota pitää hakea, vaikka tuntuu, ettei kehtaisi. Tutkimuksen logiikka on tärkeämpi kuin sivumäärä jne. Ja eksistenssihän aina jatkuu, kunhan ei jää Nazgûlien väijytykseen.) Menestystä, Anna!
Hieno, mieleenpainuva kirjoitus. Kiitos siitä!
Hei,
Kiitos, että kerroit opinnoistasi.
Haluaisin kysyä, että miten pärjäät tutkimuksen kirjallisessa esiintuomisessa, eli siitä itse kirjoittamisesta? Itselläni on autismikirjon lisäksi ADHD ja koen äärettömän vaikeaksi kirjoittaa ajatuksiani ennalta määrättyyn muotoon. Jään jatkuvasti jumiin, kun arvon kuinka paljon missäkin osiossa tulee olla tekstiä ja kun sisäistän lukemaani nopeasti, enkä innostuksissani muista laittaa viitteitä ylös, epäilen omia sanojani, sillä ne saattavat olla plagiaatteja jostain tekstistä, jonka lähdettä en muista. Tiedän, että jatkaakseni opintoja, tarvitsisin valmennusta ja tukea organisoimiseen. Pidän tiedon järjestelystä, mutta flown viedessä en saa sitä koskaan järjesteltyä niin, että pystyisin jatkamaan siitä mihin jään, vaan kaikki pitää aloittaa melkein alusta joka päivä. Tutkimusraporttien kirjoittaminen on tuskaa ja uuvun niiden tuottamisesta kohtuuttoman raskaasti (ainakin toistaiseksi).
Onko tutkijan työ yksinäistä puurtamista vai voiko sitä tehdä ihmisten kanssa, jotka täydentävät puutteitasi? Miten suhtaudut kritiikkiin, jota tutkijat varmasti joutuvat ottamaan vastaan jatkuvasti? Olisi niin monta kysymystä, mutta jätän nämä nyt tähän 😄
Hei,
kiitos kovasti, että kirjoitit tästä! Itse olen nyt 30 -vuotias, ja vasta 28 -vuotiaana sain keskosajan aivovaurio -diagnoosin. Minut passitettiin saman tien työkyvyttömyyseläkkeelle, mistä paradoksaalinen seuraus oli, että hain saman tien uudelleen yliopistoon, (pääsin ensimmäisen kerran sisään 23 -vuotiaana, mutta opinnot keskeytyivät selittämättömien vaikeuksieni vuoksi) kun toimeentulosta ei ollut enää huolta.
Minulla on aivovaurion seurauksena ADHD- ja autisminkirjotyyppistä oireilua, mutta sain vain tämän “kattodiagnoosin”. Olen kertonut kaikille ohjaaville lehtoreille ja proffille (Helsingin yliopistossa) diagnoosistani ja vaikeuksistani (tarvitsen enemmän aikaa tehtävien tekemiseen, sillä olen turhan perusteellinen, ja aivovaurio aiheuttaa vakavaa fatiikkia, joka saattaa kestää viikonkin kerrallaan) ja kaikki ovat olleet ihailtavan ymmärtäväisiä!
Koska olen vasta aloittanut opintoni, ja etenen hitaammin kuin muut, en kuitenkaan rohkene vielä haaveilla edes maisterin suorittamisesta, saati tohtorin hatusta, mutta tällaiset jutut ovat ihanaa luettavaa ja auttavat jaksamaan taas hiukan eteenpäin. <3