Tästä aiheesta kirjoittaminen epäilyttää. Olen oppinut, että itsensä korostaminen (tai edes siitä epäillyksi tuleminen) on väärin, eikä sitä missään nimessä tulisi tehdä. Sen vuoksi omasta erikoislaatuisuudestaan kirjoittaminen on kovan luokan synti.

Minulla on Aspergerin oireyhtymä, ”autismikirjoon kuuluva neurobiologinen keskushermoston kehityshäiriö, joka aiheuttaa hyvin vaihtelevia toimintarajoitteita”. Se aiheuttaa sosiaaliseen kommunikaatioon, oppimiseen ja aistimiseen liittyviä hankaluuksia, joiden kanssa olen paininut koko ikäni. Siitä huolimatta minulla kesti kolmekymmentä vuotta ja lähes kolme vuotta psykoterapiaa ymmärtää, mistä nämä hankaluudet johtuivat. Virallista diagnoosia minulla ei ole vieläkään, sillä prosessi on pitkä ja vaivalloinen. Autismikirjon tytöt ovatkin alidiagnosoituja, sillä oireet ilmenevät eri lailla kuin pojilla.

Erilaiset aistiärsykkeet saattavat häiritä autismikirjon ihmisen keskittymistä. Kuva: Anna Merikallio.

Tarinani on autismin kirjolla olevalle naisoletetulle varsin tyypillinen: peruskoulussa menestyin erinomaisesti, lukiossa itseohjautuvuuden ongelmien vuoksi vaihtelevasti, mutta kokonaisuutena keskimääräistä paremmin. Pääsin Helsingin yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa toisella hakukerralla. Vaatimus itsenäisestä opintojen järjestämisestä löi peruslahjakkuudella surffannutta nuorta opiskelijaa tylysti naamaan. Ihmettelin opintojeni loppuun asti, miksi minulla oli niin vaikeaa: miksi en jaksanut yhtä paljon kuin muut, miksi väsyin enkä osannut keskittyä, miksi jätin kursseja kesken. Olinko vain laiska, vai jotenkin viallinen?

Kesti kymmenen vuotta saada gradu valmiiksi, opinnot pakettiin ja tutkintotodistus kouraan. Silti sain paikan tohtoriohjelmasta ja kirjoitan väitöskirjaani täydellä apurahalla. Miten oikein päädyin tähän?

Vaikka yliopisto-opintoni olivat kivikkoinen tie, rakastin opiskelua yli kaiken. Lukeminen, tutkiskelu, tiedon etsiminen ja järjestely ovat aina olleet minulle mieluisia asioita. Koska toiminnanohjaukseni on luonnostaan heikonlainen, kurssit antoivat usein sopivat raamit näiden toteuttamiseen. Ajatus mahdollisista jatko-opinnoista oli ollut mielessäni pitkään, mutta lähinnä kaukaisena haaveena. (Englantilaisen filologian opiskelijana suuri idolini oli tietysti professori Tolkien, joten tohtorishaaveisiini kuuluu tweedtakki ja piippu.)

Opintojeni loppupuolella eräs opettajani kysyi kääntämisen historian kurssilla, olisiko joku ruotsia osaava kiinnostunut tekemään hänelle tutkimusavustajan töitä. Olin muistaakseni ainoa, joka viittasi. Akateemisen urani alku oli siis lähinnä sattumaa. Töiden alettua tuntui kuitenkin siltä, että tätä varten olin olemassa: minut oli tehty selailemaan Kansalliskirjaston erikoislukusalissa vanhoja kirjoja, kaivelemaan arkistoja, ottamaan selvää kirjastojen lainamääristä. Tässä hyperfokuksesta, kiinnostavaan asiaan täysin uppoutumisesta, joka on eräs autismikirjon piirteistä, oli vain apua.

Olin viimeisen kolmen opiskeluvuoteni aikana tutkimusavustajana neljässä eri projektissa, opetusavustajana yhdellä kurssilla ja vierailevana luennoitsijana toisella. Osaan pesteistä hain itse, osan sain olemalla sopivasti paikalla taukohuoneessa. Kirkassilmäinen intoni ja valtava näyttämisen haluni vaikuttivat tehneen positiivisen vaikutuksen käytävillä kulkeviin tutkijoihin ja opettajiin. Vaikka sosiaalinen kanssakäyminen veikin minulta suhteettoman paljon voimia, tuntikausien yksin koneella naputtelu ja historiallisiin teksteihin sukeltaminen tekivät oloni vaaleanpunaisen pehmoiseksi. Koin löytäneeni jotain, jossa olin hyvä, ja jossa minusta oli muillekin hyötyä.

Nykyään minullakin on tutkimusavustaja. Kuva: Anna Merikallio.

Vaikka opintojen, töiden ja tutkimusavustajana toimimisen yhdistäminen olikin aika-ajoin rankkaa, ei tutkimisen viehätys ei himmennyt. Lähes kaikki laitoksen professorit, opettajat ja jatko-opintojaan tekevät (joita ujosti ajattelin työkavereinani, vaikka he olivat näkökulmastani yksisarvisen kaltaisia ihmeolentoja) näkivät innostukseni ja varoittelivat akateemisen uran hankaluuksista: kilpailusta kollegoiden kanssa, tarjolla olevien työpaikkojen vähyydestä, epävarmoista tuloista ja työn silppuisuudesta. Kaikista uhkakuvista huolimatta päätin ainakin kokeilla.

Maisteriksi valmistumisen jälkeen haahuilin pari vuotta epävarmana siitä, mitä oikeastaan haluaisin tai jaksaisin tehdä. Tohtoriopinnot houkuttelivat, mutta tuntuivat kamalan suurelta ja pelottavalta asialta. Valtavan itseni tsemppaamisen sekä terapeutiltani ja lähipiiriltäni saadun tuen avulla uskalsin vihdoin hakea jatko-opintopaikkaa Turun yliopiston Kieli- ja käännöstieteiden tohtoriohjelmasta. Hyväksymiskirjeen saavuttua olin haltioissani. (Edellisen kerran olin tainnut olla niin iloinen saatuani hyväksymiskirjeen maisteriopintoihin.) Minä, tuleva tohtori!

Ensimmäisen jatko-opintovuoteni jälkeen olen edelleen epävarma siitä, tuleeko tutkimisesta minulle uraa. Kuten minulle jo vuosia sitten kerrottiin, on tutkijan toimeentulo kovin pieninä palasina maailmalla, eikä koronapandemia ole ainakaan helpottanut tilannetta. Vuoden mittaisen apurahan saatuani minulla on kuitenkin toiveikas olo. Etenen kuten aiemminkin: vähittäin, toisinaan erikoisiin suuntiin, välillä sattumien ohjailemana, mutta edelleen kohti tohtorintutkintoa. Tutkiminen on edelleen parasta, mitä tiedän.

Mitä siis tällä kirjoituksellani yritän sanoa? Itseni korostamista tämän ei ole tarkoitus olla, vaikka en sitä erityisen syntisenä pidäkään. Haluan kertoa ainakin sen, että autismin kirjolla on paljon ihmisiä, joita ei ole diagnosoitu. Että jonkinlaisen diagnoosin tai itseymmärryksen saaminen voi auttaa ihmistä ymmärtämään itseään ja helpottaa itselleen suotuisien elämänvalintojen tekemisessä. Että unelmointi kannattaa, koska joskus unelmat voivat vaikka vahingossa toteutua.