Lapsuuden tutut ja rakkaat kertomukset näyttäytyvät varsin toisen näköisinä, kun riisuu nostalgialinssit. Miksi Disneyn Peter Panissa palvotaan täydellisen äidin ideaa? Uskaltaako lapsille lukea iltasaduksi Harry Pottereita?

Tapaus Peter Pan

Lähikaupan alelaarista löytyi lapsuuteni suuri rakkaus, Disneyn Peter Pan -elokuva. Kotona esittelin löydön iloisesti lapsille, ja ryhdyimme viettämään yhdessä elokuvailtaa. Luojan kiitos lapset eivät innostuneet elokuvasta ollenkaan siinä määrin kuin minä lapsena. Lopputekstien pyörähtäessä ruutuun suljin telkkarin ja piilotin vastaostetun DVD:n kaapin pohjalle. Olin hämmentynyt, ärsyyntynyt ja nolona siitä, että lasten oli ollut pakko nähdä tämä. Seuraavan viikon odotin joutuvani vastailemaan kaikkea muuta kuin asiallisiin Amerikan alkuperäisasukkaita koskeviin kysymyksiin, mutta lapset olivat onnistuneet unohtamaan keijupölyllä lentävän pojan heti leffan loputtua. Jotain hyötyä tästä prinsessavaiheesta: Peter Pan ei ole prinsessa, joten hänestä ei tullut olohuoneemme vakio-viikonloppuvierasta. 

Itse jäin kuitenkin reflektoimaan omia tuntemuksiani useiksi päiviksi. Lääkkeeksi lapsille mahdollisesti jääneisiin haitallisiin mielikuviin kaivoin suoratoistopalvelun syövereistä Pocahontas-elokuvan, joka sekään ei mikään hitti lasten mielestä ollut. (Epäilemättä liian vähän glitteriä ja yksisarvisia. Kuten sanottu, prinsessavaihe meneillään.) Oikeastaan tätäkin ongelmaa enemmän minua jäi Peter Panissa häiritsemään se itsestäänselvyys ja tarkkuus, jolla lasten sukupuolet ja niiden asettamat rajoitteet esitettiin. Pojat voivat leikkiä väkivaltaisia intiaani- ja merirosvoleikkejä, mutta tyttöjen kuuluu kiinnostua enemmän merenneidoista ja keijuista, olivat nämä otukset sitten kuinka epäystävällisiä tahansa. Kaikkein pahinta elokuvassa oli kuitenkin väsymättömän, aina iloisen ja täydellisen äidin palvonta. Itse melko väsyneenä ja useimmiten kaikkea muuta kuin täydellisenä äitinä olisin halunnut lähinnä itkeä leffan lopuksi. 

Kuvassa merirosvolippu
Peter Panin ainoa jälkiseuraus oli lasten vaatimus ripustaa seinälle merirosvolippu.

Viisi pientä ankkaa

Ei ole ensimmäinen kerta, kun jokin omasta lapsuudestani tuttu ja turvallinen kertomus osoittautuu äidin silmin tarkasteltuna myrkylliseksi. Esikoisen istuessa vauva-ammeessa leikkimässä kumiankalla aloin laulaa hänelle viidestä pienestä ankasta, jotka lähtivät leikkimään vuorten taakse, kauas pois. Vasta biisin lopussa tajusin virheeni. Koko laulun ajan äitiankka yritti saada pesuettaan kuriin, mutta vasta nokosiltaan kaislikosta heräilevän isäankan ärähdys saa poikaset palaamaan kiltisti kotiin. Siinäpä vasta hieno perhemalli lapsille. Vähän myöhemmin tein saman virheen Saku Sammakon kanssa. Jos en hyväksy ”pojat ovat poikia” -selitystä pyyhkimään pois pojiksi luokiteltujen lasten huonoa käytöstä, niin yhtä vähän voin opettaa lapsilleni Hillevi Hiiren ”nainen on nainen aina vaan” -selitykseen perustuvaa ailahtelevaisuutta. 

”Pieniä ongelmia”, olen kuullut kerran jos toisenkin. Ja pakko myöntää, että monesti olen itsekin takertunut tähän ajatukseen. Lapseni eivät mene pilalle parista lastenlaulusta, sillä vaikka en itse heille ankka-laulua laulaisikaan, päiväkodissa sitä lauletaan heille ihan surutta.  Samalla kuitenkin tiedän, että näillä asioilla on väliä. Sillä on väliä, minkälaisia sanoja käytämme. Sillä on väliä, minkälaisia kertomuksia lapsille kerromme. Minun tehtäväni kasvattajana on tarjota heille monipuolisia ja monenkirjavia samaistumisen kohteita, mahdollisuus tehdä itse päätöksiä omasta minuudestaan. Vaikka en prinsessavaiheesta kamalasti pidäkään, on silti tärkeää antaa lapsille mahdollisuus olla ylisöpöjä, vaaleanpunaisia ja röyhelöisiä. Ja toisaalta mahdollisuus luopua röyhelöistä jos/kun se aika joskus tulee. 

Nörttimammana haluan toki kasvattaa lapsistanikin nörttejä. Tai ainakin auttaa heitä ymmärtämään, mitä erinomaisen hienoa nörttiydessä on. Ei ole niin kovin väliä, mistä sitä elämässään kiinnostuu, kunhan löytää jonkin intohimon kohteen, jotain sellaista, joka rohkaisee haastamaan ja kehittämään itseään, olemaan luova. Samalla haluaisin kaataa heidän niskaansa kaiken sen nörttiyden ja faniuden taakan, jonka olen itselleni kerännyt vuosien varrella. Haluan heidän kiinnostuvan samoista asioista, joista olen itse kiinnostunut. Olen kerännyt hyllyt täyteen elokuvia ja kirjoja, joista toivon heidän pitävän. Olisi suorastaan painajainen, jos lapseni eivät isommiksi kasvettuaan haluaisi lukea Taru sormusten herraa. Samalla minun on kuitenkin myönnettävä, ettei minulla ole oikeutta faniuttaa heitä mihinkään omaan suosikkiini yhtään sen enempää kuin pakottaa heitä omaksumaan omaa maailmankatsomustani tai ryhtymään kasvissyöjiksi. Minun käsitykseni ja tapani saattavat heidän aikuisuudessaan olla vanhentuneita, huonoiksi havaittuja, tunkkaisia ja aikansa eläneitä. 

Kuvassa pehmotunturipöllö ikkunalla
Hedwig ikkunalla

Tapaus Harry Potter

Olen jo vuosia odottanut, koska lapsille uskaltaisi alkaa lukea Harry Pottereita iltasaduksi. Nyt kun se aika saattaisi olla lähellä, idea ei enää tunnukaan hyvältä. Mikä oikeus minulla on faniuttaa heidän Pottereihin? Itse kasvoin Harryn kanssa samaa tahtia, luin lähes kaikki kirjat samanikäisenä kuin Harry oli kussakin kirjassa. Fanitin niin maan perusteellisesti, faniyhteisöstä löytyi samanmielisiä, sain uusia kavereita, opin paljon, innostuin luomaan itsekin jotain uutta. Samaa innostusta toivoisin lastenkin kokevan. Mutta viimeaikaisten tapahtumien valossa minusta on alkanut tuntua, että voisi olla hyvä, jos he innostuisivat jostain muusta kuin Pottereista.

Kun riisun nostalgian vaaleanpunaiset linssit ja alan kriittisesti tarkastella niitä kertomuksia, joista innostuin lapsena, monet niistä eivät enää tunnu ajankohtaisilta. Ne ovat yhtä kauhtuneita kuin ne tyttöväriset vaatteet, joita itse pidin lapsena. (Älkää käsittäkö väärin, minullakin oli prinsessavaihe, ja rakastin vaaleanpunaisia rimpsujani, mutta se vaihe meni ohi.) Toisten kertomusten kohdalla kipuilen yhä: Entä Sormusten herra? Uskallanko faniuttaa lapset parhaaseen, vai nouseeko siitäkin lähitulevaisuudessa myrsky? Tolkienin kohdalla toki puhe kirjailijan kuolemasta ei ole vain kuvainnollista, vaan Sormusten herran kirjoittaja on oikeasti kuollut, eikä voi sen enempää twiiteillä vaikuttaa kenenkään mielipiteeseen kuin puolustellakaan tuotoksiaan. Entäpä vielä vanhempi ja kinkkisempi fanituksen kohteeni, Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat? Ei tarvitse olla edes kovin sisällä aiheeseen liittyvässä kielenkäytössä havaitakseen, että 1900-luvun alkupuolella kirjojaan julkaisseen kirjailijan näkemykset tasa-arvosta, naisten ja rodullistettujen asemasta eivät ole ihan tätä päivää. Uskallanko silti lukea lapsille John Carterin, klassisen ”valkoisen pelastajan”, Teräsmiehen ja ties kuinka monen muun sankarin esikuvan seikkailuista? Lukiessani itse noita kirjoja lapsena en niinkään kiinnittänyt niissä huomiota ennakkoluuloisuuteen, vaan imin itseeni toiminnantäyteisen, juonivetoisen ja romanttisen tarinankerronnan periaatteet. 

Kirjoittajana mietin välillä (usein), kestävätkö minunkaan tekstini aikaa yhtään sen paremmin kuin minulle rakkaitten lapsuuteni kertomusten. Editoidessani Korpinlaulua julkaisukuntoon jouduin raa’asti poistamaan pitkiä pätkiä, yksittäisiä lauseita ja sanoja, jotka ekaa versiota kirjoittaneen parikymppisen ja mielipiteissään ahtaan tytön mielestä olivat olleet tarpeellisia, mutta joiden takana en kerta kaikkiaan voinut enää seistä. Joudunko silti kymmenen vuoden päästä selittelemään, kuinka jokin, mikä nyt tuntui julkaisukelpoiselta, ei enää vastaa mielipiteitäni, tai että en enää kirjoittaisi niin. Tällaisen pelon kanssa luominen olisi kuitenkin ihan mahdotonta. Kirjoitan tässä päivässä, kirjoitan sellaista tekstiä, jonka nyt pystyn allekirjoittamaan. Samalla tavalla kasvatan lapsiani sen parhaan tiedon pohjalta, joka minulla nyt on. Tarjoan heille fanituksen kohteeksi sellaisia kertomuksia, jotka uskon tässä hetkessä, tässä päivässä heille terveellisiksi.

Parasta kaikessa kuitenkin on, että lapsen mieli toimii aivan omalla tavallaan. En voi enkä halua päättää, miten lapseni kokevat ja tulkitsevat kuulemiaan kertomuksia. Pitkällisen pohdinnan jälkeen uskaltauduimme lukemaan lapsille Veljeni, Leijonamielen iltasaduksi. Esikoisen mielipide kirjasta oli: ”Lohikäärmeet on kivoja”. Epäilen, että se ei ollut se opetus, joka Lindgrenillä oli mielessään, mutta nörttimamma hyväksyy tämän tulkinnan.