Lapsena sanat kertyivät muistikirjan sivuille ja tekstinkäsittelyohjelman tiedostoihin kuin itsestään. Tunsin palavaa luomisen intoa, enkä pysähtynyt pohtimaan sitä, miten uutta, kiinnostavaa tai teknisesti taitavaa tekstini oli. Teini-ikäisenä ja aikuisena epävarmuus asettui möykyksi vatsanpohjalle: entä jos en tällä kertaa osaakaan? Miksi juuri minun tuotokseni olisivat parempia kuin muiden? Siitä huolimatta elättelin hentoa haavetta oman romaanin kirjoittamisesta.

Kuva: Free-Photos/Pixabay

Viime vuoden lopussa tein ääneen lausumattoman lupauksen siitä, että yrittäisin parhaani mukaan edistää lapsuudenaikaista haavettani. Minun ei tarvitse kirjoittaa kokonaista käsikirjoitusta vuoden 2021 aikana, mutta jos osallistun kirjoituskursseille ja kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan, olen jo pari askelta lähempänä tavoitettani.

Lupauksen tehtyäni mieleni on askarrellut paljon sen parissa, mitä kirjoittamisen opettelu oikeastaan tarkoittaa. Aiheesta keskustellaan säännöllisesti mediassa ja kirjoitusryhmissä. Toisten mielestä kirjoittaminen on lahja, josta ei kannata hioa särmiä pois liialla kouluttautumisella. Lahjakas kirjoittaja löytää sisältään kuin itsestään luovuuden runsaudensarven. Osa taas vannoo kirjoittamisen opintojen nimeen, sillä erilaisten teorioiden kautta tietää, miten oma kirjoittaminen sijoittuu laajempaan kontekstiin.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjoittamisen oppimisessa on kyse opiskelun, käytännön harjoittelun ja luovuuden ruokkimisen yhdistelmästä. Kirjoittamista voi opiskella esimerkiksi työväenopistojen kursseilla, Kriittisessä korkeakoulussa ja yliopistojen luovan kirjoittamisen ja kirjoittamisen kursseilla. Suomen ainoa kirjoittamisen kandiohjelma löytyy Jyväskylän yliopistosta, mutta kirjoittamisen kursseja voi opiskella myös yksittäisinä. Omalta osaltani osallistun tänä keväänä Tampereen seudun työväenopiston spekulatiivisen fiktion kirjoituskurssille. Kirjoittamisessa voi pätevöityä akateemisesti, mutta riittääkö pelkästään se?

Pohdiskelujeni lopputuloksena olen todennut, että minulle tärkeintä on ruokkia luovuutta. Arkisten asioiden ajatteleminen uudella tavalla, ideoiden hiominen ja nokkelien juonien kyhääminen ovat harjoiteltavissa olevia taitoja. Erilaisten fiktion muotojen ja tyylilajien kuluttaminen auttaa luovan ajattelun kehittämisessä, vaikka välillä tekisikin mieli tuudittautua tuttujen ja turvallisten teosten pariin. Vuoden 2020 lopulla yllätyin, kun pitkään välttelemäni Young Adult -fantasia osoittautui uudeksi suosikkijutuksi ja kirjoittamisen ahkeraksi kirittäjäksi

Luomisen ilon tulisi kulkea kirjoitusharrastuksen mukana, vaikka välillä olisikin surkeita päiviä. Jos ei nauti tekstin tuottamisesta tippaakaan, tuskin lukijakaan osaa siitä nauttia. Sorrun helposti siihen ajatukseen, että tekstiä on pakko kirjoittaa, vaikka kuinka väsyttäisi. Suurta innoitusta on turha odottaa joka kirjoituskerran ystäväksi, mutta ei kirjoittamisesta kannata tehdä pakkopullaakaan. Olkoon tämän vuoden lupaukseni siis se, että yritän harrastaa kirjoittamista enemmän ja armollisemmin.