Katson aivan valtavasti spekulatiivista fiktiota, lähinnä sarjamuodossa. Spekulatiivinen fiktio on siis kattotermi, joka sisältää scifin, fantasian, kauhun ja niiden alagenret. Sarjojen katsominen on osa suurempaa spefiharrastustani, sillä haluan olla kartalla siitä mitä kentällä tapahtuu ja nautin niiden katselusta paljon. Olen myös yhdessä avomieheni Mikon kanssa kasannut vuosittain coniesitelmän nimeltä What to Watch, jossa käsittelemme meidän mielestämme vuoden parhaimpia ja huonoimpia genresarjoja. Olemme esitelmöineet Åconissa ja Finnconeissa vuodesta 2013 asti ja olemme käsitelleet kohta jo noin sata eri sarjaa. Jos siis sanon, että Lovecraft Country on yksi vuoden 2020 parhaimpia uusia spefisarjoja, on minulla jonkinlaista perspektiiviä asiaan.
Lovecraft Country on 1950-luvulle sijoittuva sarja, joka sai ensiesityksensä elokuussa 2020 HBO -kanavalla ja on nähtävissä Suomessa HBO Nordic -suoratoistopalvelussa. Se perustuu samannimiseen kirjaan, jonka on kirjoittanut Matt Ruff. Sarjan alussa Korean sodasta palaava Atticus ”Tic” Freeman saa viestin kadonneelta isältään ja lähtee etsimään häntä yhdessä setänsä Georgen ja ystävänsä Letitia ”Leti” Lewisin kanssa. Vaikka Tic ja Leti ovatkin sarjan varsinaiset päähenkilöt, heidän läheisillään on iso rooli tarinassa. Ticin isä Montrose, Letin sisarpuoli Ruby, Georgen puoliso Hippolyta ja tytär Diana ovat erittäin tärkeitä koko kymmenen jaksoa kestävän ensimmäisen kauden ajan.
Monissa sarjasta julkaistuista arvioissa rasismin kuvailu on nostettu erityisesti esille ja sitä on kehuttu paljon. Tässä olen tietenkin samaa mieltä. Rasismin kuvaukset ovat puistattavia, väkivaltaisia ja häiritseviä – niin kuin ne ovat oikeassakin elämässä. Niissä on onnistuttu kuvakulmien ja toiminnan avulla tuomaan esille se, miltä ne tuntuvat uhrissaan. Tässä analyysissa haluan kuitenkin keskittyä sarjan toiseen puoleen eli spekulatiiviseen fiktioon. Sen käsittely on muutamissa arvioissa jäänyt täysin paitsioon tai sitä on jopa ylenkatsottu.
Koska haluan pureutua spefin merkitykseen sarjan rakenteen sekä teemojen käsittelyn kannalta, luvassa on suuria juonipaljastuksia. Jos et ole siis vielä sarjaa nähnyt, suosittelen katsomaan sen ensin ja sitten palaamaan tämän analyysin pariin.
Genretykitystä
Lovecraft Country on nimenä hieman harhaanjohtava, sillä katsoja saa pettyä, jos odottaa sarjan täydeltä H.P. Lovecraftin cthulhumytologiaa tai versiointeja hänen tarinoistaan. Vaikka koko ensimmäisen kauden kantava pääjuoni liittyykin vahvasti lovecraftisiin loitsuihin, hirviöihin ja eeppisiin kohtaloihin, sitä käsitellään täydellä mitalla vain alussa ja lopussa.
Kauden muut jaksot eivät kuitenkaan ole turhaa täytettä, vaan ne esittelevät spekulatiivisen fiktion eri puolia ja alagenrejä antologiasarjan tavoin. Kolmannessa jaksossa teemana on perinteinen kummitustalo, jossa pahantahtoinen henki piinaa nykyisiä asukkaita. Neljännen kantavana voimana on Indiana Jones -henkinen kadonneiden loitsusivujen metsästys, jossa museon alta löytyvät valtavat katakombit muinaisia ansoja myöten.
Viidennessä koetaan kehokauhua, kun metamorfoosijuoma aiheuttaa todella väkivaltaisia ja graafisia muodonmuutoksia. Kuudes jakso esittelee aasialaista lonkerokauhua, jossa seksuaalisuus liittyy usein oleellisesti asiaan. Seitsemäs on huikeaa avaruusscifiä ja aikamatkustusta ja kahdeksas jakso palaa taas kauhun peruskauraan eli pelottavasti käyttäytyviin demonilapsiin. Koska jakson pääosassa on lapsi, on myös genrekonventioiden mukaista, että jakson aikuisista ei ole apua vaan päinvastoin haittaa. Yhdeksännessä jaksossa palataan aikamatkustusteemaan ja käsitellään samalla hyvin pitkään vaiettua aihetta eli Tulsan verilöylyä.
Representaatiota
Antologiatyylistä lähestymistä voi tarkastella kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen on representaatio. Olen kuluttanut spekulatiivista fiktiota audiovisuaalisessa muodossa 1980-luvun lopulta lähtien ja valtavirtaviihteessä se on ollut hyvin, hyvin valkoihoista sekä tekijöiden että näyttelijöiden puolelta.
Poikkeuksen muodostavat oikeastaan vain Will Smithin tähdittämät toimintascifielokuvat, Jordan Peelen palkitut kauhuelokuvat sekä Black Lightning -supersankarisarja. Lovecraft Countryssa yhden kauden aikana mennään läpi monen monta tyyliä ja annetaan sekä näyttelijöille että katsojille jotain sellaista, mihin ei olla totuttu: tummaihoisia näyttelijöitä perinteisten spefijuonien pyörteissä.
Representaatio ei lopu näyttelijöihin. Sarjan showrunnerina ja pääkäsikirjoittajana toimii Misha Green, tummaihoinen nainen. Muutenkin käsikirjoittaja-tuottaja-ohjaaja -akselilta löytyy paljon muita kuin valkoihoisia miehiä ja vastaavien tuottajien joukossa on jo aiemmin mainittu Jordan Peele, joka voitti Oscarin parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta vuonna 2018 elokuvallaan Get Out. Tekijöiden representaatio on erityisen tärkeää myös siinä mielessä, että kirja johon Lovecraft Country perustuu, on valkoihoisen miehen kynästä lähtöisin.
Representaatiota löytyy myös sarjan äänimaailmasta. Musiikki on välillä aikakauteen sopivaa, välillä covereita ja nykyaikaista R&B:tä. Musiikin lisäksi toiminnan taustalla kuullaan spoken word -runoutta, muun muassa Gil Scott-Heronin “Whitey on the Moon,” ja Ntozake Shangen “For Colored Girls Who Have Considered Suicide When the Rainbow Is Enuf”. Minuun tosin nämä äänivalinnat eivät iskeneet, sillä ne tuntuivat liian päällekäyviltä volyyminsa tason suhteen sekä veivät välittömästi pois sarjan fiktiivisestä todellisuudesta ja aikakaudesta.
Vaikeiden aiheiden käsittelyä
Toinen näkökulma spefitykitykseen on sarjan teemojen kautta. Rasismin lisäksi sarjassa käsitellään muitakin rankkoja teemoja: homofobiaa, perheväkivaltaa, lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä, lasten heitteillejättöä, sisarusten välistä kateutta ja naisten asemaa. Kaikkiin ei tietenkään paneuduta samaan tapaan kuin rasismiin, mutta vaikeita ja synkkiä aiheita siis riittää.
Yliluonnolliset elementit ja toiminta tuovat sarjaan sopivaa etäisyyttä arkimaailmaan, jonka kautta rankkoja aiheita on helpompi käsitellä. Samalla ne antavat päähenkilöille enemmän mahdollisuuksia toimijuuteen 1950 -luvun yhteiskunnassa. Etäännyttävän linssin lisäksi spefielementit mahdollistavat upeasti aivan omanlaisensa tavan tarkastella rasismia ja muita aiheita.
Kun jaksossa Strange Case Ruby muuttaa metamorfoosijuoman avulla muotoaan valkoihoiseksi naiseksi, hän huomaa konkreettisesti miten paljon helpompaa valkoihoisilla on siinä samassa yhteiskunnassa, jossa hän elää. Samalla esiin tulee hänen oma sisäistetty rasisminsa, sillä hän ei juurikaan kohtele paremmin samassa tavaratalossa työskentelevää, ainoaa tummaihoista myyjää kuin talon muutkaan työntekijät. Valepukunsa kautta hän myös myöhemmin huomaa, mikä oli hänen pomonsa motiivi valita työhön kouluttamaton, nuori ja hoikka tummaihoinen nainen.
Huikeassa jaksossa I am Hippolyta pystyy kokemaan eri puolia naiseudestaan aikamatkustuksen kautta. Hän löytää itsestään flirttailevan ja rempseän tanssijan, voimakkaan amatsonitaistelijan ja avaruusseikkailijan. Matkallaan hän pystyy myös kohtaamaan kuolleen aviomiehensä ja ottaa esille, miten hän rakkaudesta huolimatta pieneni miehensä rinnalla vain vaimoksi ja äidiksi. Tämä kohtaaminen toi hänelle myös helpotusta siinä mielessä, että hänen miehensä tunnisti ja tunnusti, että näin oli käynyt.
Samaan tapaan Tic saa ehkä helpotusta oman isäsuhteensa käsittelyyn, kun hänelle paljastuu isänsä kotiväkivallan syitä aikamatkallaan, jaksossa Rewind 1921. Kun hän konkreettisesti näkee miten Montrosen oma isä käyttäytyy poikaansa kohtaan ja miten Montrose sisäistää homofobian, hän saa edes jonkinlaista perspektiiviä väkivallan kierteeseen. Se ei tietenkään tee asiaa hyväksyttäväksi, mutta ainakin Tic näkee, että asia ei ollut hänen itsensä syytä.
Muitakin tapauksia on paljon, mutta nämä riittänevät esimerkeiksi spefilinssin vaikutuksesta tarinaan ja hahmoihin.
Hirviöitä ja hirviömäisyyttä
Siihen nähden, että sarjan pääjuoni on vahvasti sidoksissa Lovecraft -vaikutteiseen magiaan ja hirviöihin, varsinaisia hirviöotuksia ei juuri nähdä. Kuten sarjan nimikin, ensimmäisen jakson ensimmäinen kohtaus johtaa innokasta katsojaa harhaan. Ticin pulp-vaikutteisessa unessa on lentäviä lautasia, lentäviä lonkerohirviöitä ja jättiläisenä hänen ylleen kohoava Cthulhu, jota käytettiin myös promomateriaaleissa. Sarjan todellisuudessa ei kuitenkaan mennä lähellekään näitä sfäärejä, vaikka kaikenlaista muuta yliluonnollista tapahtuukin.
Uni-Cthulhun lisäksi ensimmäisessä jaksossa törmätään sankareiden kimppuun käyviin shoggotheihin, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että ne ovat vain ihmisten talutusnuorassa olevia otuksia, joita kultistit komentavat pillinpuhalluksin. Ironisesti sarjan loppupuolella yksi näistä hirviöistä muotoutuukin pelastajaksi. Kun Montrose yrittää tehdä suojelevan taian Ticin ylle jaksossa Jig-a-Bobo, he luulevat ensin sen epäonnistuneen, kun mitään ei tapahdu. Aivan jakson lopussa Atticusta kohti lentävän luodin eteen syöksähtää maan alta shoggoth, joka pelastaa hänet ja tappaa heitä uhkana pitäneet poliisit. Kauden päättävässä jaksossa Full Circle paljastuu, että Atticus on ikään kuin siirtänyt tämän suojelun kohteeksi Dianan ja sille onkin todella käyttöä.
Siinä missä konkreettiset hirviöt muuttuvat jaksojen kuluessa suojelijoiksi, paljastuvat ihmiset sarjan todellisiksi hirviöiksi. Rasistiset pikkukaupunkien asukkaat sekä magiaa osaavat kultistit ovat ilmiselviä vastustajia, mutta harmaan sävyjä ilmestyy mukaan myös sankarien taustoihin. Erityismaininnan tästä ansaitsee jakso Meet Me in Daegu, joka sijoittuu ajallisesti ennen muun sarjan tapahtumia. Siinä valotetaan Atticuksen toimia Korean sodassa, jossa hän on mukana tapauksissa, jossa tapetaan viattomia hoitajia ja kidutetaan vakoojia. Harmaan sävyjä on havaittavissa myös kauden päävastustajana toimivassa valkoihoisessa Christinassa, joka kamppailee järjestönsä patriarkaattisia perinteitä vastaan ja kokee olevansa sukupuolensa vanki.
Se hämäävä nimi
Palataan vielä lopuksi sarjan hämäävän nimen pariin. Sen lisäksi, että se on selvä viittaus alkuperäiseen kirjaan, on se viittaus tarinamaailman sisällä olevaan kirjaan, jonka tulee kirjoittamaan Ticin poika. Sen voi kuitenkin nähdä laajempana sarjan sisäisenä ja ulkoisena kommentaarina. Sarjan sisäisesti päähenkilöt elävät Lovecraft -maassa, jossa heidät nähdään pelottavina ja inhottavina toisina, joilla ei ole ihmisarvoa. Ja sarjan ulkoisesti teos asettuu poikkeavaksi osaksi spekulatiivisen fiktion kaanonia, jossa klassikkoasemaa pitävät valkoihoisten miesten kirjoittamat teokset. Viime vuosikymmenen aikana kaanon on alkanut kuitenkin muuttua ja tämä sarja on siitä taas yksi mainio todiste.
