Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43 oli minulle varsin poikkeuksellisen oloinen kirja. En ole koskaan lukenut mitään tämän tyylistä!

Kuva kirjan kannesta lattialla. Kannessa kirjeitä ja naisen siluetti.

Toimittaja Susan Heikkinen on tehnyt hienon työn Pullopostia Seilin saarelta -teoksen kanssa. Seili on Turun rannikolla sijaitseva saari, joka tunnetaan erityisesti siellä 1600-1700-vuosisadoilla sijainneesta leprasairaalasta. Saarta käytettiin kuitenkin jo 1700-luvulla mielisairaiden sijoituspaikkana, ja mielisairaita hoidettiin saarella aina vuoteen 1962. Yksi saaren viimeisistä potilaista, potilas numero 43 Saima Rahkonen, talletti kirjoituksiaan pieniin lasipulloihin, jotka säilyivät saarella kätkettynä yli 50 vuotta. Heikkinen tutustui niihin ja alkoi selvittää, millaisen elämän Saima oli viettänyt.

Kirja tuntuu henkeäsalpaavan henkilökohtaiselta! On kuin Heikkinen olisi kertonut aivan henkilökohtaisesti juuri minulle, kuinka Saiman eri elämänvaiheet etenivät ja nivoutuivat yhteen. Tyyli on jutusteleva, mutta tavallaan myös asiallinen, ja erityisesti pidän siitä, kuinka Heikkinen on kirjoittanut lukujen loppuun viipurin murteella erinäisiä pohdintoja ja kysymyksiä, jotka hän osoittaa Saimalle. Kirjoitus on jouhevaa eikä sorru puisevuuteen tai lakonisuuteen: Heikkinen kirjoittaa varmasti niistä asioista, jotka on Saimasta saanut varmuudella selville, ja tuo taas lempeästi mutta selkeästi esiin ne kohdat, joissa Saiman tekemisiä tai elämänvaiheita on jouduttu tulkitsemaan ja arvailemaan nykyajasta käsin.

Saima tekee ahkerasti villalankatyötä. Häneen luotetaan, hän saa käyttää saksiakin. Ehkä hän purkaa vanhoja neuleita langaksi tai polkee rukilla uudesta villasta uutta lankaa. Tai näprää ryijyä? Tohveliohjeitakin taitaa syntyä yhä sarjatyönä. Hän pyytelee alituisesti paperia leikatakseen ompelukaavoja toisille sairaille. “Ehkä tulisivat iloisiksi – kun ovat niin surullisen näköisiä”, hän selittää hoitajalle 14. syyskuuta [1926].

Luku “Pitkäniemen potilas”, s. 107

Kirjassa on useita kuvia, joita on todella virkistävä katsella, sillä niissä vilahtele Seilin lisäksi muun muassa Viipuri, jonka lähiseudulta Saima oli kotoisin. Usein tällaiset kuvat eivät herätä minussa mitään erityistä tunnetta enkä ole niistä kauhean kiinnostunut, mutta tähän kirjaan ne sopivat aivan erinomaisesti. En henkilökohtaisesti ollut kiinnostunut Saiman omista kirjeistä, joista on otteita kirjan sivuilla, sillä niiden tyyli on paikoitellen vaikeasti tulkittavaa ja sävy usein varsin lapsekas. Tämä johtunee siitä, että Saimalla oli mahdollisesti jonkinasteinen älyllinen kehitysvamma. Voin kuitenkin kuvitella, että toisenlaiselle lukijalle nämä kirjepätkät olisivat olleet todella hienoa antia. Plussaa myös siitä, ettei kirja ollut liian pitkä, vaan noin 250 sivua riitti Saiman elämän kertomiseen oikein hyvin.

Kirjaa lukiessa tuli moneen otteeseen mieleen kirjoittajamme Soile Kontion artikkeli sukututkimuksesta ja siitä, millaista olisi, jos juuri minun suvustani olisi kirjoitettu tarina. Pullopostia Seilin saarelta vastaa minusta aivan erinomaisesti tähän kysymykseen! Mietin niin monta kertaa kirjaa lukiessani, että toivottavasti on olemassa joku keino, jolla Saima saisi tietää, että joku hänelle aivan tuntematon henkilö on ottanut hänen elämäntarinastaan näin tarkkaan selkoa ja kirjoittanut siitä erinomaisen kirjan. Olen niin otettu Saiman puolesta ja lisäksi nostan hattua Heikkiselle siitä, että hän on saanut Saiman tarinasta aikaan todella mielenkiintoisen ja tunteita herättävän teoksen. Tuli fiilis, että kirjoittaisipa joku minustakin tällaisen kirjan!

Kallio, jossa istuu nuori nainen. Taustalla mäntyjä ja merimaisema, etualalla eväitä.
Eväshetki Seilin pohjoispään kallioilla.

Seilin saari on muuten nykyään varsin hyvä matkailukohde. Vierailin saarella viime elokuussa päiväseltään, vaikka nykyään paikallinen matkailuyrittäjä tarjoaa myös yösijaa saarella. Lauttamatka yhteen suuntaan oli noin kaksi tuntia (hyvä aika esimerkiksi lukea kirjaa, ottaa nokoset tai ihastella maisemia), ja saarella kiertelyyn jäi aikaa noin viisi tuntia. Siitä puolitoista tuntia kannatti ehdottomasti käyttää opastettuun kierrokseen, jossa opas kertoi tarkemmin saaren historiasta ja sen eri vaiheista. Ilman opastusta meillä olisi luultavasti tullut tylsää, ja saaren historiaan tutustuminen oli huomattavasti mielenkiintoisempaa kuunnellussa muodossa kuin opastekylttejä lukiessa.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43, 247 sivua.
Suomen kirjallisuuden seura 2020

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantamolta.