Mikä saa akateemisesti kouluttautuneen ryhtymään opiskelemaan uutta alaa kaksi vuotta maisteriksi valmistumisen jälkeen? Entä miten tulla toimeen alalla, joka jatkuvasti ruokkii omaa huonommuuden tunnetta?

*En koe alanvaihtaja-termiä varsinaisesti omakseni, mutta mieleen ei tullut muutakaan tilanteeseeni sopivaa sanaa. Sellainen pitäisi kai keksiä itse. Alanlaajentaja?

Imagens Portal SESCSP, Flickr

Kiltteydestä ja kunnollisuudesta

Olen aina ollut sellainen kiltti ja tunnollinen tyttö. Kouluhommat tehtiin mukisematta ja masennuttiin, jos kokeesta tuli 8 tai huonompi (aika harvoin tuli). Lukioon ja lopulta yliopistoon meneminen tuntui luontevalta jatkumolta elämälle, olinhan akateemisten vanhempien lapsi. Sanon ”meneminen”, sillä muuta vaihtoehtoa en elämässä nähnyt.

Yhden välivuoden sekä kirjoittamisen perusopintojen suorittamisen jälkeen pääsin kuin pääsinkin yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä. Olin onnesta soikeana, mutta jo ensimmäisen opiskeluvuoden aikana saatoin välillä pohtia, oliko tämä sitä, mitä todella halusin. Tulin siihen tulokseen, ettei sillä ollut väliä – olinhan sentään yliopistossa.

Kuten moni muu, olin lapsesta saakka haaveillut laulajan ammatista. Kun olin 14-vuotias, ihastuin ikihyviksi Phantom of the Opera -musikaaliin. Ajattelin, että minäkin haluan osata laulaa noin. 16-vuotiaana sain vihdoin vaihtaa piano-opinnot laulutunteihin ja tunsin ikään kuin herääväni eloon. Mutta että ihan oikeasti, oikeasti voisi saada leivän pöytään laulamalla? Muiden kunnollisten ihmisten äänet toitottivat päässäni, ettei taiteilijanrentuksi ryhtymisestä kannata edes haaveilla. Eihän sillä elä!

Jatkoin tunnollisuuden hekumassa pyöriskelyä, ja lopulta myös lauluopinnot jäivät kiireiden jalkoihin. En kuitenkaan hiljentänyt musiikin kaipuutani kokonaan. Lauloin edelleen paljon kotona, perustin (ja melko pian hajotin) bändin ja haaveilin siitä, että pääsisin laulamaan speksiin. Kun mikään ei tuntunut onnistuvan, pohdin jo, pitäisikö lauluhommat jättää ihan kerta kaikkiaan.

Mutkien kautta kohtalo kuitenkin puuttui peliin (tai kutsuisin sitä kohtaloksi, jos uskoisin moiseen). Pääsin laulamaan ja esiintymään eräässä fanimusikaalissa, minkä myötä tajusin haluavani opiskella klassista laulua. Hetken mielijohteesta hain ja pääsin musiikkiopistoon ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa. Olinko vihdoin löytänyt oman polkuni? Samaan aikaan yliopisto-opinnot painoivat niskassa. En ollut kovinkaan motivoitunut istumaan luentosaleissa ja esseiden äärellä, kun saman ajan olisi voinut käyttää, no, vaikka laulamiseen.

Mutta mitä tekee tunnollinen tyttö, kun opiskelu ei luista? Puree hammasta yhteen ja yrittää selviytyä. Sain opinnot kuudessa vuodessa pakettiin, ja vaikka opiskelu itsessään oli monin paikoin puuduttavaa, sain unelmien harjoittelupaikan ja lopulta työpaikan. Viihdyin työssäni toimittajana ja tunsin todella tekeväni sitä, mitä osasin.

Unelmasta todeksi

Kun puolen vuoden työsuhteeni päättyi, aloin tehdä töitä freelancerina. Vapaata aikaa oli aiempaa enemmän, joten oli myös aikaa ajatella ja unelmoida. Musiikkiopiston opiskelijakaverit pääsivät opiskelemaan konservatorioihin, ja lauluopettajani kannusti myös minua hakemaan ammatillisiin musiikkiopintoihin. Jo puoliksi haudattu unelma alkoi muistuttaa olemassaolollaan. Ehkä ei sittenkään ollut liian myöhäistä?

Noin puolitoista vuotta yliopisto-opintojen loppumisen jälkeen tein päätöksen: hakisin konservatorioon opiskelemaan kevään haussa. Uskoin katuvani koko loppuelämäni, jos en edes yrittäisi. Valitsimme lauluopettajani kanssa koelauluissa laulettavat kappaleet, ja aloin opiskella entisen teoriaopettajani avustuksella pääsykokeisiin. Kaikki tuntui etenevän suunnitellusti – kunnes toverimme COVID-19 päätti heittää kakkaa tuulettimeen.

Samalla viikolla, kun ihmiset alkoivat vimmaisesti haalia vessapaperia, tulin kipeäksi. Päätin kuitenkin siitä huolimatta tehdä parhaani ja sainkin viimeisillä voimillani kuvattua pääsykoevideot kouluihin. Videohaastattelut tulivat ja menivät, ja kun olin lopulta toipunut kahden kuukauden sairastelusta, piti vain jaksaa odottaa tuloksia.

Kun päätös kouluun pääsemisestä tuli, en osannut oikein reagoida asiaan mitenkään. Monta päivää meni miettiessä, että voiko tämä nyt ihan oikeasti, oikeasti olla totta. Hiljalleen, ja hyvin epäuskoisesti, aloin valmistua kouluvuoteen ja muuttoon uudelle paikkakunnalle.

Laulunopiskelijan välineistöä.
Laulaminen menee tunteisiin

Pari ensimmäistä kuukautta opintojen parissa ovat olleet täynnä aherrusta. Tahti on nopea, ja tehtävät on syytä tehdä tunnollisesti, jos ei halua pudota kärryiltä heti alkumetreillä. Opintoihin kuuluu omien laulutuntien lisäksi mm. teoriaopintoja, lied-laulua ja näyttämöilmaisua. Koulussa ei istuta kahdeksaa tuntia päivässä, vaan aikaa on myös harjoittelulle, mikä onkin välttämätöntä musiikin kaltaisen taitoaineen opiskelussa.

Yliopistossa tunnuin pääsevän jopa helpommalla, ainakin aluksi. Usein riitti, kun istui luennoilla ja kurssin päätteeksi kirjoitti esseen tai luki luentomateriaalit tenttiin. Työmäärä toki vaihteli kurssista riippuen, ja etenkin gradua tehdessä hommaa tuntui olevan hirmuisesti.

Lauluopinnoissa ei löhötä passiivisina luennoilla tai lueta läjäpäin kirjallisuutta. Teoria-aineissa uutta, omaksuttavaa (ja paikoin erittäin vaikeaa) asiaa on paljon, ja opiskelu on muutenkin käytännönläheisempää. Esimerkiksi säveltapailun opettelu vaatii valtavasti toistoja, eikä taitoa luonnollisesti voi opetella lukemalla kirjasta. Pänttäämispainotteiseen opiskeluun tottuneelle uusien opiskelutapojen opettelu on ollut omalla tavallaan haastavaa.

Ryhmäkoot ovat pieniä, mikä on ainakin omalla kohdallani helpottanut muihin ihmisiin tutustumista. Opiskelu on myös aivan uudella tavalla henkilökohtaista ja tunteita herättävää. Minulla ja monelle muulle laulamisen opiskelu on ollut mitä suurimmassa määrin osa henkistä kasvua ja identiteetin rakentamista, niin hyvässä kuin pahassa.

Meillä kilteillä tytöillä on yksi synkkä salaisuus: ajattelemme olevamme aivan surkeita lähes kaikessa, mitä teemme. Tai ainakin niissä asioissa, joilla on jotain merkitystä. Jatkuvat kehittymispaineet, huoli arvosanoista ja muiden hyväksynnästä painavat kuin kiviriippa, ja lopulta käy niin, että romahduksen hetkellä itkemme vessan lattialla tuntitolkulla omaa huonommuuttamme.

Kun äärimmäisen herkkä perfektionisti asetetaan äärimmäisen henkilökohtaisten asioiden äärelle, jälki ei aina ole kaunista. Mieleen nousevat kaikki ne epäonnistuneet koelaulut ja teoriakokeet, muiden ajattelemattomat kommentit, ilkeät opettajat, se kaksiviivainen a, joka kuulosti teurastettavan sian kuolinhuudolta siinä yhdessä konsertissa. Ja niin edelleen. Minäkin olen tämän syksyn aikana pohtinut ainakin sata kertaa, että miten ne tällaisen surkimuksen ottivat opiskelemaan. Minähän olen lahjattomista lahjattomin, suorastaan mitätön ihmisolento. Kyllä oikein kyynel herahtaa silmään sitä ajatellessa!

Toisaalta en koskaan ajatellut olevani liian huono yliopistoon, vaikka opiskelut välillä takkusivatkin. Ehkä aihetta pystyi tarkastelemaan tarpeeksi etäältä. Laulaminen taas on osa minua, minussa. En onneksi ole tunteideni kanssa yksin. Olen käynyt kaltaisteni kanssa tänäkin syksynä melko syväluotaavia keskusteluja siitä, miksi ”laulaminen menee niin tunteisiin”. Siitä, kun laulutunnilla tulee itku ja mikään ei tunnu onnistuvan. Ja siitä, kun astuu lavalle ja häpeää saman tien silmät päästään pelkkää olemassaoloaan. Osittain on kyse itsensä vertaamisesta muihin, mutta itselleen on myös helppo asettaa aivan kohtuuttomia standardeja, jotka eivät loppupeleissä perustu yhtään mihinkään.

Tiedän ihmisiä, jotka lakkasivat laulamasta vuosikausiksi siksi, että joku sanoi, etteivät he ole tarpeeksi hyviä. Ihmisiä, jotka menettivät sairauden vuoksi äänensä ja samalla identiteettinsä. Ihmisiä, joille on sanottu, etteivät he sovi tälle alalle, mutta jotka yrittävät silti. Tunteellisia, erittäin itsekriittisiä ihmisiä. Opettajia, opiskelukavereita. Ei ole liioiteltua sanoa, että laulun opiskelu on myös henkisesti erittäin rankkaa. Se on jatkuvaa itsensä peilaamista, mutta onneksi myös korvaavien kokemusten hankkimista. Erityisesti meille kilteille, herkille ja tunnollisille (ja kenties useimmiten: tytöille ja naisille).

Valoa kohti

Kaikesta huolimatta haluan uskoa, että kahden vuoden päästä, kun opinnot tulevat päätökseensä, voin katsoa lempein silmin menneisyyden minääni ja toisaalta rohkeasti tulevia koitoksia. Nyt ajattelen, että tulevaisuuteni oli pedattu jo silloin, kun teini-ikäisen kiihkolla hullaannuin Oopperan kummitukseen. On rikkaus, että saan opiskella lisää ja kartuttaa ammattitaitoani, seurata yhtä unelmaa, joka ei sulje pois muita mahdollisuuksia.

Uskon jo siihen, että unelmista voi tulla totta. Ehkä tulevaisuudessa uskon myös enemmän itseeni – ja samaa toivon kaikille muille alalla oleville. Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että taidealalla voi pärjätä myös herkkyydestä huolimatta (tai ehkä jopa sen ansiosta). Samalla voi vaikka vähän ravistella pölyisiä stereotypioita, pukeutumis- ja kappalevalintaetikettejä sekä alalla rehottavaa seksismiä. Mutta kaikki aikanaan.