2020 on ollut vaikea vuosi teatterin ystäville. Siksi olikin hienoa päästä Turun kaupunginteatteriin katsomaan Juho Mantereen käsikirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Rakkaani, Conan Barbaari. Jo etukäteen osasi ennustaa, että ihan puhtaasta  fantasianäytelmästä tuskin on kyse, eikä tietenkään ollutkaan.

Rakkaani, Conan Barbaari kertoo 13-vuotiaan Pöpön elämästä. Pöpö on herkkä, vielä ehkä naiivikin koulukiusattu poika, joka asuu mukautuvan äitinsä ja seksin kyllästämää miehenmallia edustavan takakireän isänsä kanssa. Pöpö fanittaa Conania yli kaiken, ja se aiheuttaa tietenkin ongelmia. Isän ratkaisu Pöpön “miehistämiseksi” on tarjota tälle KISS-yhtyeen musiikkia, ja se muuttaakin Pöpön elämää merkittävästi.

Rakkaani, Conan Barbaari -näytelmän mainos, jossa teksti "kaikki eivät synny sankareiksi".
Kuva käsiohjelmasta (kirjoittajan ottama)

Heti alkuun on sanottava, että Mantere on – kuulemma – tarkoituksella pyrkinyt tekemään näytelmän lopusta monitulkintaisen. Valitettavasti ainakin omalla kohdalla päällimmäinen ja voimakkain tulkinta aiheutti välittömän “voi ei, tälle klisee-linjalle sitten mentiin!” -ajatuksen ja näytelmästä jäi melko paha maku suuhun sen vuoksi. Tämä oli erityisen ikävää siksi, että noin toisen näytöksen puoliväliin saakka Rakkaani, Conan Barbaari oli aivan loistava.

Fantasiaa ja fyysisyyttä

Näytelmässä on siis paljon hyvää, jopa loistavaa! Miro Lopperi tekee uskomattoman hienon ja fyysisen roolin Pöpönä: teini-iän epävarmuus ja kömpelyys kohtaavat Lopperin pikkutarkan kehonkielen. Muutama kohtaus nousee aivan selvästi ylitse muiden: ensikosketus KISSin musiikkiin on toteutettu sekä valoilla että Lopperin liikkeillä loistavasti – hetkeksikään ei jää epäselväksi millaisen vaikutuksen KISS Pöpöön tekee. Myös kohtaus, jossa Pöpö eläytyy sekä Conanin että häntä vastaan hyökkäävän jättiläishämähäkin rooleihin on hykerryttävän hauska ja osoittaa jälleen kerran sen, että erikoisefektit eivät ole tarpeen oikean tunnelman luomiseksi. Lopperi on tunnettu fyysisistä rooleistaan ja Conanin ollessa kyseessä, on fyysisyydelle tarvetta.

Kuvassa Kirsi Tarvainen pukeutuneena Conaniksi.
Kirsi Tarvainen Conanina (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Myös Turun kaupunginteatterin vakionäyttelijät tekevät upeita roolisuorituksia – paino sanalla suorituksia, sillä kaikilla näyttelijöillä on useampi kuin yksi rooli. Kimmo Rasilan muuttuminen harmaasta isästä Paul Stanleyksi on yksi näytelmän hienoimmista keksinnöistä (ja mahdollistaa upeaa symboliikkaa!). Kirsi Tarvaisen Conan on täynnä valtaa, voimaa ja tunteita, juuri niin kuin hahmon kuuluukin! Muista hahmoista esille nousevat erityisesti Pöpön opettaja, äiti sekä tietenkin Robert E.Howard.

Pöpön omien kokemusten lisäksi näytelmässä esitetään Robert E.Howardin Conan-novelli Elefantin torni. Novelli on jaettu useampaan eri osaan, ja jokaisessa kohtauksessa sitä käsitellään eri tavalla, eri hahmojen toimesta. Tämä on erittäin hyvä ratkaisu, sillä mukaan saadaan sekä tragediaa että myös paljon huumoria, ja se kehystää Pöpön tarinaa hyvin. Oma fantasiakirjallisuus-orientoitunut seurueeni oli myös erittäin tyytyväinen siihen, että Pöpön kiinnostus Conania kohtaan on nimenomaan novelleihin ja sarjakuviin keskittyvää, ei niinkään elokuviin. Tämä on mielenkiintoinen ja onnistunut ratkaisu, etenkin kun näytelmän kuva- ja äänikieli pohjaa pitkälti (ei ihan täysin, valitettavasti) 1980-1990-lukujen tyyleihin. Pöpö saa ensin isältään KISS-kasetin ja myöhemmin LP-levyn, hänellä on vahvasti kasarihenkinen takatukka jne. Tältä pohjalta 80-luvun Conan elokuvat – tai ainakin sen ensimmäisen – olisi voinut hyvin ottaa lähtökohdaksi (ja toki Arskaankin viitataan), mutta pääpaino on koko ajan Howardin alkuperäisissä novelleissa ja Howardissa itsessään. Tämä herättikin paluumatkalla paljon keskustelua siitä, mitkä Conan-novellit toimisivat parhaiten “oikeina” Conan-näytelminä.

Huumoria ja Howardia

Näytelmä on siis täynnä draamaa, tragediaa ja huumoria. Koulukiusaaminen on aiheena vakava, ja voimakkaimmat väkivaltakohtaukset liittyvätkin juuri siihen, eivät niinkään Conanin “barbaarisuuteen.” Toisaalta väkivaltaa leikataan huumorilla, ja osa huumorista onkin äärimmäisen mustaa: Pöpön opettaja hyvänä esimerkkinä tästä. Mantere tuntuu kuitenkin esittelevän myös aiheita, jotka eivät varsinaisesti kulje mihinkään, ja siksi etenkin näytelmän loppupuolisko tuntuu hieman sirpaleiselta. Mikä oli Sabrinan rooli, miksi Pöpö kohtaa baarissa miehen jne.?

Kuva näytelmän kohtauksesta, jossa opettaja katsoo yleisön suuntaan, ja hänen takanaan kolme lasta hakkaa neljättä, joka makaa maassa.
Kun opettaja näkee vain mitä haluaakin nähdä (kuva Otto-Ville Väätäinen)

Juho Mantere on puhunut haastatteluissa taustastaan näytelmän parissa: Kun hänellä oli teini-ikäisenä vaikeaa, selviytymiskonsteiksi nousivat juuri Robert E.Howardin Conan-tarinat, hevimusiikki sekä roolipelit. Conanilla ja hevillä onkin roolinsa näytelmässä, roolipelit jäävät tällä kertaa ulkopuolisiksi. Mantereen mukaan hän haluaa päästä kiinni siihen, miltä tuntui lukea fantasiaa teini-ikäisenä, mutta ainakin tämän (nais)katsojan teini-iän fantasiakokemukset olivat kyllä hyvin erilaisia, eli aivan kauheasti ei tässä voi yleistää. Mantereen omien kokemusten pohjalta olisi myös odottanut hieman erilaista loppuratkaisua. Näytelmän mainoslause “Kaikki eivät synny sankareiksi” tuntuu muuttuneen näytelmässä muotoon “Kukaan ei synny sankariksi”, ja kasvaako meistä edes kukaan sankaruuteen?. “Se mikä ei tapa, vahvistaa” – tai sitten ei!

Voiko Rakkaani, Conan Barbaari -näytelmää siis suositella? Kyllä voi. Epätyydyttävästä lopustaan huolimatta suurin osa näytelmästä on äärimmäisen nautittavaa, vaikka toki joskus myös vaivaannuttavaa ja  epämiellyttävää, mutta siis hyvällä tavalla. Jos näytelmän sanoma pitäisi kiteyttää, se voisi olla vaikkapa: “Älä ota elämänohjeita Conanilta – äläkä varsinkaan Robert E. Howardilta!”

Kuvat Otto-Ville Väätäinen
https://teatteri.turku.fi/turun-kaupunginteatteri/ohjelmisto/rakkaani-conan-barbaari