Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt – eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (380 s.)
Gummerus, 2020. Kirja on saatu arvostelukappaleena.

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt on tärkeä kirja naisten uupumuksesta, mutta samalla paljon muutakin. (Kuva: Vehka Kurjenmiekka)

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt – eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä on tärkeä kirja, joka suurimman osan suomalaisista kannattaisi lukea. Kirjassa nostetaan kissa pöydälle: miksi suurin osa suomalaisista naisista tuntuu kokeneen burnoutin tai ainakin ajautuneensa lähelle sitä alle 30-vuotiaana? Kolu käsittelee kirjassaan esimerkiksi naisiin kohdistuvia ristiriitaisia odotuksia, joiden täyttäminen on mahdotonta; häpeää, joka seuraa mukana aina ala-asteelta alkaen ja sitä, miten hankalaa on, kun jatkuvasti pitäisi olla tavoitettavissa.

Kolun kirjasta on tullut somehitti, eikä syyttä. Vaikka aiheesta on tehty tutkimuksia ja kirjoitettu kansainvälisesti laajastikin, naisten uupumusta lempeästi ja lähestyttävästi käsitteleviä kirjoja ei juurikaan ole. Kolun kirja tuntuukin juttuhetkeltä hyvän ystävän kanssa teemukillisen ääressä. Kolu puhuu napakasti, mutta myötätuntoisesti, eikä unohda huumoria edes vaikeimpien teemojen kohdalla. Kirja tulee sen takia lähelle: se ei yritäkään olla analyyttinen tietoteos tai edes tarjota valmiita ratkaisuja, vaan ennemminkin ystävällisiä neuvoja.

Minua kirja ei kuitenkaan voittanut täysin puolelleen. Toinen – ja isompi – sen ongelmista oli rakenteessa. Kolu käsittelee aiheen aiheen perään hengästyttävällä tahdilla, mutta selkeitä siltoja – tai edes aasinsiltoja – aiheiden välillä ei oikeastaan ole. Tähän lienee syynä Kolun tyyli blogikirjoittajana, sillä luvut muistuttavat tyylillisesti napakan tiiviitä ja mukaansatempaavia blogipostauksia. Niiden lukutapa – muutama viikossa, vähän kerrallaan – ei kuitenkaan tule kirjaa lukiessa luonnostaan, ja siksi tyyli ei kirjamuodossa toimi yhtä hyvin. Minulle jäi kirjasta jälkikäteen mieleen enimmäkseen yksittäisiä hauskoja anekdootteja, puhdistavan katharsiksen tunne ja kourallinen hyviä neuvoja. Kolun jutustelu tuntuu hengästyttävältä, sillä aiheesta toiseen hypätään ilman pureskeluaikaa, ja kirja on niin täynnä kaikkea, että se pitäisi lukea useampaan otteeseen. Toisaalta se on tyylillisesti sellaista revittelyä, että hitaampi ja rauhallisempi pohdiskelu ei tunnu sopivalta.

Olisin kaivannut lukujen jaottelua isompien teemaotsikkojen alle ja jonkinlaista yhteenvetolukua kokonaisuuksien päätteeksi. Se olisi antanut ainakin minulle mahdollisuuden seuloa ja käsitellä lukemaani ja tarjonnut tilaisuuden pysähtyä makustelemaan tekstin herättämiä ajatuksia. Kirja käsittelee kiirettä, hektisyyttä ja informaatiotulvaa, mutta sortuu osittain itse kritisoimiinsa ongelmiin. Kolu ei pysähdy, ja siksi lukijakaan ei malta.

Kolu kirjoittaa naisista ikään kuin yhtenäisenä ryhmänä ja tulee vaivihkaa yleistäneeksi keskiluokkaisen valkoisen cisnaisen ongelmat “naisten ongelmiksi”. Hän ei juuri kiinnitä huomiota siihen, miten eri tavalla yhteiskunnan vaatimukset ja paineet voivat näyttäytyä esimerkiksi ruskealle, vammaiselle ja/tai transtaustaiselle naiselle. Tämä olisi ollut tehtävissä, tai vähintäänkin Kolu olisi voinut tuoda selvemmin esiin, mistä lähtökohdista puhuu. Ongelma on tietenkin hirveän yleinen eikä yksinomaan Kolun. Silti lukijana toivoisi, että tähänkin otettaisiin tavalla tai toisella kantaa. Luultavasti juuri näiden vähemmistöjen edustajat uupuvat vielä muitakin helpommin, joten kädenojennus heidän suuntaansa olisi heti tehnyt kirjasta paljon inklusiivisemman.

Siitä huolimatta kirja on erinomainen. Se voisi olla vielä parempi, mutta varmasti tästä aiheesta puhuvaan teokseen kohdistuu myös suurempia odotuksia kuin moneen muuhun kirjaan kohdistuisi. Siksi esittämästäni kritiikistä huolimatta kehotan tarttumaan kirjaan ja uskaltautumaan keskusteluun sen kanssa. Teehetki Kolun kanssa tekee hyvää.