Alustat: PC, PS4, Xbox one, Nintendo Switch
Kehittäjä: B.B. Studio
Julkaisija: BANDAI NAMCO Entertainment
Genre: Retro, arcade, 1-2 pelaajaa
Ikäraja: PEGI 7

Retroa Namcon malliin!

Namco tarjoaa kevyttä 8-bit hupia nostalgiannälkäisille Namco Museum Archives -kokoelmassaan. Tarkastelemme PC:llä sarjan ensimmäistä osaa, joka sisältää yksitoista 80-luvulle sijoittuvaa NES-klassikkoa (Galaxian, Pac-Man, Xevious, Mappy, Dig Dug, The Tower of Druaga, Sky Kid, Dragon Buster, Dragon Spirit: The New Legend, Splatterhouse: Wanpaku Graffiti ja bonuksena uusi 8-bit versio Pac-Man Championship Edition -pelistä).

Retropelit on sovitettu modernille kokoonpanolle, joten nohevimmat NES-elitistit ja Famicom-fanit voivat varmasti huomata kokoelman peleissä eroja alkuperäisten pelien äänimaailman ja pelimekaniikan suhteen, mutta tavalliselle peliohjaimen lähmijälle näillä eroilla ei ole suuremmin merkitystä. Kokoelma tarjoaa myös “rewind feature” mahdollisuuden, jonka avulla mönkään mennyttä pelitilannetta voi kokeilla uudestaan kelaamalla peliä muutaman sekunnin taaksepäin. Se ei vaikuta pitkältä ajalta, mutta joissain peleissä ajoituksella on paljonkin väliä ja paniikkinapille on käyttöä. Pelejä voi pelata PC:llä sekä padilla että näppäimistöllä. Näppäimistöllä pelaaminen tuntuu kömpelöltä, joten suosittelen käyttämään ohjainta. Itselläni oli käytössä langaton 8bitdo -ohjain, joka on pieni ja kevyt käsissä ja joka sopii mukavasti retropelien tunnelmaan.

Toiset vanhenevat hyvin

Kokoelman parhainta antia oli mielestäni uusi Pac Man Championship Edition, jonka pelattavuus tuntui hyvin sulavalta. Pelin nopeus, musiikki ja välke vetosivat niinikään hieman modernimpaan makuun. 8-bittinen tyylittely kuitenkin toimii hyvin tässä paketissa, eikä peli näytä siltä kuin se ei kuuluisi sarjaan. Kokoelmassa mukana oleva alkuperäinen Pac-Man sen sijaan tuntui hyvinkin turhauttavalta sen takia, että kontrollit eivät toimineet lainkaan. Keltainen pillerimies ei millään suostunut kääntymään kulmissa, vaikka yritin ottaa huomioon pelin viiveen ja ajoittaa kääntymiset mahdollisimman tarkkaan.

Yleisnäkymä menneisyyteen.

Hieman Pac-Mania muistuttava Dig Dug viihdyttää yhä. Oudon koukuttava pikkupeli yhdistää strategisia ja toiminnallisia elementtejä ja jää hyvällä tavalla mieleen. Kaiken puolin näppärä konsepti on aikojen myötä synnyttänyt useampiakin variaatioita ja jopa yhden Dig Dug Island -nimisen MMO:n, joka tosin sulki digitaaliset ovensa jo vuoden jälkeen alkuperäisestä julkaisupäivästään. Ehkä jonkinlaisesta laiskuudesta kertoo se, että kokoelman peleihin liittyy paljon tällaista pelihistoriallisesti kiinnostavaa nippelitietoa ja materiaalia, jota olisi hyvin voinut laittaa kokoelmaan liitteeksi, mutta kokoelman yleisilme on valitettavan apaattinen. Vanhoja valokuvia tai varhaista konseptitaidetta ei ole tarjolla, tuskin edes kunnollisia pelikohtaisia ohjeita. Pelinäkymän taustalle saa sentään valita pari erilaista taustakuvaa.

Hyvässä mielessä mainitsemisen arvoinen peli on myös Dragon Spirit: The New Legend. Kyseessä on värikäs ylhäältä alas scrollaava räiskyttely, jonka pariin palasin useammankin kerran – enkä vähintään siksi, että pelit joissa saa pelata lohikäärmettä ovat mielestäni valitettavan aliedustettuja. Dragon Spirit todistaa, että lohikäärme pärjää bullet hellissä aivan yhtä hyvin kuin avaruusalus. Toisin kuin monissa vanhoissa retropeleissä, toiminnan keskellä ei joutunut liikaa arvailemaan osuvatko ammukset kohteeseen. Power uppeja oli riittävästi ja vihollisten hitboxit olivat vauhtiin nähden sopivan kokoisia. Väistely oli haastavaa, muttei kuitenkaan turhauttavaa. Mitä nyt sormet tulivat kipeiksi sarjatulituksesta.

Tulista lohikäärmetykittelyä.

Alun perin vain japanilaisessa levityksessä ollut Splatterhouse: Wanpaku Graffiti erottuu edukseen värikkäällä outoudellaan. Halloween-teemainen peli parodioi populaarikulttuurin kauhukuvastoa kuten Manaajaa tai Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideota japanilaisella twistillä. Pelin päähahmo muistuttaa Perjantai 13. -elokuvasta tuttua Jasonia. Pelihahmo herää kuolleista ja joutuu saman tien pelastamaan tyttöystäväänsä lentävän kurpitsan kynsistä. Peli on hauska, koska se on yllättävä ja siinä edistyminen on melko vaivatonta.

Splatterhouse tarjoilee päättömiä broilereita helvetin keittiössä.

Toiset vanhenevat huonosti

Vastapainona vetäville retropeleille joukossa oli muutama melko aneeminen pelinkikkare, jotka eivät ole kestäneet aikaa kovin hyvin.

Esimerkiksi Tower of Duraga oli kenties julkaisuajankohtanaan peliteknillinen taidonnäyte, joka hämmästytti japanilaisia lapsia jännittävän seikkailuhenkisellä ulkoasullaan, mutta nykyajan mittapuulla se on suurin piirtein yhtä hauska kuin askillinen märkiä tulitikkuja. Peli on auttamattoman hidas ja tylsä.

Pelaamisen jännittävyys on aikanaan varmasti ollut sidoksissa pelien teknologiseen kehitykseen ja siihen, ettei mitään vastaavaa ollut aiemmin nähty. Tällaista nostalgiaa olisi voinut tapailla kiinnittämällä huomiota laajempaan pelihistorialliseen kontekstiin kuten vaikka Retro Game Challenge -pelissä on onnistuneesti tehty. Pelikokoelma olisi voitu esitellä vaikka 80-lukulaisesti sisustetun lastenhuoneen kautta ja pelaamisen ohella olisi voinut selailla vanhoja arvosteluja klassikkopeleistä. Tällainen fiilistely Namcon kokoelmasta puuttuu täysin ja se saa pelit näyttämään tarpeettoman ankeilta.

Annan pyyhkeitä myös Dragon Busterille. Pelissä on mukava äänimaailma ja aikansa ilmaisun rajoitteet huomioon ottaen kiva grafiikka, mutten ymmärrä miksi kukaan haluaisi pelata tällaista peliä nykypäivänä edes maksua vastaan. Vihollisten hyökkäyksiä ei nähdäkseni voi ennakoida lainkaan eikä varovaisuus auta. Vaikka pelissä pärjäisi tuurilla, pelaaminen on alusta loppuun asti itseään toistavaa auraamista. Luurangot pyörivät tuulimyllyinä ympäri kenttää. Olispa kilpi.

Dragon Buster. Nahkamies esittelee uuden sukupolven turvaistuimen. Tai jotain.

Muutama kokoelman peleistä oli käytännössä ihan ok jättämättä kuitenkaan erityistä muistijälkeä. Tiedän, että esimerkiksi Xevious on aikoinaan ollut suosittu peli, johon monet muut pelit ja sci-fi -genren tuotteet ovat sittemmin viitanneet. Tämä ei kuitenkaan hirveästi lämmitä, koska peli ei liity omiin lapsuusmuistoihini eikä siinä ole nähdäkseni mitään sellaista, mitä ei olisi sittemmin moneen kertaan toteutettu paremmin saman lajityypin peleissä.

Mainittakoon vielä, että Mappy-nimisessä tasohyppelypelissä en tiennyt mitä tehdä. Sori vaan kaikki Mappy-fanit! Luin säännöt huolella ja katsoin muutamia pelivideoita aiheesta, mutten silti tajunnut lainkaan mistä pelissä on kyse, miten ja miksi nimikkosankarin olisi tarkoitus hyppiä trampoliineilla ja mäiskiä ovia pinkkien kissojen nenien eteen. Synnyttävätkö ovet kiinni lämähtäessään radioaaltoja? Miksi yksi kissoista on punaisempi kuin muut? Miksi hiiripoliisi edes juoksentelee tässä kissojen riivaamassa talossa keräilemässä Mona Lisa -tauluja ja telkkareita? Emme tiedä. Se nyt vaan on niin!

Kannattaako ostaa?

Kokoelma on ensisijaisesti suunnattu pelaajille, jotka mielivät hetkellisesti palata lapsuus- tai nuoruusvuosiinsa. Vaikea sanoa, välittyykö mennyt tunnelma uudella alustalla kun pelikasetteihin ei tarvitse puhallella eikä putkinäyttötelkkareitakaan ole ollut enää aikoihin. Nostalgiaan vihkiytymättömällekin kokoelma kuitenkin toimii ja kaksinpeli tuo kokoelmalle selkeää lisäarvoa. Lyhyet arcade-pelit sopivat hyvin pieneksi taukopelaamiseksi peli-iltaan kaverien kanssa. Parhaimmillaan ne viihdyttävät ja pahimmillaankin niihin voi suhtautua kuriositeetteina.

Namco Museum Archives Vol 1 maksaa Steamissa 20 euroa, mikä tuntuu aika tyyriiltä! Hintaa yhdelle pikkupelille tulee siis noin pari euroa, ja se on melko paljon ottaen huomioon että tarkan markan vartija ostaa helposti vain pari vuotta vanhentuneet PC-pelit muutaman euron bundleissa. Olen itse kenties tottunut liian hyvään, sillä olen harrastanut vanhojen commodore- ja MS DOS -pelien pelaamista maksutta Internet Archiven kautta, enkä kaikesta vanhoja pelejä kohtaan tuntemastani rakkaudesta huolimatta jaksa yhdellä istumalla pelata niitä kovin kauaa. Selaimessa rullaavat ilmaiset retropelit eivät toki aina toimi moitteettomasti, kun taas Namco Archives vol 1 toimii kokolailla hyvin. Se on kompakti ja yksinkertainen. Valitettavasti se on silti loppujen lopuksi melko nopeasti kahlattu läpi.

Pidän siitä, että retropelit ovat saavutettavissa uusillakin pelilaitteilla. Tällaiset kokoelmat ovat hyvä tapa maistella menneiden aikojen (paikoin outojakin) pelejä. Halvempi hintalappu olisi silti mielestäni paikallaan, koska tässä pelikokoelmassa kyse on ennen kaikkea brändiin liitettävästä nostalgiasta ja sillä on jo itsessään mainosarvoa. Namcon peleillä on ikää sentään jo melkein neljäkymmentä vuotta, ja vaikka niiden kerääminen kokoelmaksi on kulttuuriteko, pelit itsessään eivät kilpaile ihan samassa sarjassa nykypelien kanssa. Olisikin mukavampaa, jos omat ikivanhat NES-suosikit voisi poimia vapaasti itselleen irtokarkkityyliin ja punnita kassalla. Tässä kokoelmassa heikoimmat pelit jäävät lautasen reunalle parin kokeilukerran jälkeen.

Tiivistelmä

Namcon retropaketti on kädenlämpöinen nostalgiatrippi. Mukana on pari laadukasta peliä, jotka eivät kuitenkaan oikeuta kokoelman hintaa. Vanhojen pelien uudelleenlämmittely on toivottavaa, mutta sen olisi voinut tehdä paremmin ja runsaammin.

Plussaa:
+ Mukana pari varmaa hittiä
+ Valittavana useampi eri kuvasuhde
+ Ei suurempia ongelmia pelattavuuden suhteen

Miinusta:
– Liian kallis
– Tylsä ulkoasu
– Miksi kokoelmaan on valittu alkuperäisten Arcade-pelien sijaan selvästi huonompilaatuisia Famicom-porttauksia?

Tavistyttö

Kokoelma oli ilmaiseksi saatu arvostelukappale