On koittanut viimeisen Atorox-novellikilpailun finalisteista kertovan postauksen aika! Tuttujen novelliarvioiden lisäksi pohdimme tänään myös yleisellä tasolla niin spekulatiivisen fiktion kuin novellin määritelmiä, sekä vedämme yhteen raadin keskuudessa heränneitä mietteitä tämän vuoden Atorox-kisan novellien tasosta. Jutun lopussa paljastamme myös, mikä novelli kohosi Nörttityttöjen raadin kirkkaimmalle sijalle. (Tuttuun tapaan novellien arviot sisältävät spoilereita.)

Tuomas Hornanheimo: Vihan valkeat
Novellikin voi olla taide-elämys. Kuva: Ella Lopperi

Vaihtoehtoisessa historianovellissa Hitlerin Saksa on vienyt voiton, ja 80-luvulla paikkaansa maailmassa sekä isänsä hyväksyntää hakee suomalainen journalisti Ilmari. Salaperäisen postipaketin saavuttua Ilmarille alkaa valjeta, että valtionpäämiehiä ei olekaan maailmansodan jälkipyykeissä eläköitetty Führerin neuvonantajiksi paratiisisaarelle, vaan nämä on pistetty vähin äänin pois päiviltä. Yhdessä lapsuudentuttujensa kanssa Ilmari alkaa selvittää salaliittoa pyrkimyksenään paljastaa totuus ja vapauttaa kansakunta kansallissosialismin ikeestä.

Novellissa oli harmillisen paljon ongelmia kielen kanssa, ja se olisikin raadin mielestä kaivannut niin korjauslukua kuin suoranaista editointia. Lisäksi raati jäi pohtimaan, olivatko vaihtoehtohistorialliset, omaan todellisuuteemme viittaavat maininnat brändeistä tai tapahtumista harkittuja vai fiilispohjalta poimittuja. Leiskuvista vihan valkeista huolimatta tarina jätti kokonaisuutena raadin kylmäksi.

Teemu Kivi: Minä tiedän mitä näin

Dialogimuodossa esitetty radiohaastattelu käydään Yleisradion toimittajan ja Tellus Puolustus Oy:n pian eläköityvän varajohtajan, maailmojen välisten sotien veteraanin, välillä. Uran huippukohdilla makustelu saa haastattelun edetessä uusia sävyjä, kun veteraani poikkeaa käsikirjoituksesta ja alkaa avautua vuosikymmeniä peitellystä kyseenalaisesta sotilasoperaatiosta vieraalla planeetalla. Kuulijan päätettäväksi jää, onko planeetan outo ympäristö saanut veteraanin näkemään näkyjä, vai onko joka sotilaan käyttämä taisteluhaarniska sittenkin ohjelmoitu epäeettisellä tavalla.

Novelli oli kirjoitettu niin kielellisesti kuin tyylillisesti hyvin, ja siinä oli hyödynnetty hienosti klassisia scifi-teemoja, erityisesti vierauden tai toiseuden kokemisesta ja lajien välisistä jännitteistä. Esitystapana haastattelu oli raikas, mutta toisaalta osa raadista pohti sen toimivuutta näin auki kirjoitetussa muodossa: puheenvuorot olivat paikoitellen hyvinkin pitkiä, mikä teki lukemisesta välillä haastavaa ja rikkoi tarinan haastattelun omaista kehystä.

Solina Riekkola: Enkelten osuus

Taivaallinen tislevirasto päättää tilata juhlavuodekseen erikoiserän viskiä, ja armoitettua tehtävää lähetetään suorittamaan enkeli David. Maan kamaralle laskeuduttuaan David kohtaa vastikään eronneen tislaamon omistaja Aileenin, joka ottaa toimeksiannon vastaan ja päästää Davidin luokseen oppimaan ja asumaan – ja lopulta rakastumaan. Onneksi Davidin siivet voi napsauttaa neppareilla irti selästä ja heittäytyä täysin romanttisen komedian vietäväksi!

Raadin keskuudessa kritisoitiin hieman novellin hyvin lyhyeltä tuntunutta aikajännettä, jolloin tunteiden herääminen vaikutti äkilliseltä, eivätkä rakastuminen ja rakastaminen tuntuneet kovin vakuuttavilta. David-enkeli puolestaan oli melko stereotyyppinen ihmisten maailman menosta ymmärtämätön koheltaja. Muutoin raati piti novellia humoristisena ja hyvin kirjoitettuna, vaikkakin juoni oli melko perinteikästä ”romcomia”.

Mitä elementtejä on spefissä? Millainen tekstilaji on novelli?

Välillä kirjoitukset saivat lukijan mietteliääksi. Kuva: Ella Lopperi

Atorox-luku-urakka kirvoitti moneen otteeseen Nörien raadilta pohdintoja niin spekulatiivisen fiktion kuin novellinkin määritelmistä. Spefi määritellään yleisesti kattokäsitteenä, jonka alalajeja ovat mm. scifi eli tieteisfiktio, fantasia, kauhu, supersankarifiktio ja vaihtoehtohistoria. Raati jäi aprikoimaan, missä kulkevat spefin rajat – esimerkiksi sarjamurhaajakauhu ei tuntuisi meille intuitiivisesti ”spefimäiseltä”, vaan totesimme odottavamme spefi-kertomukselta vähintäänkin jotain yliluonnollista tai futuristista elementtiä. Esimerkkinä Atorox-joukosta Arttu Tuomisen novelli Korpikumpu sai raadin arpomaan, täyttääkö se odotukset nimenomaan spekulatiivisena fiktiona, vaikka kauhua teemallisesti onkin.

Toinen toistuvasti keskusteluissa esille noussut puheenaihe oli vaihtoehtohistoria. Tämän (ala)lajityypin kohdalla pureuduimme entistä syvemmälle odotuksiimme spefinä markkinoitavaa tarinaa kohtaan. Riittääkö määritelmän täyttymiseen se, että historia tarinan taustalla on hieman poikkeava omasta todellisuudestamme, jos se ei ole juonen kannalta olennaista? Atorox-esimerkkinä esille nostettiin Tapio Hietamäen Linnean laulu, joka muutoin hyvästä svengistään huolimatta ei raadin mielestä loistanut nimenomaan vaihtoehtohistoriana, vaan nämä osuudet jäivät hieman ontoksi miljööksi. Voidaanko tällaisissa tapauksissa puhua vuoden parhaasta spefinovellista?

Novellia on nimitetty haastavimmaksi tekstilajiksi, ja Nörttityttöjen raadissa huomioitiin ainakin lajin tunnistamisen vaikeus. Kirjallisuudentutkimuksessa novelli määritellään lyhyehköksi ja suorasanaiseksi fiktioksi, jossa kuvataan tiiviisti erityistä tapahtumaa, mielentilaa tai yksilöllistä kehitystä. Raati pohti toisaalta joidenkin novellien pituutta, toisaalta joidenkin novellien kokeellisuutta. Esimerkiksi Portti-lehdessä julkaistavat novellit tuppaavat olemaan monikymmensivuisia, ja raatilaisilla oli haasteita lukea niitä yhdellä istumalla, mitä pidetään myös perinteisenä novellin määritelmänä. Useat Portista ponnistaneet finalistit olisivat raadin mielestä voineet hyvinkin tiivistää sanomaansa. 

J.S. Meresmaan fragmentaarinen novelli Metsän kronikka puolestaan ilahdutti raatia moninaisilla äänillään ja esitystavoillaan, mutta sen muoto – tai oikeammin muodot – herättivät myös keskustelua siitä, onko katkelmallinen kokoelma lyhyitä tekstejä kokonaisuutena edelleen novelli. Periaatteessa novellin muodolle ei ole tiukkaan säädettyjä rajoitteita, joten näimme Meresmaan kokeellisemman tekstin solahtavan lopulta ihan mallikkaasti novellin määritelmään.

Määrästä viis – kunhan saamme laatua! 

Arvostelijan kannattaa pitää huolta muistiinpanoistaan. Kuva: Ella Lopperi

Tämän vuoden Atorox-finalistien taso oli raatimme mielestä kokonaisuutena melkoisen kirjava. Selkeiden timanttien joukkoon mahtui jopa sellaisia novelleja, joiden mukanaolo sai raadin ihmettelemään suuresti millä perusteilla osa teksteistä on finaaliin valikoitunut. Kun valitaan vuoden parasta spefinovellia, oletettavaa on, että kilpailun finaaliin ovat selvinneet niin muotoseikoiltaan kuin sisällöiltään hiotuimmat tekstit. Haluammekin kyseenalaistaa sen, onko finaaliin välttämätöntä sisällyttää näin montaa novellia, mikäli kilpailun ja finalistien laatu kokonaisuutena alkaa siitä kärsiä?

Lisäksi halusimme perehtyä tarkemmin siihen, millä perusteella novellit valikoituvat esiraadin luettavaksi. Atoroxin säännöistä selviää, että esiraati sitoutuu lukemaan kaikki edellisenä vuonna tieteis- ja fantasialehdissä julkaistut novellit sekä tiettyjen kustantajien julkaisemat antologiat, mutta näiden lisäksi novelleja voi myös ehdottaa listalle. Finaalissa oli tänä vuonna mukana useita novelleja samoilta kirjoittajilta, ja vuodesta toiseen finalistien joukosta löytyy tuttuja nimiä. Pohdittavaksi jää, johtuuko tämä siitä että suomalaisten spefinovelistien joukko on kovin pieni ja tiivis, vai esimerkiksi siitä että tuntemattomamman kirjoittajan on vaikeaa nousta esiin konkareiden rinnalle.

Atorox-postausten sarjassa viimeisenä onkin viikon päästä luvassa esiraadin ja Atorox-vastaavan haastattelu, jossa saamme vastauksen ainakin joihinkin mieltämme askarruttaviin kysymyksiin ja lukijamme pääsevät tutustumaan hieman tarkemmin prosessiin, jonka loppupäässä siintää Atorox-patsas ja vuoden paras spefinovelli.

Nörttityttöjen raadin suosikkinovelli

Vaikka jokainen raatilainen äänestääkin Atorox-kilpailussa itsenäisesti, järjestimme keskuudessamme leikkimielisen varjoäänestyksen selvittääksemme, kuka finalisteista palkittaisiin vuoden 2020 Atorox-tunnustuksella jos vain Nörttityttöjen raati päättäisi voittajasta. Kärkisijaa kolkuttelivat kolmantena J.S. Meresmaan Metsän kronikka ja toisena Teemu Kiven scifi-”kuunnelma” Minä tiedän mitä näin. Lopulta voiton nappasi itselleen M.A. Tyrskyluodon puuelämäkerta Hän joka ei laula.

Seuraavaksi jäämme jännityksellä odottamaan, miten virallisessa äänestyksessä käy! Yleensä Atorox-palkinto on jaettu Finnconin yhteydessä, mutta tämän vuoden Finnconin ymmärrettävästi siirryttyä jaetaan tunnustus syksyn tullen erillisessä Atonova-tapahtumassa. Turun Science Fiction Seura tiedottaa tapahtumasta erikseen aikataulun varmistuttua, joten kannattaa seurata heidän ilmoituksiaan. Ja jos kuratoidun, kotimaisen spefinovellikimaran lukeminen ja vuoden parhaan valintaan vaikuttaminen herätti kiinnostuksesi, laitahan TSFS seurantaan niin tiedät, koska ilmoittautua äänestäjäksi vuonna 2021! Nörttitytöillä on todennäköisesti myös ensi vuonna oma raati, johon blogin kirjoittajat voivat osallistua – mukaan kirjoittajaksi pääset ottamalla yhteyttä päätoimittajiin osoitteessa toimitus(a)geekgirls.fi.

Huh, valmista tuli! Nyt on hyvä ottaa nokoset. Kuva: Ella Lopperi