Mielenterveyden keskusliiton koordinoimaa valtakunnallista mielenterveysviikkoa on vietetty aina marraskuussa jo 1970-luvulta lähtien. Nörttitytöt ottaa osaa tähän viikkoon julkaisemalla mielenterveysviikon ajan joka arkipäivä teemaan liittyvän kirjoituksen.
Vaikka olen sairastanut jonkinasteista masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä koko teini-ikäni, en saanut diagnoosia ennen kuin neljän vuoden lukiourani oli ohi. Lähdin lukiosta valkolakin kanssa, mutten tyytyväisenä; olen samaan aikaan yli- ja alisuoriutuja. Hyvä päättötodistus ei riittänyt, koska tiesin, että olisin pärjännyt paremminkin. Kuitenkin käytin verukkeena huonoa mielenterveyttä, enkä valmistautunut kirjoituksiin (psykologiaa menin kirjoittamaan kertaamatta ollenkaan, ja se riesoo edelleen).

On vaikea löytää tasapaino armollisuuden ja tsemppaamisen välille. Pitää kuunnella itseään, mennä oman hyvinvoinnin ehdoilla, mutta samaan aikaan ei pitäisi antaa periksi masennukselle ja väsymiselle. Itseään ei saa kuluttaa loppuun, mutta samaan aikaan opintoja ei saisi laiminlyödä. Kun päässä taistelee kaksi ääntä, joista toinen sanoo “sä pystyt parempaan, anna mennä, ei susta muuten oo mihinkään!” ja toinen sanoo “ei millään oo väliä, miksi sä ees yrität, perseelleen se menee kuitenkin”, on paniikkikohtauksilla maustettu soppa valmis.
Lukion tahti saattaa tuntua ylivoimaiselta, varsinkin jos taustalla on mielenterveysongelmia. Saattaa tuntua, että mitään ei ehdi, pakko opiskella, lepo on turhaa, mikä rentoutuminen, ei sille ole aikaa. Ainakin tältä itsestäni tuntui. Olin yrittänyt ennakoida tämän jo etukäteen päättämällä varhaisessa vaiheessa, että kirjoitan kolmessa ja puolessa vuodessa. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan valkolakki siirtyi puolella vuodella eteenpäin; muuten olisin palanut loppuun, keskeyttänyt lukion ja vetäytynyt sängynpohjalle itkemään. Pidentämisen avulla vältyin tältä; sain käytyä kurssit loppuun riittävän armollisessa ajassa, kevennettyä lukujärjestystäni ja pääsin lukulomalle, jota en olisi kolmessa ja puolessa vuodessa saanut. Kaikki tämä mahdollisti sen, että lähdin lukiosta valkolakki päässä ja päättötodistus kourassa.
Ajatellessani lukioaikaa näin jälkikäteen näen monia asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin. Jälkiviisaus on aina parasta viisautta, vai miten se nyt menikään. Jos joku muu painii näiden samojen ongelmien kanssa, tässä ovat vinkkini hänelle:
- Hae apua. Ihan oikeasti. Avun hakeminen ei ole epäonnistumisen tai heikkouden merkki. Haaskasin itse niin monta vuotta kamppailemalla yksin, että voin sanoa, että se ei ole sen arvoista.
- Uskoudu lähimmäisillesi. Voi tuntua mahdottomalta myöntää, että kärsii masennuksesta, mutta läheisilleni avautuminen auttoi minua. Yhden hoitotien noustua pystyyn minulla oli turvaverkko, johon pudota takaisin ja joka auttoi minua pääsemään ammattiavun piiriin.
- Liittyen edellisiin, kaikkea ei tarvitse tehdä tai jaksaa yksin. Varsinkin lukiossa on opinto-ohjaajat, koulupsykologit, terveydenhoitajat… Ihmiset, joiden tehtävänä on auttaa sinua. Käytä sitä hyväksesi. Pyydä apua. Jos paniikkikohtaus esti sinua kirjoittamasta esseetä ajoissa, puhu opettajalle, pyydä lisäaikaa. Myöhässäkin palautettu essee on parempi kuin ei esseetä ollenkaan.
- Älä vertaa itseäsi muihin. Klisee, kyllä, mutta niin totta. Arvottamalla itseään muiden standardien mukaan vain väsyttää itsensä. Jokainen oppii ja toimii omalla tavallaan ja jokaisen jaksaminen on yksilöllistä. Älä kuluta lusikoitasi loppuun (lusikkateoria, the spoon theory: https://butyoudontlooksick.com/articles/written-by-christine/the-spoon-theory/) yrittäen tehdä yhtä paljon kuin muutkin, tismalleen samalla aikataululla, samalla opiskelumäärällä.
- Aloita. Työskentely. Ajoissa! Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, ravistelisin itseäni. Koko lukion ja ensimmäisen yhteishakuni aloitin opiskelun viimetipassa, en kerrannut juuri ollenkaan, tein tiukat lukuaikataulut rajoitetulla ajalla, joita en pystynyt mitenkään noudattamaan. 150 sivua teoreettista pääsykoekirjaa joka päivä viikon ajan? Ei onnistunut. Kokonainen kurssikirja puolessa viikossa? Ei. Mitä aikaisemmin aloittaa, sitä enemmän säästyy stressiltä loppua kohden. Masennuksen kanssa voi tuntua mahdottomalta aloittaa tehtäviä, ennen kuin on ihan pakko, ja ainakin itselläni “ihan pakko” oli sama kuin “jo myöhässä.” 90% ajastani en nähnyt ollenkaan vaivaa, ja viimeisen kymmenen prosentin aikana yritin korvata laiminlyöntini. En voi suositella.
- Lepo ja viihde EIVÄT ole turhaa. Jos tarvitset 11 tuntia unta per yö jaksaaksesi, nuku 11 tuntia. Jos rentoudut katsomalla suosikkisarjaasi Netflixistä, tee se! Älä ajattele, mitä kaikkea sinun pitäisi tehdä, älä ylipäätään ajattele konditionaalissa, ellet suunnittele päivän ohjelmaa. “Pitäisi siivota, pitäisi opiskella”, ei. Konditionaalilauseen taakse kätkeytyy paineet suorittaa ilman tarkkaa suunnitelmaa, hirveästi vain stressiä eikä tuloksia. Jos aikatauluttaminen toimii sinulla, ajattele näin: “Tultuani koulusta syön, katson jakson Netflixistä, teen läksyt…” ja niin edespäin. Ei mitään painostavia konditionaaleja!
- Alan varmaan kohta kuulostaa terveydenhoitajalta, mutta riittävä nukkuminen ja syöminen. Lämmin suositus. Abivuotenani aloin panostaa siihen, että minulla oli aina repussa välipalaa (esim. proteiinipatukoita, pähkinöitä, voileipä, hedelmä) ja sen lisäksi söin lämpimän aterian. Jännästi sitä alkoi jaksaa myös iltapäivän tunneilla, enkä ollut enää kotiin tultuani koomassa (josta palauduin vasta vähän ennen nukkumaanmenoa…)

Olemalla itselleen sopivan armollinen ja sopivan hankala (se vaikea tasapaino, josta puhuin alussa…), hakemalla apua ja luottamalla turvaverkkoon, niinkin stressaavasta asiasta kuin lukio ja kirjoitukset voi selvitä hengissä läpi. Jos kirjoitukset epäonnistuvat, aina voi uusia. Jos tarvitsee sairaslomaa mielenterveyden takia, se ei haittaa. Parhaansa yrittäminen riittää. Jonain päivänä “parhaansa yrittäminen” voi olla 90% energiastasi, jonain toisena päivänä vain 5%. Molemmat ovat silti parhaansa yrittämistä, ja se riittää.
Tarkempaa tietoa avun hakemisesta on luvassa loppuviikosta!